Michel Houellebeqc: Alistuminen

alistuminen.jpg

 

Jatkan vielä hetken Ranska-teeman parissa, sillä pitkään varausjonossa odottamani Michel Houellebecqin Alistuminen saapui kirjastosta. En oikein tiennyt, mitä siltä odottaa, koska Houellebecq pystyy mihin tahansa. Hän ei ole epäillyt kirjoittaa kavahdetuista aiheista, ja viidennessä romaanissaan hän on sotkenut näppinsä poliitikkaan. Oh my.

Romaanin kertoja Francois on keski-ikäinen kirjallisuuden yliopiston lehtori, joka on erikoistunut 1800-luvulla eläneen Joris-Karl Huysmansin tuotantoon. Francois elää mikroaterioilla ja seurustelee vaihtuvien opiskelijatyttöjen kanssa. Politiikka ei koskaan ole koskettanut häntä, mutta tilanne muuttuu, kun Muslimiveljeskunta saa voiton Ranskan vuoden 2022 presidentinvaaleissa. Silloin yliopistollakin alkavat puhaltaa muutoksen tuulet, ja Francoisin on pakko havahtua hereille omasta pikku kuplastaan.

Se että poliittinen historia saattoi vaikuttaa omaan elämääni, hämmensi minua, etoikin vähän. Tajusin toki, olin jo vuosia tajunnut, että syvenevä juopa kansan ja sen nimissä puhuvien poliitikkojen ja toimittajien välillä johtaisi väkisinkin kaoottiseen, väkivaltaiseen ja ennalta arvaamattomaan tilanteeseen. Ranska oli muiden Länsi-Euroopan maiden tavoin kulkenut kohti sisällissotaa, se oli päivänselvää. Viime päiviin saakka olin kuitenkin uskonut, että suurin osa ranskalaisista pysyisi  alistuneina ja apaattisina, epäilemättä siksi, että oli itse melko alistunut ja apaattinen. Olin erehtynyt.

Michel Houellebecqin romaanissa valta vaihtuu Ranskassa yllättävän uskottavasti. Presidentinvaalien toiselle kierrokselle pääsevät sekä äärioikeisto että Muslimiveljeskunta. Kansan ja valtaapitäneiden vasemmistopuolueiden välinen juopa on kasvanut vuosi vuodelta, eikä median asenteellisuus ole auttanut asiaa. Tämän vuoksi äärioikeisto on jatkuvasti kasvattanut kannatustaan.

Muslimiveljeskunnan kannatus on ollut melko pientä, mutta vasemmistopuolueiden ollessa kriisissä, se pääsee kirimään kärkeen äärioikeiston hännille. Koska vasemmistopuolueet eivät voi äänestää äärioikeistoa vaalien toisella kierroksella, he testamenttaavat äänenstä Muslimiveljeskunnalle. Puolue on oikeastaan varsin maltillinen, ja sitä johtaa karismaattinen Mohammed Ben Abbes.

Jotkut ovat kokeneet Alistumisen vastenmielisenä, ja Ranskassa sitä on jopa pidetty tarkoituksellisena vihanlietsontana. Minusta Alistuminen oli erittäin mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä. Tulkitsin sen ajatuskokeena, en niinkään todellisena tulevaisuusnäkymänä. Punavihreän kuplan kasvattina havahduin taas hieman siihen, että vastakkainasettelujen aika ei ole ohi, päinvastoin. Täällä kehä III:n sisällä asia on vain turhan helppo unohtaa.

Kun seuraa yhteiskunnallista keskustelua, näyttää siltä, että joillekin poliittisille toimijoille on vaikea muodostaa vastakkainasettelusta kunnollista näkemystä. On paljon helpompaa suomia kotimaisia ääriliikkeitä kuin ottaa kantaa poliittiseen islamiin. Samanlaisia havaintoja voi lienee tehdä Suomessa kuin Ranskassakin, ja Michel Houellebecq sanoittaa ristiriitaa kiinnostavalla tavalla.

Houellebecqin keskeinen teesi ei lopulta minusta niinkään liity äärioikeistoon tai poliittiseen islamiin vaan eurooppalaisen ajattelun umpikujaan. Maallistunut, liberaali ajattelutapa ei pysty tarjoamaan ihmisille arvoja, joita he kokisivat tärkeinä ja sitovina. Tätä korostaa päähenkilö Francois’n flirttailu katolilaisuuden kanssa. Sillä hänen suuri tutkimuskohteensa Joris-Karl Huysmans on tunnettu siitä, että hän kääntyi katolilaisuuteen, myös Francois tuntuu olevan kirkkokunnasta kiinnostunut ja vierailee kirjassa muun muassa luostarissa. Kuitenkaan hän ei tee loikkaa lopullista äitikirkon syleilyyn, vaan alkaa sen sijaan harkita islamiin kääntymistä (tai ”palaamista” kuten muslimit sanoisivat).

Maallistumisen tutkiskelu on aina kutkuttavaa. Jotkut uskontotietelijät ovat alkaneet puhua postsekularisaatiosta, jolla he viittaavat monenlaisiin ilmiöihin. Kyse on kuitenkin tavalla tai toisella siitä, että maallistuminen tulee Länsi-Euroopassa päätökseen ja koittaa tavalla tai toisella uskonnollisuuden uusi nousu. Michel Houellebecqin ajattelussa tuntuu käyvän niin, että kirkot eivät enää nouse kriisistään vaan islamin merkitys entisestään kasvaa. Nekin, jotka ovat elämäänsä hyvin eri tavoin viettäneet, alkavat nyt harkita sitä, olisivatko he valmiita ottamaan vastaan uuden uskonnollisen sanoman ja tällä tavoin sopeutumaan uusiin poliittisiin käänteisiin.

On romaanissa puutteensakin. Tiukan alun jälkeen kerronta alkaa keskivaiheilla hieman laiskistua. Toisaalta jos Ranskan poliittinen järjestelmä ei ole kovin tuttu, joutuu luultavasti hieman ponnistelemaan pysyäkseen kärryillä eri puolueiden eroista. Suomentajalle tämä on luultavasti ollut hankala paikka, koska Michel Houellebecqin ranskalaiset lukijat tuskin tällaista taustatietoa kaipaavat, eikä Houellebecq ole sellaista kirjassan lähtenyt tarjoamaan. Pieni Wikipedian konsultoiminen oli kuitenkin minulle ihan riittävä apu, jotta pysyin käänteissä suurin piirtein kärryillä. Jotkut poliittiset vivahteet menivät minulta silti varmasti ohi.

Jos yhtään yhteiskunnalliset teemat kiinnostavat, lukekaa itse ja muodostakaa mielipiteenne. Tämä romaani ei luultavasti jätä ketään kylmäksi.

 

Michel Houellebecq: Alistuminen (Soumission)

Suomennos Lotta Toivanen

WSOY 2015

266 sivua

Lainattu kirjastosta

Helmet-lukuhaaste 2016, 34. keskustelua herättänyt kirja

Kommentit (2)
  1. Naislukijan huomio kiinnittyi tässä miehen kirjoittamassa romaanissa naisen alistumiseen. Naisen alistumista käsiteltiin kirjassa nimenomaisesti vain seksuaalisessa mielessä. Maallistuneen katolisen alistumista kääntymään muslimiksi voi hyvinkin pitää uskottavana, tai ainakin sen uskottavaksi tekemiseksi nähtiin vaivaa. Naisen alistuminen koti- ja seksiorjaksi nähtiin niin itsestään selvänä, ettei sen perusteluun nähty tarvetta. Onko uskottavaa, että korkeasti koulutetut naiset muitta mutkitta alistuisivat kirjassa kuvatun kaltaiseen kohteluun?

    1. Taina – Maaginen realismi
      16.6.2016, 05:45

      Tulkitsin moniavioisuuden Houellebecqin liioitteluna ja teemana, johon törkkäämistä hän ei ole malttanut vastustaa. Jos Houellebecq olisi vanhana sovinistina onnistunut olemaan sanomatta mitään poleemista naisen asemasta, niin olisin ollut ehkä enemmän yllättynyt. Pakkohan se moniavioisuuskin oli saada mukaan. 😛

      Sivuutin naisen aseman kirjassa ehkä vähän irvailuna, mutta nyt kun sanot, niin olisi varmaan pitänyt kiinnittää asiaan enemmänkin huomiota. Eihän se nimittäin mitenkään realistista ollut, vaikka moni asiat kirjassa oli pyritty esittämään uskottavasti.

       

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *