Kirja jota luin kolme kuukautta – Mo Yan: Seitsemän elämääni
Luin Mo Yanin Seitsemän elämääni -romaania lähes päivälleen kolme kuukautta. Yleensä yritän lukea yhtä kirjaa kerrallaan, koska niiden maailmat menevät minulta helposti sekaisin. Tämän kanssa luin kuitenkin rinnakkain muita kirjoja, koska se vaikutti jo kättelyssä sangen tuhdilta tapaukselta. Jossain vaiheessa silti tuntui, ettei Seitsemän elämääni milloinkaan loppuisi – ja tarkoitan tätä vain myönteisessä mielessä. Ajattelin, että jäisin jumiin jälleensyntymisten kiertokulkuun ja seuraisin syntymiä ja kuolemia aina vain uudelleen.
Kirja alkaa Manalan syvyyksistä. Maanomistaja Xiamen Nao on ammuttu kotikylässään Kiinan maareformin aikaan ja päätynyt sen jälkeen Manalan lakeijoiden kattilaan. Kidutuksen lomassa hän yrittää suostutella Manalan ruhtinasta palauttamaan hänet takaisin maan pinnalle. Xiamen Nao saa kuin saakin tahtonsa läpi, mutta ruhtinas irvailee hänen kustannuksellaan. Maanomistaja syntyy kotitilalleen uudelleen aasina. Manalan ruhtinas, mikä kelvoton lurjus!
Näin ovelan hymyn häviävän (Manalan) lakeijoiden kasvoilla, mutta en ehtinyt pohdiskella mitä se merkitsi kun he jo tarttuivat minua käsivarsista ja tuuppasivat minua voimalla eteenpäin. Näkymä muuttui utuiseksi, aivan kuin olisin sukeltanut syvällä vedessä. Äkkiä kuulin aivan korvani juuressa ilahtuneen huudon: ”Nyt se syntyy!” Räpsäytin silmäni auki ja huomasin olevani läpimärkä ja yltäpäältä limainen ja makaavani aasintamman jalkojen juuressa. Taivas varjele! Kukapa olisi uskonut että Ximen Nao, oppinut, hyvätapainen ja sivistynyt mies, voisi muuttua pieneksi aasinvarsaksi, jolla oli neljä valkoista jalkaa ja hennon vaaleanpunainen turpa!
Sen jälkeen kun hän on syntynyt ja kuollut aasina, Xiamen Nao syntyy kerta toisensa jälkeen uudelleen eläimen hahmossa. Näin hän pääsee seuraamaan sivusta ihmisten mellastusta ja sitä, kuinka hänen kotikylänsä käy läpi mullistuksia toisensa jälkeen. Aikakaudet pallottelevat ihmisiä umpimähkäisesti, eikä heidän auta kuin yrittää pitää päänsä pinnalla. Romaanin läpi virtaa niin paljon ihmisiä, että alun henkilöhakemisto tulee todella tarpeeseen. Senkään avulla en pysynyt koko ajan kärryillä siitä, keitä kulloinkin on tarinan keskiössä.
Seitsemän elämääni on vallatonta maagisen realismin tykittelyä, jonka huumori kerrassaan on räävitöntä. Kirjassa possut ajavat toisiaan takaa ja purevat ihmisiä takapuoliin. Aasit rakastuvat toisiinsa, ja koirat organisoivat joukkokokoontumisia. Aina on jokin absurdi hässäkkä meneillään. Koko hullunmyllyllä on silti kolkko jälkimaku, koska kirjan käänteille nauraessaan muistaa, kuinka Kiinan lähihistoriassa on riittänyt todellisia mullistuksia ja oikeita tragedioita. Ihmisiä on palloteltu ja heitelty miten sattuu. Köhöm, eihän tämä ihan pelkkä fiktiota ollutkaan.
Nykyään Ranskassa asuva Mo Yan voitti vuonna 2012 kirjallisuuden Nobel-palkinnon, ja palkitsemisen jälkeen Riina Vuokko on suomentanut hänen kirjojaan muutamin kappalein. Mo Yania on kritisoitu siitä, ettei hän kovin suorasanaisesti ole kritisoinut Kiinan vallanpitäjiä. Tämä vaikuttaa hieman hämmentävältä, sillä ainakin Seitsemän elämääni -romaanissa kaikista tehdään sen verran naurunalaisia, että kritiikkiä lentää vähän joka suuntaan. Eläinhahmoista tulee omalla tavallaan mieleen jopa George Orwellin Eläinten vallankumous, jossa maatilan eläimet alkavat puuhata omaa kommunistista vallankumoustaan.
Mo Yan: Seitsemän elämääni (Shengsi pilao)
Suomennos Riina Vuokko
Otava 2013 (2006)
730 sivua
Lainattu kirjastosta
Helmet-lukuhaaste 2016, 25. kirjassa on yli 500 sivua
