Maailma on täynnä suomentamatonta kaunokirjallisuutta. Kustannusyhdistyksen tilastojen mukaan Suomessa julkaistaan noin 300 käännettyä kaunokirjaa vuodessa, joista on osa on ilmestynyt alkukielellään vuosikymmeniä sitten ja osa on nimekkäiden kirjailijoiden uutuuksia, jotka suomennetaan mahdollisimman nopeasti. Joka tapauksessa moni hieno kirja jää suomentamatta, koska kustannusohjelmiin ei mahdu loputonta määrää teoksia eikä kaikelle tietenkään riitä lukijoita.
Sitä mukaa kun suuret kustantamot ovat saneeranneet toimintaansa, alalle on alkanut putkahdella koko joukko pienkustantamoita. Yt-kierrosten jälkeen vapaalla jalalla on paljon kirja-alan ammattilaisia, jotka ovat luovia ja kekseliäitä ihmisiä. Heidän kustantamonsa eivät yleensä pysty kilpailemaan suurten talojen kanssa kansainvälisten bestsellerien käännösoikeuksista. Vaihtoehdoksi jää penkoa vuosien saatossa kääntämättä jääneiden kirjojen vuoria ja seuloa sieltä helmiä kustannusohjelmaan.
Panin loppuvuodesta merkille turkulaisen pienkustantamo Fabriikin, joka keräsi joukkorahoituspalvelussa rahoitusta ensimmäisen kirjansa painatukseen. Tavoitteeksi asetettu 1 700 euron summa saatiin kokoon, ja kolumbialaisen Laura Restrepon Intohimonsaari vuodelta 1989 ilmestyi alkuvuodesta suomeksi. Jatkossa Fabriikki aikoo julkaista neljä teosta vuodessa, ja ryhtymällä kustantamon ennakkotilaajaksi kirjoja saa kotiin kannettuna sitä mukaa, kun niitä ilmestyy.
Fabriikki on turkulaisen luovien alojen Osuuskunta Fabriikki 8:n oma kustantamo. Sen takana häärivät kustantaja ja kääntäjä Laura Vesanto ja graafikko Outi Vihlman. Kunnon kädet saveen -asennetta ilmentää, että kustantaja myös käänsi itse Intohimon saaren ja hänen käännöspalkkionsa muodostuu kirjan myyntituoton perusteella. Mitään suurta menekkiä ensimmäiselle kirjallen varmaan turha odottaa, mutta toiminta vaikuttaa hienolta esimerkiltä siitä, miten luovaa kustantaminen nykyään voi olla.
Vaikka Intohimon saaren lukisi suomeksi satakunta lukijaa, aina on hienoa nähdä intohimoa kirjoihin ja sen synnyttämää kulttuurityötä. Nostan tekijöille hattuani!
Onnekkaita ovat he, jotka eivät ole roikkuneet huonossa suhteessa odottaen kulman takana lymyävää käännettä. He, jotka eivät ole odottaneet kuumeisina toiselta tulevia tekstiviestejä ja analysoineet niitä puhki. Erityisen onnekkaita ovat he, jotka eivät ole koskaan vehdanneet varatun ihmisen kanssa tai ylipäätään yrittäneet olla suhteessa huonosti läsnä olevan ja katoamistemppuja tekevän ihmisen kanssa.
Jos ei kuulu tähän onnekkaiden joukkoon, lohdutuspalkintona voi saada erityisen paljon irti Lena Anderssonin romaanista Omavaltaistamenettelyä ja sen viime vuonna suomeksi ilmestyneestä itsenäisestä jatko-osasta Vaillahenkilökohtaistavastuusta. Kummankin päähenkilö on onnettomien rakkauksien mestari Ester, jonka heikkous ovat varatut miehet. Siitä roolista hän ei tosin itsekään nauti. Toiselta saa aina vain hetken aikaa ja silloinkin pitää tahdikkaasti väistyä, jos vaimo sattuu soittamaan.
Rakastajatar tarkkailee maastoa kun he ovat ihmisten ilmoilla, hän on aina valmis astumaan kauemmas, jotta ei näyttäisi kuuluvan yhteen sen kanssa joka maailman silmissä kuuluu yhteen jonkun toisen kanssa. Uskollisesti hän auttaa petturia pettämään, myötätunnosta rakastettua kohtaan mutta myös edistääkseen lopputulosta pitkällä aikavälillä. Hän on se, jota ei mainita kuolinilmoituksessa mutta joka pahimmassa tapauksessa panee lehteen oman uhmakkaan ilmoituksen, jotta viimeinkin saisi olla olemassa ja tulisi huomatuksi.
Ester on älykäs nainen, ei mikään surkimus. Hän on opiskellut filosofiaa ja kirjoittaa näytelmiä, runoja ja esseitä. Joskus vain käy niin, että jää koukkuun huonoon ihmiseen, ja Esterille näin on käynyt kahdesti. Ensimmäisessä romaanissa toivottoman rakkauden kohde on taiteilija Hugo ja toisessa näyttelijä Olof. (Ohjaaja Roy Andersson on jossain haastatteluissa kertonut olevansa Hugo Raskin esikuva, mutta Lena Andersson on toki korostanut kirjojensa fiktiivisyyttä.)
Päällisin puolin Ester ei ole oppinut suhteestaan Hugoon juuri mitään. Hän on kuitenkin päättänyt, että kertoo motiivinsa heti suhteen alussa. Näin hän ilmoittaa Olofille heti kättelyssä, ettei aio ryhtyä toiseksi naiseksi. Olof kuitenkin kiemurtelee, vastailee monitulkintaisesti ja antaa erilaisia vastauksia eri päivinä. Ester ei ymmärrä Olofin monimutkaista suhteiden verkkoa, vaan hänen mielestään Olofin pitäisi tehdä valinta ja olla johdonmukainen.
Lena Andersson kuljettaa tarinaa tarkkanäköisesti kohti vääjäämätöntä loppuaan. Jo ensimmäisiltä sivuilta alkaen on selvää, etteivät rakastavaiset saa lopussa toisiaan tai elä elämäänsä onnellisina loppuun asti. Lukeminen tuntuu raastavalta, mutta jotain kummallista nautintoa siitä silti saa. Sivujen kääntämiseen jää koukkuun vähän kuin huonoon romanssiin.
Monet ovat kirjan luettuaan ihmetelleet, miten onnettomaan rakkauteen voi sortua kerta toisensa jälkeen. Vaikka Lena Andersson ei selittele tai sorru psykologisointiin, oppikirjavastauksessa etsittäisiin syitä itse kunkin lapsuudesta. Jos on ollut välttelevät ja etäiset vanhemmat tai on saanut vanhemmilta ristiriitaista huomiota, jää aikuisenakin helposti koukkuun vältteleviin ja etäisiin kumppaneihin. Siitä kaavasta ei sitten pääse irti kuin terapialla tai muulla rehellisellä itsetutkiskelulla.
Toinen syy löytynee siitä, että koko eurooppalaisen rakkauden kuvasto perustuu onnettomille rakkaustarinoille. Jane Austenin tai Emily Brontën aikoina harvoilla oli yleellisyys valita omat kumppaninsa, eikä avioliitoilta ylipäätään odotettu rakkautta, korkeintaan lämmintä kiintymystä. Suuret romanssit säästettiin salarakkaille. Kun nykypäivänä ajautuu vuoristoratarakkauteen, sitä saattaa helposti erehtyä pitämään suurena elokuvarakkautena. Terveen suhteen sekoittaa sairaaseen ja sairaan terveeseen.
Romaanissa Esterkin ahmii Hollywoodin romanttisia elokuvia ja muita tarinoita, joissa toinen on aluksi pelästynyt rakkauden voimaa ja vasta pitkän ajan kuluttua päättänyt antautua sille. Hän etsii vahvistusta sille, että hänen rakkautensa on suuri eikä periksi kannata antaa. Kukaan ei halua tyytyä toisiksi parhaaseen, jos saa edes maistiaisia jostain suuremmasta – tai edes suuremmalta tuntuvasta. Ester uskoo rakkauteen, vaikka se syö häntä sisältä.
Toivon, että Lena Andersonin kirjassa on ollut viimeinen kohtaus, joka hän on viime hetkillä päättänyt jättää pois kirjasta. Siinä Ester lähtee kavereineen baariin, tilaa lasillisen kuohuvaa ja kävelee DJ:n luo toivomaan Joy Divisionia.
Lena Andersson: Vailla henkilökohtaista vastuuta (Utan personligt ansvar)
