Luettuani Jhumpa Lahirin esikoisromaanin Kaiman odotin sen seuraajalta Tulvaniityltä paljon. Käännettyäni sen viimeisen sivun oloni on hieman pöllämystynyt. Tulvaniitty on kaksinainen, monessa mielessä edeltäjäänsä heikompi mutta myös jossain määrin parempi. Ainakin se on vielä paljon Kaimaa surumielisempi. Kyllä, se minulla jäi päällimmäisenä mieleen, surumielisyys.

Alussa kirja on todella hidas, se köröttelee ensimmäiset sata sivua pienellä vaihteella. Ihme ettei moottori sammu kokonaan. Jos kirjoittaja ei olisi ollut Jhumpa Lahiri, olisin todennäköisesti jättänyt leikin kesken ja vaihtanut kirjaa. Lahirin kanssa en kuitenkaan tahtonut luovuttaa, koska eihän Lahiri mitenkään voi kirjoittaa huonoa kirjaa. Eihän voi?

Veljekset Subhash ja Udayan varttuvat Kalkutassa. Udayan on veljeksistä rämäpäisempi, kun Subhash on varovainen ja hitaasti lämpenevä. Kummatkin kuitenkin menestyvät koulussa ja pääsevät yliopistoon opiskelemaan. Viimeistään silloin veljekset alkavat liukua erilleen. Udayan kiinnostuu Intian kommunistisesta naksaliitti-liikkeestä ja uhmaa vanhempiaan naimalla salaa filosofiaa opiskelevan Gaurin. Subhash keskittyy samaan aikaan merikemian opintoihinsa ja muuttaa Yhdysvaltoihin tekemään väitöskirjaa.

Ensimmäinen kunnon käänne tapahtuu, kun Udayan saa traagisesti surmansa ja hänen parikymppinen vaimonsa jää leskeksi. Subhash saa suru-uutiset Yhdysvalloissa ja kiitää seuraavalla lennolla Kalkuttaan. Perillä hän huomaa, kuinka huonosti hänen vanhempansa kohtelevat Gauria ja tarjoutuu viemään hänet Yhdysvaltoihin. Sureva Gauri jättää kotikaupunkinsa taakseen, ja lentokentälle kiitävää taksia ympäröivä sankka sumu saa hänen mielessään uuden merkityksen.

Hän näki Kalkutan viimeisen kerran myöhään illalla. Taksi viiletti ohi hänen collegensa pimeän kampuksen, ohi luukuilla suljettujen kirjakioskien ja perheiden, jotka nukkuivat öisin kaduilla peitteisiin kääriytyneenä. (…) Kun he lähestyivät lentokenttää, VIP Roadille alkoi nousta sumua, josta tuli läpitunkematonta. Kuljettaja hidasti vauhtia ja pysähtyi sitten kokonaan, koska ei voinut ajaa eteenpäin. Tuntui siltä että heitä ympäröi raivoavan tulipalon sankka savu, mutta kuumuuden sijaan heidät vangitsi sumun kosteus. Tämä on kuolema, Gauri ajatteli. Tätä aineetonta mutta peräänantamatonta huurua, joka pysäyttää kaiken. Hän oli varman, että Udayan näki ja koki nyt juuri tämän.

Yhdysvalloissa elämä on erilaista muttei välttämättä parempaa. Tarina kasvaa hiljalleen neljä sukupolvea käsittäväksi sukuromaaniksi, mutta suvun jäsenet ovat hajallaan kuin avaruuden sateliitit. Yhteinen nimittäjä on vain vieraantuneisuus, muista ja omasta itsestä.

Kirjan alkupuolella tarinaa kertoo kaikkitietävä kertoja, ja sen jälkeen ääneen pääsee Subhash. Vasta loppupuolella muut saavat oman puheenvuoronsa. Luulen, että alkupuolen hitaus johtuu Subhashista, joka on perheen kunnollisin jäsen mutta samalla myös yksiulotteisin. Hän ei kasva romaanissa, ei sitten millään. Hetken huomasin toivoneeni, että Lahiri olisi tykittänyt Gaurilla alusta alkaen, koska hän oli kirjan hahmoista kaikkein moniulotteisin.

Se, mikä Jhumpa Lahirista tekee hienon kirjoittajan, on kyllä läsnä Tulvaniityssä. Tarina on kuitenkin niin suuri ja monitasoinen, että Lahirin vahvuudet tuntuvat hukkuvan sen runsauteen. Ehkä hän on parhaimmillaan lyhyemmissä ja yksinkertaisemmissa tarinoissaan, kuten novelleissaan. Niissä hän on kyennyt piirtämään ihmiset hetkeen käsittämättömällä tarkkuudella. Niin tarkasti että tämäkin pieni heitto tuntui jo aiempaan verrattuna hieman epätarkalta.

Sen sitä saa kun tottuu liian hyvään.

Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty (Lowland)

Suomennos Sari Karhulahti

Tammi 2013

434 sivua

Lainattu kirjastosta

Helmet-lukuhaaste 2016,  4. maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja