Vuoden parhaat kirjat 2016

uusi_vuosi_2017.jpg

Jää hyvästit, on jo aika vuoden vaihtua!

En jää kaipaamaan vuotta 2016.

Vuosi alkoi lupaavasti, mutta jälkimmäisellä puoliskolla alkoi iskujen jakeleminen: kesäkuussa Brexit, lokakuussa läheisen kuolema, sitten Donald Trump ja olen näin vuoden viimeisenä päivänä olen aikalailla kanveesissa.

Henkilökohtaiseen suruuni on limittynyt huolta maailman suunnasta. Olen saanut elää ikäni maailmassa, jossa on tuntunut olevan toivoa. Tänä vuonna olen alkanut silti miettiä, että ehkä ihmiset eivät opi ihmiskunnan tekemistä virheistä.

Ei silti huonoa jos ei jotain hyvääkin: On ollut ystävien ihania häitä ja hienoja matkoja. Tänä vuonna olen lukenut paljon, ja kirjat ovat antanut suuria elämyksiä myös niillä hetkillä, jolloin en muuten olisi jaksanut. On ilmestynyt paljon uusia, hienoja kirjoja, mutta klassikot eivät suotta ole klassikkoja.

Itselleni vuoden kuusi hienointa lukukokemusta olivat seuraavat:

 

Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani

Toni Morrisonin klassikko Minun kansani, minun rakkaani oli ensimmäinen kirja, josta kirjoitin vuonna 2016. Päällimmäisenä siitä on mielessä säilynyt näkymättömät menneisyyden surut, jotka vaikuttavat ratkaisevalla tavalla päähenkilöihin ja heidän valintoihinsa. Kirjassa orjien jälkeläiset yrittävät jatkaa elämäänsä Yhdysvalloissa.

 

F. Scott Fitzgerald: Kultahattu

Luin ensimmäistä kertaa F. Scott Fitzgeraldin klassikon Kultahatun, josta olin aiemmin nähnyt vain elokuvaversioita. Kirja osoittautui paljon elokuvia voimakkaammaksi. Siinä 1920-luvun lopun hillittömyys on kestämätöntä, ja lähestyvät vaikeat ajat antavat jo viitteitä itsestään. Juodaan kuohuvaa kuitenkin niin kauan, että musiikki loppuu.

 

Han Kang: The Vegetarian

Tänä vuonna Booker-palkinnon saanut eteläkorealaisen Han Kangin The Vegetarian on täynnä omalaatuista surrealismia. Siinä nuori nainen lopettaa ilman selityksiä lihan syömisen, mikä muuttaa koko hänen perheensä dynamiikan. Tarina jättää jälkeensä kysymyksiä, jotka pyörivät mielessä vielä pitkään viimeisten sivujen jälkeen. Romaanin suomennos on ilmestymässä alkuvuonna 2017.

 

Michel Houellebeqc: Alistuminen

Ranskalaisen Michel Houellebeqcin uusin teos Alistuminen on osoittautunut pelottavan ajankohtaiseksi. Se esittää tulevaisuuden näkymän, joka tuntuu epätodennäköiseltä. Sille olisi helppo hymähdellä. Hymy hyytyy, kun huomaa, että tämän vuoden politiikassa asiat, joita ei aiemmin millään muotoa pitänyt todennäköisenä, ovat ihme ja kumma kuitenkin toteutuneet.

 

Chimamanda Ngozi Adiche: Kotiinpalaajat

Vuoden viimeisillä päivillä oli varattuna minulle iloinen yllätys. Aloin lukea jouluna Chimamanda Ngozi Adichen Kotiinpalaajia, joka veikin sitten täysin mukanaan. Kotiinpalaajat kertoo nigerialaisesta naisesta, joka muuttaa Yhdysvaltoihin ja huomaa ensimmäistä kertaa olevansa mustaihoinen. Aiemmin rotu ei ole ollut osa hänen identiteettiään, mutta uuden maan todellisuus lyö päin kasvoja.

 

tiMO k. MUkka: Maa on syntinen laulu

Viimeinen kirja, jonka tahdon mainita, on Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu. Yritin kesällä lukea hieman kotimaisia klassikoita. En yleensä ole mikään suuri kotimaisten klassikkojen ystävä, mutta Timo K. Mukan esikoisteoksessa oli vimmaa ja voimaa. Elämä pohjoisessa kylässä ei ole helppoa, mutta jokin karussa maassa tuntuu silti omalta.

 

Mitkä kirjat tekivät teihin tänä vuonna vaikutuksen? Kaipailen jo hyviä vinkkejä ensi vuoden lukulistalleni.

Suhteet Oma elämä Kirjat

Riitta Jalonen: Kirkkaus

riitta jalonen kirkkaus

 

Riitta Jalonen on rohkea nainen. Kenellä tahansa ei olisi kanttia kirjoittaa fiktiivistä kirjaa todellisesta kirjailijasta, joka on elänyt toisella puolella maapalloa. Jalonen kuitenkin teki sen ja onnistuu mestarillisesti.

Kirkkaudessa äänen saa uusiseelantilainen Jane Frame, joka menettää nuorena kaksi siskoaan. Kummatkin kuolevat uidessaan sydänkohtaukseen. Hänen mielenterveytensä alkaa järkkyä, ja hän viettää pitkä aikoja karuissa mielisairaaloissa. Kun hänen esikoisromaaninsa ilmestynyy, lääkäri peruu jo suunnitellun lobotomialeikkauksen.

Kirjoittaminen pelastaa Jane Framen.

Kun olen huoneessani, alan heti kirjoittaa muistikirjaan, päästän käden irti, kynä vie kirjaimia paperille sellaista vauhtia, etten näe niitä, ravistelen välillä kättä, kramppi häviää ja käsi kirjoittaa taas sanoja, minut yritetään viedä perille paikkaan, jota en tiedä olevan olemassakaan. Polku on kiemurainen, olen täynnä jokia ja virtaavaa vettä.

Riitta Jalosen romaanissa tärkeintä ei ole tarina vaan kieli, joka muutaman kymmenen sivun jälkeen alkaa kuin langettaa loitsua lukijan ylle. Se kutsuu rinnakkaiseen maailmaan, jossa kahlataan toinen jalka tuonpuoleisuudessa eivätkä edesmenneet läheiset koskaan ole kaukana. Arkitodellisuus on täällä vain välttämätön paha jonkin suuremman rinnalla.

Riitta Jalonen on kertonut kirjoittaneensa Kirkkautta suurimmaksi osaksi flow-tilassa. Hän oli kypysytellyt aihetta jo pitkään, kunnes sen aika tuli pulputa ulos paperille (Jalosella on tapana kirjoittaa ensimmäisen versio romaaneistaan käsin). Ilmaisun kepys todella tuntuu kirjoittamisessa. Vaikka kieli on hienoa, se ei tunnu viimeiseen asti hiotulta vaan sitä, että sanat ovat vain putoilleet toistensa perään.

Kirkkautta voi vahvasti suositella jokaiselle, joka arvostaa suomen kieltä ja sen voimaa. Toivon kirjalle kaikkea mahdollista menestystä. Tuntuu vääryydeltä, ettei Kirkkaus noussut Finlandia-ehdokkaaksi. Kuin pienenä hyvityksenä romaani on kuitenkin ehdolla Runeberg-palkinnon saajaksi. Voittaja julkistetaan perinteiseen tapaan Runebergin päivänä 5. helmikuuta 2017.

 

Riitta Jalonen: Kirkkaus

Tammi 2016

362 sivua

Kirja saatu töiden kautta

Kulttuuri Kirjat