Toni Morrison: Luoja lasta auttakoon

Toni Morrison – keskuudessamme kulkeva jumala, kylmäävä oraakkeli. Näin kirjailijaa kuvaillaan sitaateissa, jotka on valittu hänen uusimman kirjansa takakanteen. En ole luonnehdintojen kanssa yhtään eri mieltä. Toni Morrison on liki jumalainen, mitä sitä kiertelemään, näin asia vain on. Vaikutuin joulun alla Minun kansani, minun rakkaani -teoksesta, jonka jälkeen oli pakko tuoreeltaan tutustua hänen vasta suomennettuun uutukaiseensa Luoja lasta auttakoon. Kirjoissa oli yhtäläisyyksiä mutta myös eroja.

Kun syliinsä saa oman lapsensa, tulee häntä hoivata. Hänet pitää ravita, vaatettaa, leikittää ja nukuttaa, mutta ennen kaikkea häntä tulee rakastaa ja tarjota hänelle lohtua. Kun tytär nostetaan synnytyslaitoksella Sweetnessin syliin, tuoreen äidin tunteet kuitenkaan eivät ole, mitä neuvolan opaskirjasissa kuvaillaan. Hormonihuuruinen äidinrakkaus saa väistyä nolouden tieltä, sillä tytär on musta, aivan liian musta.

Inhottaa tunnustaa, mutta alusta lähtien, jo synnytysosastolla, Lula Ann -vauva nolotti mua. Tytön syntymäiho oli vaalea niin kuin kaikilla vauvoilla, afrikkalaisillakin, mutta muuttui nopeasti. Kun tyttö muuttui sinisenmustaksi siinä silmien alla, ajattelin että tulen hulluksi. Ja tulinkin, pikku hetkeksi, sillä kerran – ihan vain pariksi sekunniksi – panin peiton vauvan kasvoille ja painoin. Mutta ei minusta ollut siihen, vaikka kuinka toivoinkin ettei tyttö olisi syntynyt niin hirvittävän väriseksi. 

Sweetness kasvattaa tyttärensä yksin, sillä hänen miehensä ottaa jalat alleen. Parisuhde kariutuu, kun kumppanit alkavat syytellä toisiaan siitä, kenen suvusta sinisenmustat geenit ovat peräisin. Kummatkin ovat nimittäin tytärtään vaaleampia, keltaisenmustia, sellaisella trendikkäällä tavalla, kuten Beyoncé. Lula Ann oppii selviytymään ilman hellyyttä tai kosketusta. Hän varttuu pärjääväksi aikuiseksi. Vuosia myöhemmin hän on ottanut käyttöönsä nimen Bride, luotsaa kosmetiikkamerkkiä YOU GIRL, käyttää tyylikkäästi vain kokovalkoisia vaatteita mutta on ihmissuhteissaan ihan pihalla.

Morrison pakkaa alle kaksisataa sivuisen romaanin täyteen teemoja. Hän kuljettaa omitusten tapahtumien kautta Bridea takaisin kohti lapsuuttaan. Briden rinnat katovat, karvoitus häviää. Kehollisia muutoksia voi toki tulkita monin eri tavoin, mutta itse koin Morrisonin alleviivaavan maagisen realismin keinoin sitä, kuinka Bride matkaa takaisin sinne, mistä hän on tullut. Vain kohtaamalla lapsuutensa haamut hän kykenee päästämään niistä irti ja löytämään entistä tasapainoisemman tavan olla olemassa.

Minun kansani, minun rakkaani sijoittuu menneeseen aikaan, kun orjuus on juuri lopetettu mutta ihmiset joutuvat yhä elämään sen kipeiden muistojen kanssa. Orjuuden traumat tekevät läheisyyden kokemisen vaikeaksi. Luoja lasta auttakoon -kirjassa traumoja kantaa Bride, mutta hänkin kohtaa omalla tavallaan samanlaisia ongelmia kuin Minun kansani päähenkilöt. Morrison ei kuitenkaan jätä hahmojaan pimeyteen, vaan kyse on kuitenkin lopulta aina rakkaudesta ja välittämisestä, lohdusta. 

Olin positiivisella tavalla yllättynyt, kuinka suvereenisti Morrison kuljettaa hahmojaan nykyajassa. Luulisi, että kun yli kahdeksankymppinen kirjailija alkaa kirjoittaa yökerhoista ja yhden yön jutuista, lopputuloksessa olisi jotain vaivaannuttavaa. Mutta ei, Morrison ei saarnaa viisauden sanoja tai hämmästele nuorten elämää. Hän kulkee heidän vierellään ja heidän kanssaan. Asettuu heidän tasolleen, eikä tee heistä arvostelmia saati ala rivien välistä taivastella, kuinka ennen kaikki oli paremmin.

Monesti ikääntyvät kirjailijat alkavat kirjoittaa ikääntymisestä, mutta Morrison tähyää takaisin kohti nuoruutta ja seuraavia sukupolvia. Siinä on jotain hyvin riemastuttavaa.

Toni Morrison: Luoja lasta auttakoon

Suomennos Kaijamari Sivill

Tammi 2016

180 sivua

Lainattu kirjastosta

Helmet-lukuhaaste 2016, 41. kirjassa lähetetään kirjeitä