Maailma on kyllä kumma paikka

17.3.2015 hanskimus

Miltä sisaruus tuntuu?

Toimituksen blogissa pohditaan sisaruutta. Tähän mennessä (ti 17.3.15 klo 10:21) kertomukset ja kommentit ovat olleet lähinnä positiivisia. Sisaruus on itselläkin ollut tapetilla viime aikoina. Poika on jo 12-viikkoinen ja ihan tosissani eilen pohdin, josko ehkä joskus voisi tehdä hänelle pikkusiskon tai -veljen. Se ei kylläkään ole mitenkään ajankohtaista ainakaan tänä vuonna, tuskin vielä ensi vuonnakaan, ehkei koskaan. Ollaan miehen kanssa juteltu, että yksi riittää ja oli tuon yhdenkin synnyttäminen semmoinen kokemus, ettei kauheasti kiinnosta toistaa sitä. Mennäänpä sitten asiaan, jota lähdin kommentoimaan.

Itselläni on sisko, joka on mua 2,5 vuotta nuorempi. Lapsena oli kivaa leikkiä yhdessä, mitä nyt aika paljon nahisteltiinkin. Teini-iässä taistelut kävivät fyysisemmiksi ja niitä oli useammin. En tiedä, miksi meidän vanhemmat eivät tehneet asialle silloin mitään. Eivät varmaan osanneet. Ei me systerinkään kanssa osattu muuta kuin riidellä. Jonkinlaista kateutta se varmaan oli puolin ja toisin, en osaa sanoa, mikä lopulta välejämme niin kovin hiersi. Aikuisiällä, kun ei enää asuta saman katon alla, välit ovat vähitellen parantuneet. Jossain välissä tosin oltiin yhteydettömässä tilassa varmaan useampi vuosi ja nähtiin vain vanhempien luona, esimerkiksi jouluisin (ja riideltiin silloinkin harvoin). Ei vaan välitetty toistemme kuulumisista.

Vielä raskaana ollessanikin meinasi välit taas katketa, kun kutsuin siskon mukaan mun vauvakutsuille. Systeri nauroi mulle puhelimessa ”että miksi mä olisin sinne tullut, kun en tykkää edes yhtään vauvoista ja tää sun vauva on eka, josta on pakko tykätä”. Sanoin, ettei ole pakko tykätä ja lopetin puhelun ennen kuin alkaisin huutaa tai itkeä. Se satutti mua todella paljon, ettei siskoa kiinnostanut tuleva lapsi. Kaikki ne raskaushormonit siihen mukaan vielä ja itkin koko illan. Mies osasi onneksi lohduttaa ja sai mut unohtamaan ja antamaan anteeksi moisen töksäytyksen.

Lapsen syntymisen jälkeen jotain on ainakin toistaiseksi loksahtanut sisarussuhteessamme paikoilleen. Sisko on käynyt meillä monta kertaa pitämässä mulle seuraa ja auttamassa kodinhoidollisissa asioissa. Pitkästä aikaa ollaan taas kavereita. Tiedä sitten kauan tätä vaihetta kestää. Ollaan molemmat sillä lailla jääräpäisiä ja ikäviä suustamme, ettei kovin isoa konfliktia tarvita, kun sota on taas päällä. Mutta tällä hetkellä en kaipaa (enkä kaivannut aiemminkaan) sotaa ja koen kasvaneeni äitiyden myötä sen verran aikuisemmaksi, että tarvittaessa varmaan osaisin niellä pahat sanat ja antaa olla.

Minulle sisaruus tuntuu ristiriitaiselta, katkeraltakin. Olen aina kadehtinut heitä, joilla on hyvät ja läheiset välit sisaruksiinsa. Olen myös aina toivonut, että mulla olisi isoveli pikkusiskon sijasta. (Noh, en nyt enää aikuisena mutta silloin aikoinaan.) Jos esikoiseni olisi tyttö, en edes harkitsisi hänelle pikkusisarusta. En olisi voinut ottaa sitä riskiä, että kuopuskin on tyttö ja siirrän (tiedostamattani) omat ja vanhempieni virheet heidän väliseen suhteeseensa. Ehkä pojan kanssa se olisi erilaista.

Suhteet Ystävät ja perhe Ajattelin tänään

13.3.2015 hanskimus

Nimijuhlat

Stressasin näitä juhlia etukäteen aivan kauheasti. Oikeasti olisin halunnut kutsua ihan kaikki mahdolliset ihmiset ja viettää juhlia koko päivän sekä pistää pöydän koreaksi. No, koska on ollut aika paljon muutakin tässä viimeisen 2,5 kuukauden aikana, juhlat tyngistyivät lähisuvulle tarjottaviin kahvikesteihin. Loppujen lopuksi se oli ihan fine.

Siinä vaiheessa, kun kävi ilmi, että juhlat pitäisi järjestää meillä kotona, alkoi vieraslista radikaalisti lyhentyä. Lopulta kutsuttiin vain lähimmät perheenjäsenet ja ystävät. Paikalla oli noin parikymmentä henkeä. Äitini ja mummini auttoivat lainaamalla kahviastiastot ja koska kauempaa kutsutut ihmiset eivät pääosin päässeet paikalle, ei kovin paljon kystä kyllä tarvittu. Päästiin siis sen verran helpommalla, ettei tarvinnut metsästää vuokra-astioita.

Mietin kovasti, mitä juhlissa tarjotaan. Tällaiset tilaisuudet alkavat yleensä iltapäivällä melko aikaisin. Harvoin ehtii syödä lounasta, mutta aamiaisestakin on paljon aikaa ennen kuin tilaisuus alkaa. Itsellä tekee jo mieli siinä vaiheessa oikeaa ruokaa, kun tarjolla on voileipäkakkua ja karjalanpiirakkaa – ja kakkuja. Meillä juhlat aloitettiin kello 14, joten useimmat varmaan ehtivät syödä kunnolla ennen saapumistaan paikalle. Lisäksi kauempaa kutsutut eivät tosiaan päässeet paikalle, joten heillekään ei tarvinnut mitään ”oikeaa” ruokaa järjestää. Muuten olisin kyllä laittanut jonkin ruokaisan salaatin ja patonkia tai vastaavaa.

Tarjottiin kakkua, joita tein kaksi. Resepti löytyi Arlalta. Toinen lähti seuraavana päivänä koskemattomana työpaikalle ja ekastakin jäi mulle jääkaappiin pari palaa. Lisäksi oli kinkku- ja lohipiirakat, sitruunakuivakakkua (äiti teki, kuten myös kinkkupiiraan), lihapasteijoita, earl grey -muffinsseja, joista jäi kuorrutus pois, koska se meni pilalle… 😛 Lisäksi olin tehnyt kirjainkeksejä ja ostin vielä Dominoja ja pakaste-macaroneja. Näiden kanssa tarjottiin kahvia ja teetä, alkumaljaksi juotiin kuohuviiniä holilla ja holittomana. Kiitos vain ystävälle, joka lainasi mulle 12 kuoharilasiaan. Sinisillä nauhoilla erottelin omat lasit kaverin laseista ja samaa kikkaa käytin myös erottelemaan mummin ja äidin astiat toisistaan.

Ohjelmaa ei juhlissa varsinaisesti ollut. Alkuun mies piti lyhyen puheen ja paljasti pojan nimen. Tässä yhteydessä myös nostimme pojalle maljan. Sen jälkeen esittelin kummit, joista kummisetäihminen ei ollut paikalla, koska flunssa. Tämä oli hyvin harmillista mutta minkäs sille mahtaa. Jaoin kuitenkin kummitodistuksen kummitäti-ihmiselle. Todistuksen sisälle olin muun muassa liimannut kuvan pojasta, kirjoittanut syntymäpäivän ja -mitat sekä lyhyen kummittelukunniatekstin. Loppuaika olikin sitten melko lailla syömistä, kahvittelua sekä vapaata seurustelua ja kuulumisten vaihtoa. Tunnelma oli välitön ja kaikilla tuntui olevan mukavaa. Ei tarvinnut paljoa päivänsankaria nähdä itse, kun niin sylistä syliin vietiin. Kovin oli reipas ja seurallinen poju mutta lopulta tilaisuus päättyi itkuun, kun tuli nälkä ja väsy.

Ennakkostressaamisesta huolimatta oli oikein mukava päivä. Siivottavaa jäi yllättävän paljon. Sunnuntaina ei jaksettu miehen kanssa tehdä juuri mitään. Ekan kerran moneen vuoteen söin kebab-illallisen. Huh, oli hyvää mutta ei taas tartte ainakaan kolmeen vuoteen moista moskaa tunkea itseensä.

Suhteet Sisustus Ystävät ja perhe Lapset