#tissiviikko

Eilen päättyi ensimmäistä kertaa järjestetty Tissiviikko. Osallistuin itsekin tissiviikon viettoon kommentoimalla keskusteluja sekä myös kuvilla omista rinnoistani, joskin rintaliiveillä peitettynä (mun rohkeus ei ihan vielä riittänyt nännien näyttämiseen, hatunnosto niille joilla riitti). Jos onnistuit välttämään kaiken keskustelun tissiviikosta löydät lisää aiheesta vaikka nyt.fi:n jutusta.

Tissiviikko oli menestys kymmenien, ellei jopa satojen tissillisten postatessa kuvia ja tarinoita rinnoistaan ja monien kertoessa saaneensa lisää varmuutta omien rintojensa suhteen, mutta ei ole kovinkaan yllättävää että se aiheutti myös vastareaktiota. Vaikka unohdettaisiin kaikenmaailman sometrollit ja ahdistelijat, monet kommentoivat tissiviikkoa kriittisesti, esimerkkinä vaikkapa Kolmistaan-blogin Karoliina joka kertoi ettei oikein ymmärrä koko kamppista. Ja sehän on ihan okei, ei kaikkien tarvitse osallistua tai tykätä tai edes ymmärtää kaikkia some-kampanjoita. En minäkään ihmeemmin perusta vaikka FB:ssä silloin tällöin toistuvista ”jekutetaan ihmiset kommentoimaan ja levitetään tietoisuutta rintasyövästä” -kampanjoista, mutten myöskään käytä ylettömästi aikaa niiden kritisoimiseen.

Tissiviikkoa kritisoineiden argumenteista useimmat olivat minusta täysin vailla pohjaa. Vanha kunnon ”eikö teillä ole tärkeämpiä huolenaiheita” on käsitelty melkoisen hyvin täällä, eli en paneudu siihen sen enempää. Rintojen rinnastaminen miesten sukuelimiin tai pakaroihin ja sanomalla, että no sitten miestenkin pitää saada kulkea ilman housuja on oikein vanhaa kunnon olkiukkoilua. Rinnat eivät ole yhtä kuin sukuelimet tai takapuoli, ainoa ja oikea mahdollinen rinnastus rinnoille on RINNAT, oli ne sitten miehellä tai naisella tai jonkun muun sukupuolen edustajalla. Naisten rintojen seksualisointi ei todellakaan ole mikään luonnonlaki, vaan kulttuurisidonnainen konventio josta on ihan mahdollista oppia pois.

Kommentit siitä, että tissien näyttämisen sijaan pitäisi esitellä vaikka älyä, ahkeruutta tai muita henkisiä ominaisuuksia sen sijaan ampuu asian ohi, lähinnä siksi että naisen henkisiä ominaisuuksia ei ole koskaan seksualisoitu, ja mikäli pääsisimme eroon naiskehon – tässä tapauksessa rintojen, joskaan kaikki rintoja omistavat eivät ole naisia – turhasta seksualisoinnista, ehkä ne persoonallisuuden piirteet saisivat myös ansaitsemaansa huomiota. Outo on myöskin argumentti, että naisen rinnat ovat erogeeninen alue ja siksi ne pitää peittää. Newsflash: myös miesten rinnat ovat erogeenisia alueita, eikä se estä monia miehiä kulkemasta julkisesti ilman paitaa. Muutenkin ajatus siitä, että joku ruumiinosa pitäisi peittää sen mahdollisen erogeenisuuden vuoksi on outo: huuletkin ovat hyvin monilla erogeeninen alue, emmekä silti toivo kenenkään peittävän suutaan muiden katseilta. Ihmisen eri ruumiinosat voivat hyvin olla seksuaaliset ja erogeeniset yhdessä tilanteessa, mutta ne eivät ole sitä aina ja kaikissa tilanteissa, saati kaikkien ihmisten seurassa.

Tissiviikolla nähdyistä kuvista monet ovat toki olleet kauneusihanteiden mukaisista rinnoista ja osa on puettu kauniisiin liiveihin (omani mukaanlukien), mutta mukaan on mahtunut myös esimerkiksi mastektomian läpikäyneitä rintoja, sukupuolivähemmistöjen rintoja, pieniä, suuria, roikkuvia, arpisia ja kaikennäköisiä rintoja. Lopulta väittely palaa minusta tähän: jos et halua näyttää rintojasi somessa niin älä näytä. Jos korostat mieluummin henkisiä ominaisuuksiasi ja piilotat tietyt ruumiinosat katseilta tai säästät niiden esittelyn vain tietyille ihmisille, toimi ihmeessä niin. Mutta älä puutu muiden oikeuteen vaatia tasa-arvoista kohtelua tai tarpeettoman seksualisoinnin lopettamista vaikka tissien esittelyn muodossa, se menee helposti moralisoinnin puolelle. Kaikilla on oikeus päättää mitkä ruumiinosat heistä ovat seksuaalisia, missä tilanteessa ja kenen kanssa. Muun aikaa ne ovat vain ruumiinosia.

Suhteet Oma elämä Mieli Uutiset ja yhteiskunta

Ystävän ikävä toisen luo

Ystäväni ovat viime aikoina pariutuneet ja perheellistyneet kovaa vauhtia. Minusta on tulossa se mitä en ikinä halunnut olla: kaveripiiri(e)ni viimeinen sinkku. On minulla vielä lapsettomia ja sinkkukavereitakin, mutta en näe heitä kovin usein, ainakaan niin usein kuin oikeasti haluaisin. Viime viikolla jopa hetken aikaa mietin laittavani Facebookin Uusia ystäviä -ryhmään ilmoituksen, jossa etsin samassa elämäntilanteessa olevia ihmisiä. Havahduin kuitenkin siihen, että ei ole kyse siitä etteikö minulla olisi riittävästi ystäviä vaan siitä etten syystä tai toisesta vietä heidän kanssaan tarpeeksi aikaa, ja että ehkä ennen kuin alan metsästää uusia ystäviä minun olisi syytä herätellä vanhoja ystävyyssuhteitani uuteen eloon.

Olen erityisesti kaivannut yhtä ihmistä, parhainta ja pitkäaikaisinta ystävääni jonka kanssa olemme olleet rippikoulusta lähtien kuin paita ja peppu. Ystävyytemme on kestänyt kaikenlaisia kriisejä ja pitkiä välimatkoja opiskeluaikoina. Viime aikoina olen kuitenkin kokenut etääntymistä hänestä. Luulen, että syynä on ollut erilaiset elämäntilanteemme: minä elän edelleen jokseenkin opiskelijamaista elämää, olen sinkku eikä minulla ole haaveitakaan perheestä. Hänellä taas on hyväpalkkaisen vakityön kiireet, uusioperheen haastavat kuviot ja uusi iso asunto ja asuntolaina. Meillä molemmilla on myös muita ystäviä, ja olen ehkä ajatellut ettei hänellä ole aikaa minulle tai että emme osaa enää erilaisista elämäntilanteistamme johtuen puhua samoin kuin ennen. Olen kokenut surua ja ikävää viimeiset pari vuotta tästä etääntymisestä, mutten ole osannut kurottaa häntä kohti ja ottaa asiaa puheeksi.

Eilen olin juuri menossa töihin kun huomasin saaneeni häneltä viestin, jossa ei lukenut mitään muuta kuin että hänellä on minua ikävä. Meinasin purskahtaa itkuun työpaikkani pukukopissa, olihan hän saanut ilmaistua sen yksinkertaisen ajatuksen jota itse olin niin pitkään miettinyt. Siinä hetkessä tajusin miten tyhmää oli ollut ajatella, ettei hänellä olisi minulle aikaa ja ettei hän kaipaisi minua koska hänellä on elämässään nyt niin paljon kaikkea muuta. Jostain syystä olin luullut, että etääntymisemme olisi hänelle jotenkin helpompaa, että ehkä hän nimenomaan kaipaisi ympärilleen ihmisiä jotka voivat ymmärtää hänen tämän hetkistä elämäntilannettaan paremmin kuin minä. Olin projisoinut häneen omia toiveitani ja pettymyksiäni, mutta olin unohtanut sen että vaikka olimme nuoruudessamme lähes erottamattomat olemme aina olleet erillisiä ja erilaisia ihmisiä ja silti rakastaneet toisiamme ehdoitta.

Olen iloinen että hän otti ensimmäisen askeleen, vaikka se oli ollut minullakin mielessäni jo hetken. Toivon että löydämme jatkossa toisillemme enemmän aikaa eikä tämä ikävän ilmaisu jää väliaikaiseksi yritykseksi löytää takaisin ystävän luo. Ja itse yritän jatkossa muistaa hoitaa olemassaolevia ystävyyksiäni paremmin sen sijaan että lähtisin etsimään uusia jos vanhat eivät täytäkään kaikkia odotuksiani.

Suhteet Oma elämä Ystävät ja perhe Mieli