Zen ja sinkkuna olemisen taito

best_happy_being_single_quote_20.png

 

Olen tämän kevään aikana löytänyt itselleni sisäisen sinkkurauhan. Se on vähän kuin sielunrauha, mutta spesifimpi ja liittyy nimenomaan sinkku-elämäntilanteeseeni. Tuntuu kuin jokin olisi liikahtanut päässäni oikealle paikalle ja olisi vähän (tai oikeastaan paljon) helpompi olla ja hengittää.

Miten tähän on päästy? Luulen, että kyseessä on ollut pidempi prosessi kuin pelkästään tämän kevään pohdinnat. Pohjalla on läpikäymäni psykoterapiaprosessi, jossa jouduin purkamaan itseni osiin ja löytämään minuuteni uudestaan. Tänä keväänä viimeisen niitin ovat antaneet jo aiemmin suosittelemani Sara Eckelin kirja It’s Not You – 27 (wrong) reasons you are single, jota edelleen suosittelen varauksetta kaikille sinkkuahdistuksesta kärsiville, sekä Väestöliiton tarjoamat ”sinkkuterapiakäynnit”

Miten se ilmenee? Vaikka edelleen kaipaan parisuhdetta olen jotenkin rauhoittunut sen etsimisen ja löytymisen suhteen, ja haluan elää päivä kerrallaan nauttien elämästäni vaikka yksinkin. Olen myös alkanut aktiivisesti suunnitella tulevaisuutta se mahdollisuus mielessä, etten välttämättä koskaan tule löytämään haluamaani parisuhdetta. Avasin asuntosäästämistä varten ASP-tilin ja olen jo vähän fiilistellyt asuntomyyntisivustoilla sitä millaiseen asuntoon minulla ehkä voisi joskus olla varaa yksinkin. Olen haaveillut matkustelusta, ja päätin vihdoin ottaa koiran kunhan saan itseni koulusta valmiiksi (keppiä ja porkkanaa), oli toista koiranulkoiluttajaa tai ei. Kuvaavin sana olotilalleni olisi ehkä hyväksyntä, eli hyväksyn elämäni sellaisena kuin se on enkä ota liikaa ahdistusta asioista joihin en voi ylettömästi vaikuttaa. Enkä enää ajattele, että minussa olisi jotain vikaa vain siksi etten ole onnistunut löytämään kumppania.

Mitä se ei tarkoita? Vaikka olenkin pääsääntöisesti nyt sinut oman sinkkuuteni kanssa, se ei tarkoita sitä ettenkö kokisi edelleen yksinäisyyden ja jopa ahdistuksen tunteita. Lakkasin seuraamasta yhtä valokuvaajaa Instagramissa koska minua ärsytti, että joka toinen kuva oli hänen ihqusta tyttiksestään. Miksi minun pitäisi väkisin kiusata itseäni hieromalla naamaani toisten onnea, kun sitä tulee naamalle ihan pyytämättäkin? Koen siis edelleen ihan samoja fiiliksiä kuin ennenkin, mutta enää en jää piehtaroimaan itsesääliin vaikka joskus tekeekin mieli potkia kaikkia vastaantulevia onnellisen näköisiä pariskuntia.

Miten sitä voi harjoittaa? No alkuun vaikka lukemalla tuon Eckelin kirjan, ainakin minulle se antoi ihan konkreettisia eväitä selvitä maailmassa jossa normi on edelleen (yksiavioinen hetero)parisuhde. Olen myös yrittänyt harjoittaa mindfulnessia päivittäisessä elämässäni, vaikka meditaatioon en ole vielä päässyt takaisin kiinni. Eli yritän välillä havahduttaa itseni asioihin jotka tapahtuvat juuri nyt, sekä muistuttamaan että tämäkin on väliaikaista. Konkreettinen esimerkki: olin palaamassa illanistujaisista kavereiden luota kotiin, yksin, kuinkas muutenkaan. Odotin ratikkaa pysäkillä kun minuun iski kovaa se tunne, että olisipa ihanaa jos tässä olisi nyt joku johon nojata, jonka kädestä pitää kiinni ja jonka kanssa mennä nukkumaan, mutta kun ei ole. Sen sijaan että olisin taistellut tunnetta vastaan ja näin ollen takuulla jäänyt siihen kiinni, annoin tunteen tulla, makustelin ja tunnustelin miltä se tuntui ja tiedostin että tämäkin tunne väistyy kyllä. Annoin katkeransuolaisen tuntemuksen vallata koko kehoni, ja siinä vaiheessa kun ratikka saapui ja astuin sisään tunne oli jo kadonnut.

En tiedä onko tämä nyt löytynyt ”sinkkurauhani” pysyvä olotila, mutta yritän pitää siitä kiinni koska se tekee elämästäni nyt paljon helpompaa. En enää koe, että lykkään asioita sitku löydän kumppanin (jos löydän) vaan elän elämääni parhaan mukaan ja kumppani löytyy jos on löytyäkseen. Yksinäisimpinä epätoivon hetkinä hoen itselleni lausetta:

This too shall pass.

 

Kommentit (5)
  1. Tosi hieno juttu, tuohon ollaan täälläkin suunnalla pyrkimässä ja ihan ok menee itselläkin. Pitää varmaan kanssa kaivaa tuo kirja jostain ja kokeilla lukasta 🙂

  2. Hyvää pohdintaa! Pystyn samaistumaan tähän. Oon itekin alkanut asennoitua siihen skenaarioon, että jos ketään ei löydykään. Pitäisi lukea tuo kirja. Myönnän, että välillä kaipaan valtavasti jotakuta toista, ja ahdistun hyvää tarkoittavien kavereiden puheista, joissa ”Kesä tulee ja kyllä sitten hormonit alkaa hyrrätä” ja ”Uutta matoa vaan koukkuun”. Ei se ole niin helppoa ainakaan mulle. En halua ketään vain sen takia, että olis joku, vaikka koko juttu ei muutoin nappais pätkääkään. Hankin kans sen koiran jossain vaiheessa. 😉

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *