Afroditen jalanjälki

Kypros85.jpg

Vuonna 1985 vietin lapsuudenperheeni kanssa viikon Kyproksella. Se oli sitä aikaa, jolloin isäni teki paljon töitä, minä olin menossa syksyllä kouluun ekaluokalle ja äitini oli vielä kotona hoitamassa vuotta nuorempaa veljeäni. Asuimme omakotitalossa, jossa meille lapsille oli omat huoneet, olohuoneessa oli iso kulmasohva, pihalla oli tilaa temmeltää ja naapurissa ja lähialueilla asui paljon kavereita.

Siihen aikaan lomalle lähdettiin yleensä matkatoimiston järjestämälle pakettimatkalle. Internetiä tai halpalentoja ei ollut, matkustaminen oli suhteellisen kallista eikä se ollut vielä ”jokaisen huvi”. Siinä, ettei ollut käynyt ulkomailla Ruotsin-risteilyä lukuun ottamatta, ei ollut mitään ihmeellistä tai outoa. Me kävimme kerran vuodessa lähinnä Kreikan saaristossa ja Kanarian saarilla 90-luvun alun lamaan asti. Tavernoissa ja ravintoloissa söin veljeni kanssa aina spagettibolognesen, minä nypin kreikkalaisesta salaatista tomaatit, veljeni sipulit ja isäni kurkut pois, isä joi ouzoa jäillä ja me lapset tutustuimme joka reissulla samassa hotellissa asuviin suomalaislapsiin.

Kyproksella olimme mukana matkatoimiston järjestämällä retkellä Petra tou Romioun rannalla, jossa Afroditen kerrotaan syntyneen meren vaahdosta. Opas kertoi, että rannan valkoisten kivien joukosta saattoi löytää Afroditen jalanjälkiä, valkoisia jalanpohjanmuotoisia kiviä, jotka olivat muotoutuneet Afroditen astuessa kiven päälle merestä noustessaan. Löysin yhden tällaisen kiven ja nytkin se on tuossa näppäimistön vieressä odottamassa sopivan paikan löytymistä – ja pientä puhdistusta. Lapsi nimittäin oli kovasti kiinnostunut kivestä ja annoin hänen tutkia sitä. Lapsi oli meidän makuuhuoneessa ja minä keittiössä lukemassa, oli hiljaista, kunnes toisesta huoneesta kuului rahisevaa ääntä. Nyt jalanmuotoisessa kivessä on lapsen – onneksi lyijykynällä – jättämät puumerkit.

Kulttuuri Matkat Suosittelen

Laatua vaatimalla saa laatua eli ”Miksi ranskalaiset lapset syövät ihan kaikkea?”

IMG_4278.JPG

Karen Le Billonin Miksi raskalaiset lapset syövät ihan kaikkea? on kuin hyvä romaani: koukuttava, etenevä, hauska ja ajatuksia herättävä. Romaani se ei ole, vaan se käsittelee kahden (ruoka)kulttuurin törmäystä, omien tapojen analysointia ja muokkaamista ja pohdintaa siitä, millaista on hyvä ruoka, miten lapsia (ja aikuisia siinä samalla) kasvatetaan hyvän ruoan nauttijoiksi, miksi ranskalaiset lapset syövät kaikkea ja osaavat vielä käyttäytyä niin siististi ruokapöydässä.

Le Billonin perhe on ranskalais-kanadalainen: isä on ranskalainen ja äiti kanadalainen, kaksi tytärtä jotain siltä väliltä. Perhe muuttaa Kanadasta Ranskaan ja Le Billon joutuu kasvotusten toisenlaisten tapojen ja suhtautumisen kanssa. Hän alkaa aluksi tutkia ranskalaista ruokailukulttuuria ja muokata sen pohjalta perheensä ruokatapoja.

Mietin kirjaa lukiessani, onko suomalainen ruoka- ja ruokailukulttuuri enemmän ranskalaista vai pohjoisamerikkalaista. Uskotaanko Suomessa ennemmin siihen, että lapset eivät pidä kasviksista vaan sokerista ja rasvasta kuin siihen, että lapset saa pitämään melkein mistä tahansa kunhan heitä siihen johdonmukaisesti totuttaa? Tuputetaanko Suomessa liikaa välipaloja ja pelätään nälkää vai korostetaanko kunnon aterioiden ja ruoan tärkeyttä välipalojen kustannuksella ja nälän uhalla? Käytetäänkö täällä ruokaa lohdutuksena, palkintona, lahjontana ja kiristyksenä vai onko se ensisijaisesti nautinnon ja tyytyväisyyden lähde, joka jaetaan yhdessä ja josta puhutaan, jota maistellaan ja haistellaan?

Le Billonin perhe muutti lopulta takaisin Kanadaan. Ranskalaistunut ruokailukulttuuri joutui taas törmäyskurssille pohjoisamerikkalaisten tapojen kanssa ja Le Billon joutui jälleen muokkaamaan perheensä ruokatapoja. Mielenkiintoista on toisen kulttuurin erilaisuuden aiheuttama kyseenalaistaminen: onko minun tavoissani jotain parantamista? mitä voin oppia toisesta kulttuurista? voinko ja haluanko omaksua jotain uutta ja mitä haluan ehdottomasti säilyttää?

Hyvinvointi Ruoka ja juoma Liikunta Kirjat