Graduahdistus ja muutenkin harmaata

Tapasin tänään nettipalaverissa graduseminaariryhmän kanssa ensimmäistä kertaa. Ensimmäinen kerta se oli monellakin tavalla: uusi porukka (no, tuttuja kaikki jo entuudestaan, mutta toinen kahdesta ohjaajastani vaihtui nyt uuteen), uusi alusta (ja kaikki ihanat kameran, äänen ja ohjelman kanssa säätämiset yhdellä jos toisellakin) ja ensimmäinen tapaaminen sitten viime kevään. Olen työstänyt gradua nyt vuoden ja se on jonkinlaisessa vaiheessa, edistyy nyt ainakin. Mukavaa on se, ettei tarvitse lähteä pienryhmätapaamisiin Jyväskylään ja kuitenkin saa ryhmäläisiltä palautetta ja tukea. Mukavaa on myös se, että sain ohjaajakseni nyt sen, jonka jo viime keväänä toivoin saavani.

On hyvä saada palautetta, mutta pää on nyt aivan sekaisin. Pitäisi tiivistää, kontekstoida, analysoida, tulkita. Pitäisi kuljettaa teoriaa mukana, muistaa pitää langanpäät tiukasti hyppysissä ja kirjoittaa siten, ettei toista maneereitaan tai tylsistytä lukijaa kuoliaaksi. Tiedän, että pitäisi edetä pala kerrallaan, ottaa jostakin nurkasta kiinni ja siivota teksti sitten myöhemmin. Mutta sisäinen pilkunviilaaja ja perfektionisti sanoo, että nyt tehdään heti valmista eikä keskeneräistä voi lähettää kenellekään. Ihan hullua!

Tuntuu myös, etten osaa poimia tutkimuskirjallisuudesta niitä olennaisia asioita, en osaa kontekstoida asioita riittävän tiiviisti ja toisaalta syvällisesti ja analyyttisesti, en osaa analysoida ja tulkita aineistoani. Äh, ihan kuin olisin luovuttamassa jo ennen kuin olen aloittanutkaan.

Harmautta tuo sään lisäksi raivostuttavan huono rahatilanne ja se, että kamera näyttää tulleen tiensä päähän ja pyörä kaipaisi kunnon huoltoa heti. Jälkimmäinen on akuutti ongelma sen takia, että autottomana matkat täytyy nyt ainakin toistaiseksi tehdä pyörällä. Julkisesta liikenteestä ei ole minkäänlaista apua tämän kokoisessa kaupungissa kun bussilinjoja on ehkä kuusi ja suurin osa ihmisistä tuntuu kulkevan parin kilometrin matkat autolla. Ajatus olisi pyöräillä niin pitkälle talveen kuin se vain on mahdollista ja se edellyttää toimivia vaihteita, ketjuja ja sitä että lahje ei jatkuvasti tarttuisi puuttuvan ketjusuojuksen kiinnityspiikkeihin. Ja entäs kamera! Mille sitä sitten muutaman vuoden kuluttua nauraisi, jos ihmeelliset kampaukset, typerät ilmeet ja arkioloissa mukavat lökäpöksyt jäisivät ikuistamatta?

Suhteet Oma elämä Opiskelu

En ymmärrä Marimekkoa

En ymmärrä Marimekkoa ja sen ympärillä olevaa kuhinaa. Viimeisimpänä on nyt tämä vauvanpöksyjupakka, jossa suunnittelija sanoo Marimekon ensin ostaneen hänen mallinsa ja sitten muokanneen siitä omansa. Muokkauksen jälkeen pöksyt näyttävät suunnittelijan silmin olevan malliltaan  samanlaiset. Marimekossa nyt sitten kielletään ja vedotaan kopioinnin suhteen vallitsevaan nollatoleranssiin.

Mielenkiintoista minusta on Marimekon taiteellisen johtajan Minna Kemell-Kutvosen lausunto asiasta Helsingin Sanomissa. Huomautan vielä, etten tiedä asiasta muuta kuin mitä Hesarissa siitä kirjoittavat enkä tunne myöskään tekijänoikeuslakia tällaisissa asioissa, kunhan hämmästelen.

HS: Haastattelija: ”Onko mielestänne eettisesti oikein, että Marimekossa sanotaan vain hieman muutettuja housuja nyt täysin uudeksi tuotteeksi ja että housuja myydään nyt Marimekon nimissä? Kemell-Kutvonen: ”Meillä kaikkeen kopiointiin liittyy nollatoleranssi. Silloin kun me puhumme toisesta tuotteesta, se on asia erikseen. Tämäntyyppisiin pöksyihin ei ole kenelläkään yksinomaista oikeutta. Nykyisessä mallistossamme oleva vaippahousu on malliltaan geneerinen vauvan vaippapöksy.” (kursivointi minun)

Marjut Rahkola siis käveli Marimekkoon housumallin kanssa ja se otettiin tuotantoon (hieman yksinkertaistettu prosessinkuvaus). Kyseisenkaltaisia pöksyjä ei ollut Marimekolla aiemmin ollut mallistossa, mutta nyt niitä alettiin tuottaa. Jonkin ajan kuluttua pöksymallia muutettiin (Kemell-Kutvosen mukaan oleellisesti aiemmasta) ja se ilmoitettiin Marimekon malliksi, ei enää Rahkolan. Jossain kohtaa vauvanpöksyt muuttuivat geneeriseksi malliksi, joka on vain ollut olemassa vapaasti poimittavaksi ja johon kenelläkään ei ole tekijänoikeuksia. Hmm, mielenkiintoista. Moni suunnittelija tai yrittäjä olisi varmaan kiinnostunut tietämään, missä tällainen geneeristen mallien varasto on, jotta siitä voi sitten pysyä kaukana tai vaihtoehtoisesti käydä penkomassa.

HS: Haastattelija: ”Onko Marimekko toiminut vastaavalla tavalla myös joidenkin muiden suunnittelijoiden ja tuotteiden kohdalla?” Kemell-Kutvonen: ”Ei ole. Meidän kaiken suunnittelumme pohjalla on aina omaperäinen design, joka pohjautuu suunnittelijan omaan, erityiseen ideaan. Jos tullaan geneeriselle alueelle, jossa puhutaan perusmalleista, kuvio tuo sen uniikkiuden, omaperäisen leiman. Siinä tapauksessa kyseessä on Marimekko-tuote. Tuotteen leimallisuus tulee nimenomaan kuviosuunnittelun kautta.” (kursivointi minun)

Onko Marimekolla enemmänkin tällaisia geneerisiä perusmalleja? Jos ja kun ilmeisesti on, voinko ottaa yhden sellaisen ja muuttaa siitä kuosia tai kuviota ja alkaa myydä sitä eteenpäin omissa nimissäni?

Joka tapauksessa minusta on aika noloa, että suunnittelijan tuotetta on alettu muokata häneltä kysymättä tai hänelle ilmoittamatta, oli se sitten tekijänoikeudellisesti mahdollista ja sallittua tai ei. Mielestäni hyvä tapa edellyttäisi suunnittelijalle ensioikeuden alkaa muokata omaa malliaan tai ainakin hän voisi ilmoittaa, että tuote on vapaasti jonkun toisen muokattavissa. Mutta tosiaan, Marimekon tapaisten yritysten ensisijainen tavoite on tuottaa voittoa, ei silittää suunnittelijoitaan myötäkarvaan.

PS. Kyynikko voisi tarttua tasapuolisuuden nimissä myös Marjut Rahkolan ulostulon ajankohtaan. Hänen lastenvaatemallistonsa esitellään marraskuussa, ja tästä julkisesta keskustelusta ja uutisoinnista hän saa nimelleen ihan kivasti mainosta.

Kulttuuri Suosittelen Uutiset ja yhteiskunta