Graduahdistus ja muutenkin harmaata
Tapasin tänään nettipalaverissa graduseminaariryhmän kanssa ensimmäistä kertaa. Ensimmäinen kerta se oli monellakin tavalla: uusi porukka (no, tuttuja kaikki jo entuudestaan, mutta toinen kahdesta ohjaajastani vaihtui nyt uuteen), uusi alusta (ja kaikki ihanat kameran, äänen ja ohjelman kanssa säätämiset yhdellä jos toisellakin) ja ensimmäinen tapaaminen sitten viime kevään. Olen työstänyt gradua nyt vuoden ja se on jonkinlaisessa vaiheessa, edistyy nyt ainakin. Mukavaa on se, ettei tarvitse lähteä pienryhmätapaamisiin Jyväskylään ja kuitenkin saa ryhmäläisiltä palautetta ja tukea. Mukavaa on myös se, että sain ohjaajakseni nyt sen, jonka jo viime keväänä toivoin saavani.
On hyvä saada palautetta, mutta pää on nyt aivan sekaisin. Pitäisi tiivistää, kontekstoida, analysoida, tulkita. Pitäisi kuljettaa teoriaa mukana, muistaa pitää langanpäät tiukasti hyppysissä ja kirjoittaa siten, ettei toista maneereitaan tai tylsistytä lukijaa kuoliaaksi. Tiedän, että pitäisi edetä pala kerrallaan, ottaa jostakin nurkasta kiinni ja siivota teksti sitten myöhemmin. Mutta sisäinen pilkunviilaaja ja perfektionisti sanoo, että nyt tehdään heti valmista eikä keskeneräistä voi lähettää kenellekään. Ihan hullua!
Tuntuu myös, etten osaa poimia tutkimuskirjallisuudesta niitä olennaisia asioita, en osaa kontekstoida asioita riittävän tiiviisti ja toisaalta syvällisesti ja analyyttisesti, en osaa analysoida ja tulkita aineistoani. Äh, ihan kuin olisin luovuttamassa jo ennen kuin olen aloittanutkaan.
Harmautta tuo sään lisäksi raivostuttavan huono rahatilanne ja se, että kamera näyttää tulleen tiensä päähän ja pyörä kaipaisi kunnon huoltoa heti. Jälkimmäinen on akuutti ongelma sen takia, että autottomana matkat täytyy nyt ainakin toistaiseksi tehdä pyörällä. Julkisesta liikenteestä ei ole minkäänlaista apua tämän kokoisessa kaupungissa kun bussilinjoja on ehkä kuusi ja suurin osa ihmisistä tuntuu kulkevan parin kilometrin matkat autolla. Ajatus olisi pyöräillä niin pitkälle talveen kuin se vain on mahdollista ja se edellyttää toimivia vaihteita, ketjuja ja sitä että lahje ei jatkuvasti tarttuisi puuttuvan ketjusuojuksen kiinnityspiikkeihin. Ja entäs kamera! Mille sitä sitten muutaman vuoden kuluttua nauraisi, jos ihmeelliset kampaukset, typerät ilmeet ja arkioloissa mukavat lökäpöksyt jäisivät ikuistamatta?