Ikävä Tampereelle!

IMG_4276.JPG

Ei tässäkään maisemassa mitään varsinaista vikaa ole.

On ollut todella vaikeaa sopeutua uuteen kotikaupunkiin Tampereelta muuton jälkeen. En usko, että olen vieläkään sopeutunut, mutta nyt kahden viikon uudessa kodissa asumisen jälkeen, sopeutumiseen on edes mahdollisuus. Ensimmäinen asunto täällä oli kaikin puolin hirvittävä, ja haluaisin jotenkin pyyhkiä sen pois. Ei sitä silti voi niin vain pyyhkiä, koska siellä asuessani elin kuitenkin elämää, jota en halua pyyhkiä unohduksiin.

Jätin Tampereelle paljon sellaista, josta en ollut valmis luopumaan, vaikka niin kuvittelin. Tein ennen muuttopäätöstä listan muuttamisen hyvistä ja huonoista puolista ja yritin järkeillä itselleni sen, miksi olisi järkevää muuttaa. En päättänyt tunteella ja se oli virhe, jota olen katunut. Olin kasvattanut tiukat juuret Tampereelle ja niiden katkominen ei käynyt ihan tuosta noin vain, eivätkä ne ole poikki vieläkään.

Muutosta on nyt puoli vuotta ja tämä on ollut todella raskasta aikaa. Tampereelle jäivät yliopisto ja sen halvat lounaat, kirjasto ja tietokoneluokat, ihmiset ja ilmapiiri, kuntosali ja jumppatunnit. Tampereelle jäivät kaverit ja ystävät, lapsen kaverit ja viihtyisä päiväkoti, ihana asuinympäristö, kirjastot, kahvilat, puistot, tanssikoulu, kaikki. Kesällä lähtö takaisin oli todella lähellä ja sitten kaikki suunnitelmat kaatuivat.

En ole jaksanut pitää itsestäni huolta eikä oikein mikään ole kiinnostanut. En ole saanut opinnoista kunnon otetta, en ole saanut itseäni kuntosalin ovesta sisälle, en jaksa ajella säärikarvoja enkä pestä kasvoja joka ilta. Lenkille ei huvita lähteä eikä oikein lapsenkaan kanssa leikkipuistoon, ei siellä kuitenkaan ole ketään. Ainoa, mikä on vähän repäissyt irti harmaasta suosta on etukäteisjoululahjaksi saamani tanssikurssi, jota pitää aivan mahtava kuubalainen ohjaaja.

Tässä elämäntilanteessa muutto paikkakunnalta toiselle vaatii ainakin yhden työpaikan, yhden päivähoitopaikan ja yhden asunnon. Jos nyt saisimme ainakin työpaikan ja asunnon, olisin valmis pakkaamaan elämämme laatikoihin ja muuttamaan takaisin. Sen verran juuret ovat vielä Tampereella kiinni.

Suhteet Oma elämä Mieli

Mitä ilman ei voi olla

IMG_4312.JPG

Annamari Marttisen kirjan teema pyörii käytännössä kahden suhteen ympärillä, ja se käsittelee pettämistä, rakastumista, ihastumista, pettymistä, menettämistä. Iiro ja Vaula ovat naimisissa, Liljasta tulee Iiron toinen nainen. Vaula on menettänyt kohtunsa lapsensa syntymän yhteydessä, Liljan lapsella ei isää varsinaisesti ole koskaan ollut.

Rakenne on nyt muodikas ja tuttu monestakin kirjasta. Iirolla, Vaulalla ja Liljalla on jokaisella oma äänensä ja he kertovat omasta näkökulmastaan käytännössä samat tapahtumat. Joskus on mielenkiintoista nähdä sama tapahtuma kahden ihmisen silmin, mutta kyllä se puuduttaakin. Lisäksi näkökulmista puuttuu monesti se jokin terä, joka tekisi tapahtumien kertaamisen oikeutetuksi ja tapahtumia enemmän avaavaksi. Lisäksi minua paikoin ärsytti ja kyllästytti Iiron ja Liljan seksikohtausten jatkuva kuvaaminen. Okei, sillä haluttiin kuvata Liljan ja Iiron fyysisyyteen perustuvaa suhdetta ja kenties verrata sitä Vaulan ja Iiron itsestäänselvyyksistä ja toisen tuntemisesta ehkä ainakin fyysisesti laimenneeseen suhteeseen, mutta silti. Loppu sen sijaan oli tietyllä tavalla virkistävä, vaikka loppuluku (Epilogi) olikin minusta turha tai ainakin liikaa selittävä. Kaikki hajoaa, Vaula tekee jotakin, joka rikkoo kaiken hänen ja Iiron väliltä, mutta hajottaa myös Liljassa jotain, joka saa hänet kääntymään pois Iirosta. Ei siis mikään ”ja he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti”, vaan kaikki kolme jäävät yksin. Raakaa, mutta jännitteen ja lukijan kannalta järkevä lopetus.

Ei mitään suuria vau-elämyksiä, mutta ihan nautittavaa luettavaa. Ja kyllä Marttinen kielen ja henkilöhahmojensa elämän ja tunteiden kuvauksen hallitsee, ei voi muuta sanoa.

Kulttuuri Kirjat