Erosin kaksi kuukautta sitten pitkästä parisuhteesta, kuten vakituisesti täällä kirjoitusteni parissa hengaileva tietääkin. Olen pikku hiljaa lueskellut Ilona Rauhalan Eron keskellä -kirjaa, ihan vain järjestelläkseni ajatuksiani ja kuulostellakseni, onko tämä mitä käyn läpi ”normaalia”, ”asiaan kuuluvaa” ja ”tavallista”. Eilen luin kirjasta seuraavan tekstin:

”Rajan vetäminen ihmisten loputtomille kysymyksille siitä, oletko jo löytänyt uuden kumppanin ja millaista on seksielämäsi, on tärkeää. Itse huomasin, että joitain naisystäviäni alkoi kiinnostaa seksielämäni. ”No, onko ollut ketään mielenkiintoisia tyyppejä?” He ikään kuin tirkistelivät epätoivoisen elämäni siihen ainoaan kiehtovalta tuntuvaan kohtaan, jossa voisin vapaasti valita, kenen kanssa sekstailen.”

Tänään minulta kysyttiin ensimmäisen kerran, onko minulla ketään uutta miestä ”katsottuna”. Tuntui kiusaantuneelta. Hei, erosta on kulunut kaksi kuukautta ja sinä sitä paitsi tunnet ex-mieheni, olet istunut hiekkalaatikon reunalla juttelemassa lapsista ja leipomassa niiden kanssa mutakakkuja. Ja hei, me tapasimme viimeksi ehkä kaksi ja puoli kuukautta sitten etkä ole ottanut sen jälkeen mitään yhteyttä. Edes mesessä tai tekstarilla.

Minä haluan itseäni rasittavalla tavalla miellyttää toisia ihmisiä. En sanonut, etten halua keskustella tästä mieskuvioasiasta, vaan kiertelin vaivautuneena jotakin. En halunnut vetää rajaa, koska en halunnut kiusaantua siitä, että toinen olisi kiusaantunut kokiessaan minun rajanvetoni vaivaannuttavaksi. Mieluummin sitten kiemurtelin ja lässytin jotain itseeni tutustumisesta ja muusta, jota minun nyt pitäisi tehdä.

Minä en halua olla kenellekään mikään peili, johon voi heijastaa toisaalta omia salaisia toiveitaan omasta ajasta, villistä seksielämästä ja vapaudesta tehdä mitä huvittaa ja toisaalta moraalista ylemmyydentuntoa siitä, että omat asiat ovat hyvin, elämä vakaata ja tasaista eikä tarvitse lähteä minnekään kolme-nelikymppisten sinkkumarkkinoille.

”On tärkeää pystyä määrittelemään, mistä haluat puhua ja millaisia asioita jakaa vaikka niiden tärkeimpienkin ystävien kanssa. Että vaikka et olekaan tiiviissä parisuhteessa, sinulla on oikeus omaan intiimiyteesi ja sen päättämiseen, kenen kanssa haluat kokemuksiasi siltä alueelta jakaa. Se ei kuulu kenellekään, kenen kanssa olet lähemmin tekemisissä, kuinka usein tapaatte ja mitä te keskenänne harrastatte.”

En sitten tiedä, mitä ystävä mahtoi minusta ajatella, kun hän kysyi kahden kuukauden jälkeen, onko minulla jo uutta miestä ja käynkö usein bilettämässä. Ehkä hän ajatteli, että kaipaan irtiottoa, että sinkkuna olemiseen kuuluu bilettäminen, että haen yksinäisenä seuraa, että olen seksinkipeä, että tutkin uusia mahdollisuuksia, että pidän vain hauskaa kaiken sen kärvistelyn jälkeen, että nautin vapaudestani, että hukutan suruni salsaan ja latinomiesten ruskeisiin silmiin, whatever. Tosiasia on kuitenkin se, että hipsuttelen iltaisin raidallisissa villasukissa, luen lapselle iltasaduksi Risto Räppääjää ja menen kymmeneltä nukkumaan.

Ja jos jossain vaiheessa lähden bilettämään ja löydän uusia mahdollisuuksia, supsuttelen niistä todennäköisesti jonkun sinkun tai eronneen ystäväni korvaan. Omilla ehdoillani.