Fidel Castron salattu elämä
Kun olin kesäkuun alussa Havannassa, huhu kiersi kaupungilla että Fidel Castron terveydentilassa oli tapahtunut romahdus. Vietimme iltaa ihanan romanttisessa ulkoilmaravintola 1830:ssa, meri lainehti vieressä, ilta oli pimeä ja kaikki maailmassa oli juuri siinä. Eräs paikallinen puuskahti että kunpa se vain nyt kuolisi. Hän oli tatuoinut käsivarteensa Che Guevaran kasvot enkä oikein ymmärtänyt, miten hän saattoi toivoa sellaista.
Eivätkö kuubalaiset olleetkaan ylpeitä johtajastaan, järjestelmästään ja historiastaan? Miksi ne kaikki iskulauseet oli maalattu seiniin ja aitoihin, miksi Fidelin ja Chen kasvot oli ikuistettu Vallankumousaukion rakennusten seinään jättimäisinä rautahäkkyröinä, jos ne eivät tarkoittaneet mitään kenellekään?
Joku saattaa muistaa aiemman kirjoitukseni Zoé Valdésin Fidelfiktiosta (täällä). Juan Reinaldo Sánchezin kirja Fidel Castron salattu elämä sivuaa samaa aihetta. Sánchez oli pitkään Castron henkivartioston jäsen ja oli El Jefelle tietyllä tavalla jopa enemmän perheenjäsen kuin tämän omat lapset. Sánchez kuitenkin halusi eläköityä aiemmin kuin oli määrä, joutui teljetyksi vankilaan ja pakeni lopulta Miamiin, jossa kirjoitti kirjansa. Tiettyä katkeruutta on siten havaittavissa, mutta ajattelen ettei ole todellakaan minun asiani arvioida kuinka paljon se on vaikuttanut myöhempään suhteeseen Castroon ja hänen Kuubaansa.
(Minua ei heitetä vankilaan sen takia, että petyn johtajiini, kritisoin heidän toimintaansa ja haluan eläkkeelle virastani päästäkseni eroon tehtävistä, joita en enää halua suorittaa.)
1990-luvulla, kun kuubalaiset kärsivät järkyttävästä puutteesta ja nälästä, Castro vietti ylellistä elämää omalla saarellaan ja asunnoissaan ympäri Kuubaa. Kun kansa söi pitsansa joukossa jauhettuja tiskirättejä, Castro nautti oman puutarhansa kasviksista, kanojensa munista ja nimikkolehmästään lypsetystä maidosta. Hän ei todellakaan elänyt askeettista elämää kuten väitti, omistaen vain vaatimattoman kalastajamökin, vaan hän nautti kaikesta siitä, mistä diktaattori voi omalla paratiisisaarellaan nauttia.
Valdésia ja Sánchezia yhdistää rakkaus omaan maahansa. Heitä yhdistää myös se, etteivät he kumpikaan voi enää asua siellä. He kritisoivat sitä, mihin heidät on kasvatettu ja koulutettu uskomaan, mutta jota he eivät pysty (etenkin Sánchezin tapauksessa enää) pitämään omanaan. Mitä minä tiedän siitä, että on pakko lähteä omasta kulttuuristaan, omasta maastaan ja jättää kotinsa, perheensä, ystävänsä sen takia, koska ei voi enää elää siellä? Koska ei tiedä joutuuko vangituksi, kidutetuksi tai tapetuksi vain siksi ettei pysty olemaan hiljaa? Koska ei halua, että perhe ja ystävät joutuvat lopun ikäänsä miettimään, mitä hänelle tapahtui, mihin hän katosi, onko hän elossa vai kuollut? Koska valitsee mieluummin mahdollisuuden kuolla paetessaan kuin pelätä kuolemaansa joka ikinen päivä eläessään omassa maassaan, omassa kodissaan?
En mitään.
