Meille oli kolmannen lapsemme odotusajasta asti selvää, että toivomme vielä lisääkin lapsia. Koska kuukautiskiertoni on aina käynnistynyt hitaasti synnytysten jälkeen ja tiheä imetys on toiminut minulla pätevänä ehkäisykeinona, en missään vaiheessa alkanut käyttää ”oikeaa” ehkäisyä kolmannen vauvan synnyttyä. Tuumimme vain, että numero nelonen saa tulla kun on tullakseen. Kolmella aiemmalla lapsellamme ikäeroa on jokaisella noin 2 v 2 kk edelliseen, joten toiveissa oli suunnilleen samansuuruinen väli.

Kuten ounastelimmekin, kuukautiseni alkoivat vasta vauvavuoden jälkeen. Tällä kertaa kierron käynnistymisessä kesti itse asiasssa kaikista pisimpään, koska luovuin yöimetyksistä vasta taaperovaiheessa. Huhtikuussa kiertoja oli ehtinyt tulla vasta pari, molemmat melko lyhyitä, noin 25 päivän mittaisia. Katselin kalenterista, että äitienpäivänä 11.5. olisi sopivasti menossa kiertopäivä 30, joten päätin, että silloin olisi oiva tilaisuus tehdä raskaustesti, mikäli kuukautiseni eivät olisi alkaneet. Kuinka ihanaa ja osuvaa olisi saada plussa juuri äitienpäivänä!

No, äitienpäivä tuli ja tikkuun piirtyi tasan yksi viiva. Ei haaleiden haamujen häivähdyksiäkään, ihan selkeän negatiivinen tulos. Olin hiukan pettynyt, mutta en järin yllättynyt. Vaikka pääosin kiertoni on hieman keskivertoa lyhyempi, aiemminkin etenkin käynnistymisvaiheessa on saattanut tulla yhtäkkiä lähes nelikymmenpäiväisiä ikuisuuskiertoja. Päätin, että tekisin uuden testin taas viikon päästä, mutta en ollut kovinkaan toiveikkain mielin.

Viikko kului, kuukautisia ei näkynyt ja sunnuntaina kaivoin taas raskaustestiliuskat esiin kaapista. Tiirasin silmä kovana punaiseksi värjäytyvää testitikkua, mutta alkuun toisen viivan kohdalla ei näkynyt taaskaan mitään. Olin varma, että negatiivinen jälleen, mutta minuutin odotusajan aikana viiva lähtikin äkkiä piirtymään testiin. Ja selvä positiivinenhan se oli! Kierto oli selvästi ollut normaalia pidempi, mutta nyt kiertopäivänä 37 positiivinen tulos oli aivan selkeä. Olin ihan ihmeissäni, koska olin ollut niin varma, että kyse oli vain kierron oikuttelusta.

Meillä on aina ollut raskausuutisten kanssa hyvin avoin tyyli. Kerroimme saman tien lapsille, jotka olivat oikein iloisia äidin masussa kasvavasta minivauvasta. (Toki kerroin heille valmiiksi senkin, että joskus vauvan kasvussa voi tulla jotakin, minkä vuoksi hän ei synnykään odotetusti.) Lähdimme aamupäivällä kirkkoon, jossa kerroimme raskaudesta ystäväpariskunnalle. Seuravaalla viikolla pienryhmässä puhuimme uutisesta toisellekin kaveripariskunnalle, ja nyt hiljattain saimme jaettua tiedon isovanhemmillekin.

Vaikka en koe tarvetta pantata tietoa raskaudesta, tällä kertaa minulla ei ehkä ollut heti aluksi yhtä luottavainen olo vauvan tulosta kuin aikaisemmilla kerroilla. Jostain syystä keskenmenon mahdollisuus oli ajatuksissa enemmän kuin ennen. Vaikka toivomme vauvaa vähintään yhtä hartaasti kuin aina ennenkin, tuntuu jotenkin epätodelliselta, että olen jälleen raskaana. Voiko kaikki mennä hyvin vielä neljännenkin kerran? Ajoitus tälle neljännelle raskaudellehan osuu vallan oivallisesti, jos vain loppuun saakka pääsemme. Laskettu aika on tammikuun loppupuolella, joten saan jäädä äitiysvapaalle mukavasti joululomaksi. Ikäeroa edelliseen lapseemme tulee jälleen se hyväksi havaitut pari vuotta ja pari kuukautta.

Pari päivää sitten alkaneet raskausoireet ja päivä päivältä etenevät viikot ovat onneksi konkretisoineet raskautta ja hälventäneet epävarmuutta. Minulla on ollut viime päivinä aivan selkeää, aaltoilevaa, etovaa oloa. Syömisen jälkeen vointi on aina parempi, vaikka en jaksa syödä kerralla yhtä paljon kuin ennen. Olen nyt jemmannut työreppuun välipalapatukoita, jotta ällötykset pysyisivät napostelemalla mahdollisimman hyvin poissa.

Kevät ja istutuskausi ovat täällä. Vaikka en ole ikinä ennen harrastanut puutarhanhoitoa, nyt muutettuamme omakotitaloon olen löytänyt itsestäni orastavaa kasvimaaintoilijaa. Olen vielä täysi noviisi, mutta tykästynyt kasvimaalla kuopsuttelun rentouttavuuteen. On ihana nähdä saman tien konkreettinen työn tulos! Vaikken vielä osaa oikein muuta kuin kitkeä rikkaruohoja, toivon peukaloni alkavan  pikkuhiljaa vihertyä.

Monena iltana olen laittanut kuulokkeisiin podcastin pyörimään ja mennyt ulos kitkemään. Tekemistä totisesti riittää – pihamme perällä oleva kasvimaa on saanut olla luultavasti useamman vuoden luonnontilassa. Voikukkia ja vuohenputkia on levinnyt vähän joka puolelle, ja niiden juurakoiden esiin kaivelussa on melkoisesti hommaa. Olen ottanut tavoitteeksi keskittyä nyt pari viikkoa tiiviisti rikkaruohojen nitistämiseen, jotta ehtisin istuttaa uudet salaatit ja porkkanat jokseenkin kuosissaan olevalle kasvimaalle vielä toukokuun puolella.

Ylipäätään kasvimaa vaatii luultavasti aika kokonaisvaltaisen uudistuksen tuottaakseen satoa tulevaisuudessa. Jänikset(?) järsivät talven aikana vadelma- ja mustikkapensaat melkoisen olemattomiksi. Viime vuoden havaintojen perusteella en ole kovin toiveikas vanhojen mansikoidenkaan elpymisen suhteen. Olen kuitenkin ajatellut, että katson vielä tämän kesän, miltä kasvimaalla valmiina olevat istutukset vaikuttavat. Tämä kun on ensimmäinen kokonainen kesäkautemme tässä kodissa. Jos vanhat kasvit eivät tuota satoa, teen suuremman istutusurakan sitten ensi keväänä. Vanha raparperi sentään kukoistaa.

Tänä vuonna aion istuttaa vain ihan paria simppeliä juttua: porkkanaa ja salaattia. Niitä varten täytyy muodostaa oma järkevä kaistaleensa kasvimaan villintyneelle alueelle. Lisäksi minulla on pari siemenpussillista kukkasekoituksia. Ne ajattelin nakata testimielessä kasvimaan reunaan. Koska en ole ikinä ennen kasvattanut mitään (ja olen kesän enimmäkseen töissä), tämä vuosi saa mennä lähinnä kokeiluun ja harjoitteluun. Tärkeintä olisi saada luotua pohja tulevien vuosien puutarhurointeihin. Mies rakentaa kasvimaan ympärille aidan, jotta jänöt eivät jatkossa pistele satoa poskeensa.Kasvimaata kuopsuttaessani olen taas pohtinut sitä, kuinka levon ei aina tarvitse tarkoittaa passiivisuutta. Rentoutuminen ei ole pelkästään sohvalla ruudun ääressä röhnöttämistä (vaikka toki se usein sitäkin voi – ja saa – olla). Vanhemmuuden myötä olen löytänyt uudella tavalla puuhastellen lepäämisen. Siis sen, että rentoutumista voikin olla, kun pesee kylppärin lattiaa äänikirjaa kuunnellen, rapsuttaa pihakiveystä esiin sammaleen alta tai leipoo hiljaisessa kodissa sämpylöitä. Kännykän tarjoamaan nopeaan videovirtaan on helppo jäädä ajelehtimaan, mutta oikeasti olo on paljon levänneempi, jos lukee sen sijaan kirjaa.

Kun olin keskimmäisemme kanssa kotona ja tein samalla gradua, lepo saattoi joskus (niin hassulta kuin se ehkä kuulostaakin) olla sitä, että istahdin taaperon mentyä päiväunille tietokoneen ääreen tutkielmaa kirjoittamaan. Avainasemassa on vaihtelu. Kun arki oli muutoin sirpaleista, fyysisten askareiden ja lastenhoidon täyttämää puuhailua, johonkin mietintää vaativaan syventyminen antoi kaivatun virkistystuokion. Nyt sitten taas, kun istun töissä paljon aloillani, konkreettisen kehollinen mullan kaivelu rentouttaa.