Vaikka olimme olleet mieheni kanssa nuorina tosi aktiivisia kirkossa kävijöitä, esikoisen ollessa pieni meillä oli pitkä jakso, kun emme käyneet oikeastaan lainkaan seurakunnassa. Toki silloin oli myös korona-aika ja muuta hankaloittavaa tekijää, mutta isoin syy oli, että lapsen kanssa kirkkoon meneminen tuntui vaikealta. Jumalanpalvelus oli päällekkäin päiväuniajan kanssa, mahdollinen itkukohtaus kesken kaiken jännitti ja leikkihuoneen hulinassa saarnaan keskittyminen oli vaikeaa. Tuntui, että kirkossa käymistä kannattaa miettiä sitten vasta joskus tulevaisuudessa, kun lapsi on pyhäkoulukelpoinen eikä kotoa lähteminen ole enää niin säätöä.

Minulla on tuntuma, että tämä on aika tavallinen kuvio. Toki perhekerhoissa saatetaan käydä vauvan kanssa vaikka viikoittain, mutta jumalanpalveluksiin ei välttämättä uskaltauduta. Alle 3-vuotiaille harvoin on tarjolla pyhäkoulua tai muuta omaa ohjelmaa, jolloin helposti koko perhe jää tilaisuuksista pois. Ja varsinkin jos ei ole entuudestaan tottunut käymään seurakunnassa, lasten kanssa se voi tuntua vielä ekstrajännittävältä. Esimerkiksi muiden suhtautuminen mahdolliseen lasten meteliin tai häiriöön kesken tilaisuuden saattaa mietityttää.

Varsinkaan isossa perheessä ratkaisuksi ei kuitenkaan oikein sovi tauko kirkossa käymiseen vauva- ja taaperovuosien ajaksi. Toisen lapsemme synnyttyä tajusimme miehen kanssa, että jos haluamme useamman lapsen, ”pikkulapsivaihe” voi kestää vaikka kymmenen vuotta. Sen sijaan, että jäisimme aina vain kotiin, päätimme opetella suhtautumaan jumalanpalvelukseen menemiseen eri tavalla. Juu, saarnasta saattaa mennä muutama lause ohi korvien. Mutta seurakuntayhteys on niin paljon muutakin kuin vain seesteistä penkissä istumista!

Kun käymme koko perheenä kirkossa, opetamme samalla lapsille, että se on tärkeää. Vaikka kaikkeen sisältöön ei pystyisikään keskittymään, uskovien yhteinen kokoontuminen rakentaa hengellisesti. Ehkä se on vain yksi osuva laulu, kohtaaminen naulakoilla tai puheesta mieleen jäänyt Raamatun jae – mutta uskon, että jumalanpalvelukseen osallistuminen ei mene koskaan hukkaan. Ei, vaikka sen viettäisikin pääasiassa vauvaa hyssytellen tai taaperon perässä juosten.

En usko, että lasten mukana olo myöskään yleensä häiritsee muita kuin korkeintaan vanhempien itsensä keskittymistä. Toki perus huomaavaisuus on tärkeää. Jos vauva alkaa itkeä tai taapero höpöttelee äänekkäästi, siirrymme leikkihuoneeseen oven taakse. Pienille elämän äänille ei kuitenkaan aina mahda mitään, eikä niitä mielestäni tarvitse seurakunnassa pelätä. Kirkkoon jokainen on tervetullut iästä riippumatta.

Vaikka – tai ehkä juuri siksi? – että meidän seurakuntamme on melko eläkeläispainotteinen ja pikkulapsiperheitä on vain muutama, lapsiimme on suhtauduttu tosi ihanasti. Ei mene varmaan yhtään sunnuntaita, etteikö joku ihastelisi lapsia naulakoilla, kehuisi heidän pyhäkoulussa tekemiään askarteluja tai toivottelisi siunausta ja voimia ison katraan kanssa. Ja se on ihanaa! Lapset todellakin kuuluvat seurakuntaan, ja he saavat osallistua omalla tavallaan.

Totta tosiaan, pienimpämme on jo reippaasti yli nelikuinen! Kevät tuntui menevän ohi ihan vilauksessa. Tuntuu hassulta, että kesää kohti hänestä kuoriutuu pikku hiljaa iso vauva soseiden maisteluineen ja uusine taitoineen. Tai ei puolivuotiaskaan toki mikään iso ole, mutta sellainen pikkuvauvavaihe alkaa olla ohitse. Vauva tarkkailee ympäristöään, nauraa isosiskojen jutuille ja tarraa pontevasti kiinni leluihin.

Unet. Nelikuisen hulinat saapuivat meillekin, ja yöherätyksiä on tullut tiuhaan. Vauva myös havahtuu nykyään helpommin imetykseltä omaan sänkyyn siirtäessä, jolloin imetyksiä joutuu välillä tekemään useamman, ennen kuin hän on riittävän syvässä unessa. Pari hyvää yötä tässä kuitenkin jo oli, joten olen toiveikas, että hulinavaihe alkaisi taittua. Iltaiset nukkumaanmenot ovat pääasiassa hieman aikaistuneet, mikä on kiva juttu sekin. Vauva menee useimmiten yöunille klo 20.30 aikoihin ja herää seiskalta muun perheen mukana.

Vauva nukkuu yöt edelleen omassa pinnasängyssään. Päiväunille hän nukahtaa enimmäkseen imetysten päätteeksi meidän sängyllemme, mutta myös kantorepussa tai vaunuissa nukutaan ainakin sen aikaa, kun liikettä riittää. Päiväunissa ei vieläkään ole rytmiä, vaan ne ajoittuvat päivän ohjelman mukaan. Väsyneenä vauva nimittäin torkahtaa helposti esimerkiksi autoon, mutta ei jatka unia turvakaukalossa pidemmin, jolloin pikkutorkut saattavat häiritä pidemmille unille nukahtamista. Ideaalipäivinä vauva kuitenkin nukkuu ehkä parit hieman pidemmät unet ja yhdet lyhyemmät torkut.

Syöminen. Maito maistuu ja vauva kasvaa hyvin. Kuukaudessa oli tullut kolmi- ja nelikuisen neuvolan välillä kilo lisää painoa. Vauvamme on täysimetyksellä, kuten kaikki muutkin lapsemme ovat olleet. En edes tiedä, missä taloutemme ainoat tuttipullot sijaitsevat, koska niitä ei ole käytetty kertaakaan. Nyt, kun vauva pärjää jo tarvittaessa pari tuntia ilmankin maitoa, olen silti pystynyt käymään lyhyesti itsekseni esimerkiksi hieronnassa tai musiikkitreeneissä.

Myöskään kiinteiden kanssa emme ole pitäneet kiirettä. Kaikki aiemmat lapsemme ovat saaneet ensimmäisen soseannoksensa tasan puolivuotiaina. Nyt olen miettinyt, että voisimme aloitella satunnaisilla maistiaisilla jo hieman aiemmin. Koska aloitusikä osuu kesään ja olemme paljon reissuissa, on kiinteitä helpompi antaa silloin tällöin kun aikatauluihin sopii ilman stressiä siitä, että heti aloittaessa annoksia pitäisi tulla tiuhaan.

Olemme suosineet alkuun soseita ja kokeilleet sormiruokailua vasta sitten vanhempana. Teen ainakin osan soseista itse, mutta hamstrasin kyllä tarjouksesta jo ison kokoelman pilttejäkin varastoon odottamaan.

Taidot. Vauva on jo pitkään hymyillyt, jokellellut ja ottanut paljon kontaktia ympäristöönsä. Hän kannattelee tukevasti päätään, kellahtaa vatsalta selälleen ja punkee pontevasti kyljelleen. Täyttä käännöstä hän ei ole vielä tehnyt, mutta on vain ajan kysymys, koska sekin päivä koittaa. Enää vauvaa ei uskalla jättää esimerkiksi hoitopöydälle itsekseen.

Lempparit. Isosiskot ovat vauvan parhaita kavereita. Heidän viihdytyksensä tai kopan keinutuksensa pelastaa usein kiukkuisina hetkinä ja silloin, kun äidin kädet ovat varatut. Siskot ovat edelleen innokkaita vauvan hoitajia. Etenkin esikoinen tulee mielellään pitämään pikkuveikalle seuraa ja yrittää sinnikkäästi opettaa hänelle kaikenlaista aakkosista eläinlajeihin. Meikäläisen tarjoamasta viihdytyksestä vauvan mielestä hauskin on ”Lentäjän poika” -leikki. Siinä menen sängylle selinmakuulle, laitan vauvan koukussa olevien jalkojeni päälle ja ”lennätän” häntä edestakaisin. Tietysti teemaan sopivaa laulua lauleskellen 😀