Mielipiteeni lasten merkkivaatteista

Erilaiset lastenvaatemerkit ovat kasvattaneet viime vuosina runsaasti suosiotaan ja uusia kotimaisia, eettisesti tuotettuja lastenvaatemerkkejä Vimmasta Kaikoon on putkahdellut viimeisen viiden vuoden aikana esiin kuin sieniä sateella, kulunutta ilmausta käyttääkseni. Lastenvaatteista on tullut monille vanhemmille jopa eräänlainen harrastus. Mungolifen Anna kirjoitti jonkin aikaa sitten blogissaan ajatuksiaan lasten merkkivaatteista, ja innostuin hänen tekstinsä pohjalta pohtimaan aihetta itsekin. Siinä missä Anna käyttää lapsillaan melko runsaasti merkkivaatteita, meillä niitä ei ole lainkaan. Yhden suloisen vaaleanpunaisen Metsolan jumpsuitin vauva sai pienenä lahjaksi äidiltäni, mutta muuten hänen vaatekaappinsa sisältää lähes sataprosenttisesti edullisia kirpputoriostoksia. Miellän itse lasten merkkivaatteiksi esimerkiksi Gugguun, Papun, Mini Rodinin ja monet muut tyyliin, laatuun ja eettisyyteen panostavat merkit, joiden hinnat ovat selvästi markettikuteita korkeampia.

Mielestäni todella hienoa, että lasten merkkivaatteissa nimenomaan eettisyys on niin suuressa arvossa. Hyvät tuontanto-olosuhteet, laadukkaat materiaalit ja vaatteiden pitkäikäisyys ovat huippujuttuja, ja sama trendi saisi lyödä vielä vahvemmin läpi aikuistenkin pukeutumisessa. Lastenvaatteiden harrastaminen ilmiönä saattaa kuitenkin monilla lisätä kuluttamista, joten sinänsä kyseessä on vähän kaksipiippuinen juttu. Totta kai on parempi ostaa kymmenen laadukasta, pitkään kestävää ja eettisesti tuotettua vaatetta kuin sama määrä pikamuotia, mutta kaikista parasta olisi aina jättää ostos tekemättä tai kierrättää jo olemassa olevaa. Uusimpien droppien kyttääminen ja tyylikkäiden asuyhdistelmien ihailu herättää herkästi shoppailuhalua sellaisiinkin vaatteisiin, jotka eivät ole aidosti välttämättömiä tai jotka voisi yhtä lailla hankkia käytettyinä.

Muutenkin vauvojen ja lasten kohdalla pätee usein samanlainen kulutusvillitys kuin vaikkapa häiden yhteydessä. Vauva on pieni vain hetken ja niin suloinen, että sen perusteella oikeutetaan kaikenlaisen tarpeettomankin materian haaliminen. Hurahdetaan vaikka söpöihin pipoihin tai nätteihin mekkoihin, ja yhtäkkiä niitä onkin kaapissa kaksitoista. Tietenkin samaa tapahtuu yhtä lailla halpojen ja kyseenalaisissa olosuhteissa tuotettujen vaatteiden kohdalla, mutta väittäisin, että lisääntynyt huomio ja ”harrastuneisuus” lasten pukeutumisen ympärillä on saanut tavan tallaajatkin miettimään lastensa vaatetusta aiempaa enemmän ja ehkä nostamaan standardejaan sen suhteen, millaisia kuteita pienten päälle huolitaan.

Monet kehuvat merkkivaatteiden jälleenmyyntiarvoa ja sitä, että eteenpäin myydessä käytetystä Gugguusta saa huomattavasti suuremman prosenttiosuuden takaisin kuin ketjuliikevaatteesta. Arvo ei putoa samalla tavalla. Jos uutena ostetusta 40 euron piposta saa Facebook-kirpputorilla vielä lähemmäs kolmekymppiä, ei pipon hinnaksi jää lopulta kuin kymppi. Sen verran markettienkin päähineet kustantavat. On totta, että huolellisella jälleenmyynnillä merkkivaateharrastus ei välttämättä maksa maltaita, mutta itselleni tällainen aiheuttaisi silti liikaa stressiä vaatteiden käyttöön liittyen. Jos tahra tai reikä pilaisi tuotteen, voisi rahoille sanoa hyvästit. Lisäksi fakta on, että vaikka merkkivaatteen hinnaksi ei myymisen jälkeen jäisi kovin paljoa markettivaatetta enempää, ei meidän opiskelijaperheellämme ole varaa edes niihin ketjuliikevaatteisiin uutena. Kympin laittaminen vauvan pipoon on meille täysin vieras ajatus, kun käytettynä ja ilman merkkiä sellaisen saa eurolla tai parhaimmillaan ilmaiseksi. Omalla kohdallani kysymys merkkivaatteiden hankkimisesta ei siis ole siinä mielessä realistinen, että kokisin niiden olevan itselleni edes vaihtoehto. Mutta aihetta on kiva pohtia hypoteettisesti ja siltä kannalta, miten toimisi sitten tulevaisuudessa, kun tulotasomme on toivon mukaan ihan erilainen kuin tätä nykyä.

Uuden vaatteen ei tarvitsekaan olla halpa, koska uuden ostamiseen pitäisi sisältyä aina paljon harkintaa. Tietenkin järkevissä työoloissa ja eettisesti valmistettu tuote maksaa enemmän kuin halpatyövoimalla hikipajassa suhaistu tekstiili. Mutta väitän, että merkkivaatteissa maksaa kyllä muukin kuin vain laatu ja eettisyys: myös statusarvolla on hintansa. Jos minulla olisi enemmän rahaa käytettävissä ja varaa valita, ostaisin kaikkein mieluiten eettisesti tuotettuja käytettyjä vaatteita. Maksaisin mieluusti ekstraa hyvistä tuotanto-olosuhteista, mutta tyylin ja statuksen kaltaisia asioita en sen sijaan pidä arvossa. Vaikka haluan totta kai, että vauvan asut näyttävät kivoilta, tietynlainen merkkivaatteiden ympärillä pyörivä ulkonäkökeskeisyys tuntuu itselleni tosi vieraalta. Minulle riittää, kunhan vaatteet ovat siistejä, ehjiä ja sopivat yhteen. Tuntuisi nihkeältä maksaa ylimääräistä siitä, että joku kuosi tai merkki sattuu olemaan muodikas ja haluttu. Melkein jopa päinvastoin. Vaikka monet lasten merkkivaatteet ovat tosi nättejä ja kuosit hauskoja, huomaan, että suosituimpia niistä näkyy kaikkialla niin paljon, että niihin on jo ihan kyllästynyt. Persoonallisemman ja tuoreemman kokonaisuuden saattaa saada aikaan juuri niillä vanhoilla merkittömillä kirppisvaatteilla, joita ei ole viime vuosina muiden lasten päällä juuri näkynyt.

Koska lasten merkkivaatteet ovat trendikkäitä ja monet kuosit helposti tunnistettavissa, kytkeytyy jälkikasvun pukemiseen herkästi myös jonkinlainen statusviestintä. Sama ilmiö ulottuu merkkivaatteiden lisäksi moniin muihinkin vauvatarvikkeisiin ja lasten tuotteisiin. Sitä on aika vaikea sanoittaa, mutta kyllä te tiedätte: on niitä, jotka kulkevat Bugaboon tuliterissä rattaissa, sisustavat lastenhuoneen Stokkella ja käyttävät merkkivaatteita, ja niitä, joilla on vuoden 2010 kirpparirattaat ja päällä serkun lasten vähän jo nukkaantuneet kuteet. Eikä kummassakaan ole tietenkään mitään pahaa. Kyllähän aikuisten ihmistenkin pukeutuminen vaihtelee ja joillekin ulkonäköön ja tyyliin panostaminen on tärkeämpää kuin toisille. Vanhemmuus on kuitenkin tosi herkkä alue, jossa suosituksia on joka lähtöön ja jokainen tahtoo tehdä parhaansa ja tarjota lapselleen parasta. Ehkä siksi lapsen tarvikkeiden kohdalla kokee helpommin suorituspaineita ja syyllisyyttä. Olenko huono äiti, kun en hanki lapselleni sitä kaunista, eettisesti tuotettua luonnonkumista ja homevapaata kylpylelua, vaan hänen kylpyhetkiensä hupina ammeessa uiskentelee keittiön kaapista eläköitynyt muovikauha? Olenko hirveä, jos minulla ei ole varaa ostaa hänelle Suomessa ommeltuja housuja, vaan vain niitä vähän kyseenalaisia, ehkä lapsityövoimalla jossain tuolla Bangladeshissa valmistettuja alekuteita?

Siinä missä ketjuliikkeestä osteleva syyllistyy nykyisistä eettisyystrendeistä, vastaavasti vauvan tarvikkeisiin ja merkkivaatteisiin runsaasti rahaa laittava vanhempi saattaa kohdata ikävää arvostelua. Mikä tuokin luulee olevansa, rikas materialistinen hienostelija. Vaikka harva merkkivaatteita ostava varmastikaan katsoo nenänvarttaan pitkin niitä, jotka eivät panosta lastensa pukeutumiseen yhtä paljon – kyse on usein enemmänkin stereotypioista ja ennakkoluuloista. Pelätään, että toisella tavalla toimiva arvostelee omaa valintaa, joten torjutaan toisen osapuolen oletettu kielteinen arvio sillä, että yritetään ehtiä haukkua hänet ensin: ”en kyllä haluaisi olla mikään trendien perässä juokseva tyhjäpää”. Toki varmasti on olemassa myös paljon oikeaa ulkonäkökeskeisyyttä, statuksen pönkittämistä merkkivaatteilla ja jonkin tyhjiön täyttämistä kalliilla materialla, ja se on tosi surullista. Mutta se, että ajatellaan, että ulkoisten seikkojen perusteella voitaisiin päätellä toisesta ihmisestä paljonkin, on ikävää yhtä lailla.  Lapset käyttävät ja tarvitsevat vaatteita joka tapauksessa, joten jokainen tehkööt valintansa omien intressiensä ja prioriteettiensa mukaan. On hienoa, että jotkut haluavat ostaa hintavampia ja eettisesti valmistettuja merkkivaatteita, mutta ihan yhtä hyvin ja huomattavasti halvemmin lapsen saa puettua myös kirpputorin tai kavereiden vanhoilla vaatteillakin.