Synnytyskertomus: lääkkeetön ja luonnollinen syntymä ammeeseen

Koska esikoinen oli saapunut maailmaan hieman ennen laskettua aikaa, varauduin synnytyksen käynnistymiseen jo vähän etuajassa. Laskettu aika kuitenkin meni ohi eikä mitään tapahtunut – yksittäisiä harjoitussupistuksia tuli päivittäin ja limatulppaakin ehkä vähän irtosi, mutta muutoin oloni oli täysin normaali. Keskiviikkoaamuna, syyskuun ensimmäisenä päivänä raskausviikolla 40+5, harjoitussupistukset olivat kuitenkin ekaa kertaa napakampia. En silti ajatellut sen vielä tarkoittavan mitään, koska niitä tuli niin satunnaisesti. Vietimme aamupäivän ihan normaaliin tapaan ja kävin esikoisen kanssa puistossa. Huomasin, että supistuksia tuli kuitenkin jo vähän tiheämmin, joten taaperon mentyä päiväunille aloin kellottaa niitä suunnilleen vartin yli kaksitoista. Supistusten välit olivat pääosin 2–4 minuuttia.

Minun oli ollut tarkoitus mennä iltapäivällä taaperon kanssa mummilaan, joten puhuimme miehen kanssa, että olisi varmaan järkevää viedä esikoinen sen sijaan itsekseen mummille hoitoon ja pakata yöpymistarvikkeet mukaan siltä varalta, että synnytys lähtisi kunnolla käyntiin. Jos mitään ei tapahtuisi, voisimme hakea hänet illalla takaisin kotiin. Pakkasin siis sairaalakassin ja taaperon tavarat loppuun ja aloin kokata vielä perunamuussia ja jauhelihakastiketta, jotta voisimme syödä ennen mummilaan lähtöä. Samalla kellotin koko ajan supistuksia, jotka tuntuivat jo kunnolla napakoilta. Syömisen jälkeen kahden aikoihin supistukset kuitenkin vähän harvenivat ja lähdin vielä mukaan koiraa lenkittämäänkin. Myös ennen taaperon mummilaan vientiä supistuksissa oli vartin tauko. Vaikka siis alitajuisesti kyllä tiesin vauvan syntyvän tänään, epäilin silti, lopahtaisivatko supistukset vielä tyystin.

Esikoisen jäätyä mummilaan ajoimme kotiin. Mies vitsaili, että hän menee kyllä vielä tänään harrastukseensa, tai ainakin pitää kahvitauon. Yritimme katsoa elokuvaa miehen juodessa kahviaan, mutta kotiin päästyä supistukset tuntuivat käyvän yhä kipeämmiksi, eikä siitä oikein tullut enää mitään. Emme siis ehtineet olla kotona kuin lyhyen hetken. Suunnilleen kymmentä vaille neljä iltapäivällä päätimme lähteä ajamaan sairaalaan. Supistukset olivat jo varsin kipeitä ja tulivat pääosin 1–2 minuutin välein. Automatkan ajaksi ne kuitenkin onneksi harvenivat hieman, joten kykenin aika hyvin istumaan paikallani. Vaikka itse supistukset sattuivat jo aika tavalla ja autosta päästyämme pyysin miestä painamaan joka kerralla selkääni (se oli auttanut esikoisen synnytyksessä hyvin supistuskipuun), supistusten väleissä pystyin silti vielä juttelemaan ja vitsailemaan normaalisti.

Synnytysosastolla vastaan tullut kätilö kyseli vointiani ja vastasin, että kyllähän nämä jo aika paljon tuntuvat. Lisäksi kätilö halusi tietää, oliko minulla mitään erityisiä toiveita, joten kaivelin synnytystoivelistani esiin ja kerroin toivovani ammetta. Pääsimmekin heti siirtymään ammeelliseen synnytyssaliin. Supistukseni olivat jo todella kipeitä ja tuntui, että ne saivat saliin pääsyn myötä oikein lisäpuhtia. Muistan ajatelleeni, että en kyllä jaksaisi montaa tuntia tällaista kipua, kun nojasin salin tasoon ja puoliso painoi jälleen selkääni.

Kätilö sanoi, ettei sisätutkimusta tarvitsisi tehdä, mutta pyysi asettumaan sen verran makuulle, että hän saisi sydänkäyräanturit kiinnitettyä. Samalla hän mittasi nopeasti kuumeen ja verenpaineen. Olin luullut, että ulkoista sydänkäyrän mittausanturia ei voisi käyttää ammeessa, joten yllätyin, että laitteen kanssa sai mennä veteen. Itse supistuskipu oli jo todella voimakasta, mutta supistusten välissä ammeen vesi tuntui ihanan lämpimältä ja rentouttavalta.

Melkein heti, kun pääsin ammeeseen, tajusin, että minua ponnistuttaa. Mies painoi nappia ja kertoi asiasta kätilölle, joka tsekkasi nopeasti, että olen täysin auki. Hän sanoi, että voin alkaa ponnistaa omien tuntemuksieni mukaan. Parin seuraavan supistuksen aikana en tuntenutkaan enää ponnistamisen tarvetta, mutta sitten se palasi takaisin. Siinä missä ekassa synnytyksessä ponnistaminen oli tuntunut hankalalta, nyt se tuntui tapahtuvan ikään kuin automaattisesti. Kätilö oli poistunut huoneesta, joten käskin puolison kutsua hänet takaisin, sillä tunsin vauvan pään kirvelevän aivan lähellä. Olin polvillani ammeessa ja nojasin käsillä ja leualla voimakkaasti ammeen reunaan samalla, kun tunsin kehon työntävän vauvaa ulos. Sanoin, että vesi tuntuu kovin lämpimältä ja tunsinkin, että minulle tuli melkein hiki ponnistaessani.

Ponnistusvaihe alkoi klo 16.30 ja sen kestoksi merkittiin 14 minuuttia. En itse oikeastaan huomannut lapsivesien menoa, mutta sekin tapahtui ilmeisesti tuolloin puoli viideltä ammeeseen. Vauva syntyi veteen ja kätilö kehotti minua nojaamaan eteenpäin ja ottamaan vauvan etukautta vastaan. Oli kiva saada nostaa lapsi itse ylös vedestä! Syntymän jälkeen kätilö ohjeisti minua  nousemaan ylös ammeesta, koska jälkeisvaiheessa lämmin vesi ei välttämättä olisi niin hyvä juttu. Asetuinkin pötköttelemään sängylle vauva sylissäni. Istukka syntyi alle kymmenen minuutin päästä itsekseen, joskin kätilö kehotti hieman ponnistamaan, jotta se tulisi ulos.

Synnytyksen jälkeen oloni oli tosi hyvä eikä minnekään sattunut. Ainoastaan istualta ylös nouseminen huimasi ihan vähän. Olimme pitkään salissa keskenämme, otimme kuvia ja ihmettelimme vauvaa. Parin tunnin päästä syntymästä kätilö tuli painelemaan kohtuani ja sieltä tuli suuret verihyytymät. Hän sanoi, että koska vuotoa oli melko runsaasti, pitäisi minulle laittaa oksitosiinipistos. Kieltäydyin ensin, ja kätilö sanoi, että voisimme kyllä odottaa vielä, mutta vuodon kokonaismäärän ja polikliinisen synnytyksen kriteereiden pohjalta hän suosittelisi oksitosiinia, koska jos vuoto ei tyrehtyisi, myöhemmin voisi täytyä laittaa jotain muuta lääkettä. Päätin suostua oksitosiinipistokseen, koska synnytys oli kuitenkin jo ohi enkä kokenut, että se enää siinä kohtaa niin haittaisi. Kun kätilö kokeili kohtua hetken kuluttua uudelleen, hän sanoikin sen supistuneen oikein hyvin. Lopulta sairaalan synnytyskertomukseen verenvuodon määräksi oli merkattu 500g, joka on aivan normaali määrä.

Olimme toivoneet polikliinista kotiutumista, mutta koska lääkärintarkastuksia ei tehdä yöaikaan, meidän täytyi mennä yöksi potilashotelliin. Söimme vielä iltapalan synnytyssalissa ja pääsimme siirtymään puoli kymmenen jälkeen illalla. Seuraavana aamuna kätilö tsekkasi vauvan ja kyselimme samalla kotiutumisesta. Olisimme mielellämme lähteneet jo kotiin ja tulleet myöhemmin takaisin sairaalalle lääkärintarkastusta varten, mutta meidät tyrmättiin aika topakasti: sairaalasta ei olisi mahdollista kotiutua ilman protokollaan kuuluvia tarkastuksia. Kätilö kuitenkin lupasi, että lääkäri voisi tulla heti ensimmäiseksi käymään meidän luonamme.

Lääkäri saapuikin jo yhdentoista korvilla ja teki tarkastuksen. Selvisi, että vauvan sydämestä kuului pieni sivuääni, joten lyhytjälkihoitoisesti kotiutuminenkaan ei olisi mahdollista, vaan meidän täytyisi siirtyä takaisin osastolle tarkkailtaviksi. Emme huolestuneet asiasta, koska sydämen sivuääni on tosi tyypillinen löydös, kun lääkärintarkastus tehdään niin nuorena. Kotiutumisen lykkääntyminen entisestään kuitenkin harmitti, ja yritimme taas ehdottaa kotiin lähtöä ja myöhemmin tarkastuksiin palaamista. Olin vähän yllättynyt sairaalan kotiutumiskäytänteiden tiukkuudesta, koska esimerkiksi kotisynnytyksissä on aivan tavallista, että lääkärintarkastus tehdään vasta kolmen vuorokauden iässä. En itse koe, että siinä olisi ollut suurta eroa, vaikka olisimme nukkuneet viiden minuutin ajomatkan päässä kotona – mitään tutkimuksia kun ei kuitenkaan tehdä öisin ja vauvan yleisvoinnin tarkkailu on lähinnä vanhempien tehtävä. Edes pitkällisillä keskusteluilla ja omalla vastuulla ei kuitenkaan päässyt lähtemään kotiin ennen kuin sairaalan toimintaohjeet niin suosittelivat.

Siirryimme siis osastolle ja mies lähti viemään koiraa toiseen hoitopaikkaan sekä hakemaan esikoista mummilasta. Olisimme saaneet myös perhehuoneen, mutta koimme järkevämmäksi, että mies menisi tässä kohtaa esikoisen kanssa kotiin. He tulivat kuitenkin vielä alkuillasta vierailulle. Koronarajoitukset olivat nimittäin lieventyneet sen verran, että sisaruksetkin saivat käydä osastolla, kunhan samassa huoneessa ei ollut toista potilasta. Lasten ensikohtaaminen sujui tosi hienosti! Taapero silitteli vauvan päätä ja höpötteli tavalliseen tapaansa. Myös yö vauvan kanssa kaksin osastolla sujui mukavasti, ja yhdeksän aikaan aamulla kotona yön nukkuneet mies ja taapero tulivatkin jo takaisin sairaalalle. Myös lääkäri tuli hyvissä ajoin tekemään seuraavaa tarkastusta ja totesi, ettei sivuääntä enää kuulu. Vauvalta otettiin vielä kertaalleen jotkin virtausmittaukset, ja pääsimme lähtemään kotiin puolenpäivän maissa.

Kokonaisuudessaan olin tosi tyytyväinen synnytykseeni. Se meni varsin pitkälti niin kuin ajattelin ja toivoinkin: nopeasti ilman lääkkeitä ja turhia interventioita. Amme oli todellakin loistojuttu ja olen tosi iloinen, että tulin lisänneeksi sen synnytystoiveisiini, vaikken alun perin ollutkaan ihan varma, olisiko se oma juttuni. Vesi rentoutti mukavasti ja uskon, että se myös varmasti helpotti ponnistusvaihetta. Lisäksi olin positiivisesti yllättynyt, kuinka vähillä puuttumisilla sairaalassakin oli mahdollista synnyttää. Toki kotiutumisasioiden tiimoilta sai taas huomata, että sairaala on aina sairaala ja vakiintuneista käytänteistä ei pahemmin jousteta, mutta itse synnytyksen suhteen jäi oikein hyvä fiilis. Koen, että synnytystoiveitani kuunneltiin ja sain synnyttää niin luonnollisesti ja rauhassa kuin sairaalaympäristössä on mahdollista.

Synnytyksen kestoksi merkattiin lopulta neljä tuntia ja vartti, eli se oli suunnilleen samanmittainen kuin ensimmäiselläkin kertaa. Koska lapsivedet eivät menneet ennen kuin vasta h-hetkellä, tuntuu vaikeammalta arvioida, koska synnytys oikeastaan käynnistyi. Lisäksi tuntuu, että avautumisvaihe meni tällä kertaa ohi vähän kuin huomaamatta: siinä missä edellisessä synnytyksessä kävin suihkussa, yritin rentoutua ja fiilistelin synnytystä, nyt lähinnä hoidin arkiaskareita valmiiksi. Yhtä kaikki synnytys sujui tosi hyvin ja ponnistusvaihe oli selvästi sujuvampi kuin ekalla kertaa. Vaikken kokenut varsinaista synnytyskuplaa tai tunnelmoinut supistusten vastaanottamista, oli toisaalta vain positiivista, että kivut pysyivät pitkään niin hallinnassa, etten oikeastaan tarvinnut lääkkeettömiä kivunlievityskeinoja avautumiseen. Nopeasti ja sujuvasti meidän pieni ihana rakkaamme olikin jo sylissämme <3