Oliko sairaalasynnytys oikea valinta?

Blogiani lukeneet varmasti muistavat, että pohdin raskaana ollessani todella paljon synnytystä ja siihen liittyviä asioita. Haaveilin kotisynnytyksestä, kuuntelin lukemattomia synnytystarinoita ja perehdyin luonnonmukaiseen synnyttämiseen. Kuopuksemme syntymästä on kulunut nyt vajaat kolme kuukautta ja halusin palata vielä kerran tähän aiheeseen, jota raskausaikana todella paljon mietin. Millaisena synnytyskokemukseni näyttäytyy minulle nyt, kun tapahtunutta on saanut makustella muutaman kuukauden, ja tekisinkö näin jälkiviisaana jotakin toisin?

Kuten jo vauvan synnytyskertomuksessa totesin, tämä toinen sairaalasynnytykseni meni monella tapaa todella hyvin. Synnytystoiveeni toteutuivat lähestulkoon täysin. Tutkimusten kanssa mentiin minimilinjalla, kätilö ei ollut huoneessa paikalla juuri lainkaan ja esimerkiksi K-vitamiinipistoksen antamiseen kysyttiin lupa (meille pistoksen antaminen kyllä sopi, mutta käsittääkseni se useimmiten tuikataan vauvaan mitään ilmoittamatta). Kun sanoin, että minua ponnistuttaa, kätilö kokeili nopeasti, onko kohdunsuu täysin auki, mutta se oli ainoa sisätutkimus missään vaiheessa eikä sitä varten tarvinnut esimerkiksi nousta ammeesta. Myöskään sydänääniä ja supistuksia monitoroiva laite ei häirinnyt synnyttämistäni, koska se oli langaton ja sen kanssa sai mennä ammeeseen. Sain synnyttää sairaalassakin tosi hyvin omassa rauhassani eikä henkilökunnasta ollut ”häiriötä”.

Joitain pieniä, negatiivisiksi kokemiani juttuja silti tapahtui. Kun kätilö paineli pari tuntia vauvan syntymän jälkeen kohtuani, hän totesi, että verenvuoto oli aika voimakasta. Hän sanoi, että minulle olisi syytä laittaa oksitosiinipistos, jotta vuoto tyrehtyisi eikä myöhemmin olisi tarvetta voimakkaammille lääkkeille. Olin toivonut, ettei synteettistä oksitosiinia käytettäisi synnytyksessä tai sen jälkeisvaiheessa lainkaan, mutta suostuin pistokseen. Kuitenkin synnytyksen tietoja myöhemmin lukiessani yllätyin, kun verenvuotoni kokonaismääräksi olikin kirjattu vain 500g. Se on aivan tavanomainen keskivertomäärä, ei todellakaan mitenkään erityisen runsas vuoto. Jäi olo, ettei oksitosiinille sittenkään olisi ollut tarvetta, ja harmittaa, etten kysynyt heti päätöstä tehdessäni tarkasti, mitä konkreettista määrää kätilö ”runsaalla verenvuodolla” tarkoitti.

Lisäksi sairaalan tunnelma tietysti oli, noh, sairaala. En koe, että sairaalaympäristössä tuntemattomien ihmisten keskellä samanlainen rentoutuminen kuin kotona olisi yksinkertaisesti mahdollista. Olin toivonut, että kätilöt olisivat paikalla mahdollisimman vähän, koska pelkäsin turhia puuttumisia ja ajattelin, että synnyttäisin mieluummin itsekseni kuin täysin tuntemattoman kätilön ”tarkkailun” alaisena. Toivettani kunnioitettiin tosi hyvin ja olin siihen tyytyväinen, mutta tietysti samalla se tietynlainen kätilöyden ydin eli tuki jäi väistämättä ohueksi. Ajattelenkin, että tuttu, itse valittu ja samanlaisen arvomaailman jakava kätilö olisi ehdottomasti paras avustaja synnytykseen. Kun kätilöön pystyisi täysillä luottamaan, hänen läsnäolonsa oikeasti edistäisi turvallisen tunnelman rakentumista eikä päinvastoin.

Kaiken kaikkiaan itse synnytyksen hoito osui kuitenkin mielestäni erittäin nappiin niillä reunaehdoilla, jotka sairaalassa ovat mahdollisia. Huomattavasti isommalta ongelmalta tuntui se, miten joustamattomasti ja jyrkästi sairaalassa suhtauduttiin kotiutumiseen synnytyksen jälkeen. Toivoimme mahdollisimman nopeaa, polikliinistä kotiutumista ja olin siinä luulossa, ettei sen saaminen olisi kovinkaan hankalaa, jos ongelmia ei olisi. Loppujen lopuksi jouduimme kuitenkin viipymään sairaalassa pari päivää syistä, jotka eivät mielestämme olleet kovin painavasti perusteltuja.

Ehdotimme moneen otteeseen, että menisimme synnytyksen jälkeen yöksi kotiin ja tulisimme seuraavana päivänä takaisin lääkärintarkastusta varten. Tämä ei käynyt, koska sairaalan toimintaohjeiden mukaan lääkärintarkastus nyt vain on tehtävä ennen kotiinlähtöä. Näin on siitä huolimatta, että kotona syntyneet vauvat kutsutaan lääkärintarkastukseen tyypillisesti vasta kolmen vuorokauden iässä. Heille tätä vuorokauden iässä tehtävää tutkimusta ei siis lähtökohtaisesti edes tarjota. Todellisuudessa siinä ei tietenkään ole mitään järkeä, että vuorokauden iässä tehtävä lääkärintarkastus olisi välttämätön sairaalassa synnyttäneille, mutta kotona synnyttävien olisi ihan ok odottaa sitä pari päivää pidempään. Kyse on nimenomaan protokollasta. Sairaalassa synnyttävästä vastuun kantaa sairaala, joten vauvaa ja vanhempia ei ”uskalleta” päästää kotiin ilman tarkastusta, vaikka henkilökunnalle sopii kyllä se, että kotisynnyttäjät eivät tarkastukseen vielä tuossa iässä tule.

Kun keskustelimme kätilöiden kanssa ja yritimme päästä kotiutumaan aikaisemmin, meille sanottiin suoraan, että jos lähtisimme sairaalasta ”ilman lupaa”, kutsuisivat he vartijat sekä sosiaaliviranomaiset paikalle kiireellisen sijoituksen tarvetta arvioimaan. Toki en usko hetkeäkään, että kiireellisen sijoituksen kriteerit olisivat kohdallamme täyttyneet, mutta mielestäni on aika hurjaa, että sairaalan käytäntö on tämä. Sinänsä meille ei olisi ollut mikään ongelma jutella sosiaalityöntekijöiden kanssa – lastensuojeluilmoituksistahan ei seuraa mitään, jos interventioille ei löydy tarvetta. Mutta turhaa resurssien haaskausta ja pelottelua se kyllä on. Kuten todettua, Suomessa on täysin sallittua ja mahdollista synnyttää kotona vaikka ilman, että kertoo asiasta missään vaiheessa yhdellekään lääketieteen ammattilaiselle. Siksi tuntuu hullulta, että vastasyntyneen kanssa viiden minuutin ajomatkan päässä sairaalasta nukkumiseen ja seuraavana päivänä tarkastukseen palaamiseen suhtaudutaan automaattisena lastensuojeluilmoituksen aiheena.

Ylipäätään minulle kirkastui sairaalassa ollessani hyvin vahvasti se, minkä koen järjestelmän suurimmaksi ongelmaksi: sairaalassa ei ole mahdollista ottaa itse vastuuta itsestään ja synnytyksestään, vaikka haluaisi. Vaikka itsemääräämisoikeudesta puhutaan ja se on periaatteessa olemassa, kuitenkin loppujen lopuksi on aika vähän asioita, jotka voisi itse aidosti päättää, jos toiveet eivät ole samassa linjassa sairaalan ohjeistusten kanssa. Ymmärrän, että sairaalaa sitovat tietyt käytänteet ja henkilökunta ei halua joutua myöhemmin ongelmiin siksi, että suostuu synnyttäjän toiveisiin vastoin ohjeistuksia. Sitä kuitenkin ihmettelen, että edes tarjoutumalla ottamaan itse täyden vastuun valinnoistaan ja ns. luopumalla mahdollisuudesta syyttää lopputuloksesta myöhemmin sairaalaa, ei käytänteistä jousteta. Jos sairaalaan menee, on pakko ottaa vastaan koko paketti, koko sairaalan protokolla.

Vaikka oma synnytykseni ja sen hoito siis sujuikin sairaalasynnytysten mittarilla tarkasteltuna varsin hyvin, en pysty edelleenkään sanomaan, että luottaisin siihen, että sairaalassa synnyttäjän toiveita kunnioitetaan. Tiedän, että toivomanilaisen synnytyksen toteutuminen sairaalassa oli pitkälti sen ansiota, että kaikki meni niin hyvin ja mittaustulokset sun muut olivat koko ajan täysin kohdallaan. Jos jokin olisi poikennut sairaalan mielestä ihanteellisesta, mielipiteitäni tuskin olisi kuunneltu. Sairaalan käytänteet olisivat jyränneet yli omista toiveistani. Esimerkiksi ammeessa synnyttämiselle on sairaalassa tietyt, tarkat kriteerit, jotka saattavat vieläpä vaihdella sairaanhoitopiireittäin. Vaikka itse en pitäisi kaikkia edellytyksiä yhtä olennaisina, minua ei takuulla olisi päästetty ammeeseen, jos sairaalan määrittämät ehdot eivät olisi täyttyneet – riippumatta siitä, olisinko itse silti halunnut ammeeseen ja ollut valmis kantamaan päätöksestäni vastuun. Kriteereissä ei ole yksilöllistä joustonvaraa.

Ja juuri tämän koen itselleni suurimmaksi ongelmaksi, jos ajattelen mahdollisia tulevia synnytyksiäni ja sairaalaa. Tiedän, että tietyissä tilanteissa saatan haluta toimia eri tavoin kuin mitä sairaala suosittaa. Se ei kuitenkaan ole mahdollista. Minun on kyllä teoriassa mahdollista saada sairaalassa melko hyvin toiveitani vastaava synnytys, mutta se edellyttää, että kaikki menee ihanteellisimmalla mahdollisella tavalla ja kuin oppikirjoissa. Mikäli mitään pientäkään henkilökunnan mielestä poikkeavaa, huolestuttavaa tai epätavallista tapahtuu, käytänteet astuvat esiin ja kävelevät omien päätösteni ylitse. Monet sellaiset asiat, mitkä itse näen vain normaalin variaatioina, nähdään sairaalassa riskitekijöinä, jotka rajoittavat valinnan mahdollisuuksia.

En tietenkään sano, että kaikki käytänteet olisivat pahasta. Ohjenuorat perustuvat yleensä tutkimustietoon ja riskien minimoimiseen, ja todellisissa vaaratilanteissa on tietysti toimittava ja tehtävä välillä epämukaviakin ratkaisuja. Se, mitkä tilanteet kukin tulkitsee riskeiksi ja kuinka eri riskejä suhteutetaan toisiinsa, ei kuitenkaan ole aina itsestään selvää. Esimerkiksi positiivisen GBS-näytteen saaville naisille annetaan sairaalassa automaattisesti antibioottia, koska sillä pyritään ehkäisemään vastasyntyneen infektiota. Vaikka infektioriski ei kytkeydy pelkästään streptokokkiin, GBS:n seulomisessa etukäteen on omat ongelmansa ja vauvan infektion riski on ilman antibioottiakin pieni, katsoo sairaala antibiootin vastasyntyneen bakteerikantaa heikentävät vaikutukset pienemmäksi riskiksi kuin mahdollisesti vakavan infektion. Kyse on siis sen puntaroimisesta, valitaanko suurella todennäköisyydellä pieni haitta vai pienellä todennäköisyydellä suuri haitta. Ongelmallista on mielestäni se, ettei näissä päätöksissä mahdollisteta synnyttäjän omaa harkintaa.

Sairaalassa koko lähestymistapa synnytykseen vain on aivan erilainen kuin omani. Sairaalassa synnytys hahmotetaan ennen kaikkea riskinä ja potentiaalisena vaaratilanteena ja lähtökohtana on se, mikä kaikki voi mennä pieleen. Sitä, miten tällainen suhtautumistapa ja tarpeettomat interventiot vaikuttavat synnyttäjään, synnytyksen kulkuun ja esimerkiksi synnytyksen etenemisen kannalta äärimmäisen tärkeään hormonitoimintaan, ei tunnuta juuri pohtivan. Toki joissain erityistapauksissa lääketieteelliset interventiot ovat välttämättömiä ja ehdottoman tarpeellisia, mutta normaalisti etenevä synnytys ei sen sijaan ole mielestäni millään tapaa lääketieteellinen tapahtuma. Päinvastoin koko länsimaisen yhteiskunnan suhtautumistapa syntymään on minusta vinksahtanut. Synnytys nähdään tuskallisena, pelottavana ja pakollisena pahana, ja kunhan kaikki vain selviävät siitä hengissä, niin muulla ei ole väliä. Syntymän merkityksellisyydestä ja sen tarjoamasta potentiaalista on alettu puhua kunnolla vasta aivan hiljattain.

Elämässä mikään ei ole koskaan sataprosenttisen turvallista, vaan aivan kaikessa on riskinsä. Synnytystä koskevissa valinnoissamme on lopulta kyse siitä, mitkä riskit valitsemme. Vaikka asiaa mietitään yleensä aina vain toisin päin, myös sairaalasynnytykseen liittyy riskejä, joita kotisynnytyksessä ei ole. Suurimmassa osassa synnytyksiä minkäänlaiset toimenpiteet eivät ole tarpeen. Jo sairaalaan siirtyminen on interventio synnytyksen luonnolliseen kulkuun, jolla on vaikutusta siihen, miten synnytys etenee. Syntymän kaltaisen täysin luonnollisen elämätapahtuman näkeminen yksinomaan medikaalisena ilmiönä, jota varten terveiden ihmisten tulisi mennä poikkeuksetta sairaalaan, ei vain istu omaan ajattelutapaani. Matalan riskin synnyttäjällä täysin yhtäkkinen, vakava komplikaatio on joka tapauksessa äärimmäisen harvinainen. Itse lähestyn siis asiaa mieluummin siitä lähtökohdasta käsin, miten saan synnytyksestä hyvän, ihanan ja turvallisen tapahtuman ylipäätään, en ainoastaan näissä harvinaisissa poikkeustapauksissa.

Enkä tarkoita, että kotisynnytys olisi automaattisesti parempi ratkaisu kuin sairaalasynnytys tai että kaikkien tulisi synnyttää kotona. En todellakaan! Jos ajatuskin kotisynnytyksestä pelottaa ja sairaala tuntuu turvalliselta ja hyvältä valinnalta, silloin se varmasti myös on sitä kyseiselle henkilölle. Mutta itselleni tämä kuopuksen (ja toki myös jo esikoisen) synnytys kirkasti ajatusta, että en minä enää synnytä sairaalassa. En vain koe sairaalan olevan omalla kohdallani tarpeellinen tai edes sen turvallisempi paikka synnyttää kuin koti. Toki muuttaisin suunnitelmia ja siirtyisin sinne empimättä, mikäli tilanne alkaisi siltä näyttää, mutta lähtökohtaisesti aion synnyttää mahdolliset tulevat lapseni kotona.

En suoranaisesti kadu sitä, etten palkannut tähän taannoiseen synnytykseeni yksityistä kätilöä ja synnyttänyt kotona, koska tämänhetkisessä elämän- ja taloustilanteessamme oli ehkä ihan hyvä säästää ne tonnit. Koen, että juuri nyt puskurirahasto tilillä tuo minulle pitkäaikaisemman onnen ja mielenrauhan kuin kotisynnytys. Mutta jos vielä joskus synnytän, niin aion kyllä jo raskautta suunnitellessa pohtia tarkkaan, onko meillä budjettia kotisynnytykseen. Vaikka voin periaatteessa saada ihan ookoon synnytyksen sairaalassakin, koen kaikkien protokollien asettavan sen huomattavasti uhatumpaan asemaan. Kotona ei tarvitse samalla tavalla taistella tuulimyllyjä vastaan, stressata synnytyshetkelläkin ja luottaa tuuriin sen suhteen, millainen henkilökunta kohdalle sattuu, vaan kotikätilö mahdollistaa aidosti yksilölliset ratkaisut ja harkinnan juuri meidän tilanteemme, ei sairaalan käytänteiden, näkökulmasta.

Ps. Jos kotisynnytys kiinnostaa, olen kirjoittanut ajatuksiani aiheesta jo tässä postauksessa. Etenkin postauksen kommenttikenttä on mielestäni tosi hyvää luettavaa, siellä on lukuisia tutkimuslinkkejä kotisynnytysten turvallisuuteen liittyen ja asiallista keskustelua aiheen tiimoilta.