Imetys – koska on aika lopettaa?

Jo ennen lapsemme syntymää yksi suurimmista vauvavuotta koskevista toiveistani oli, että pystyisin imettämään. Luin paljon imetykseen liittyvää tietoa, liityin Imetyksen tuen Facebook-ryhmään ja päätin, että jos vain itse pystyn asiaan vaikuttamaan, vauvamme juo pelkkää äidinmaitoa. Onneksi imetys lähtikin sujumaan heti hienosti. Vauva söi tehokkaasti ja maitoa riitti melkein liiankin hyvin. Alussa hartiani jumiutuivat huonoista imetysasennoista ja muutaman kuukauden iässä tytöllä oli pientä rintaraivarointia, mutta muutoin kaikki sujui tosi helposti ja omalla painollaan. Vauvamme oli nopea syömään ja imetysmaratonien sijaan meidän kohdallamme kyse oli enemmänkin muutamien minuuttien pika-aterioinneista, mutta yhteiset imetyshetkemme tuntuivat silti aina tärkeiltä.

Täysimetystä suunnittelin jatkavani vähintään viisi kuukautta, ja lopulta vauva sai ensimmäisen kiinteän maistiaisensa tasan puolen vuoden iässä. Osittaisimetyksen kestolle en kuitenkaan asettanut etukäteen mitään tiettyä tavoitetta. Ajattelin kyllä, että haluaisin imettää vähintään vuoden ikään, jottei korvikkeeseen tarvitsisi turvautua missään vaiheessa, mutta taaperoimetys vaikkapa parivuotiaaksi asti ei sekään ikinä tuntunut minusta mitenkään oudolta tai vastanmieliseltä vaihtoehdolta. Vielä pari kuukautta sitten ajattelinkin, ettemme lopettaisi imetystä vielä hyvään toviin. Nyt, kun vuoden ikä on ylitetty ja imetyskertoja on enää kahdesti päivässä, on lopettaminen kuitenkin tullut melkein huomaamattani ajankohtaiseksi, ainakin ajatuksen tasolla. Milloin olisi meille hyvä aika lopettaa?

Kun kiinteitä alkoi mennä jossain siinä seitsemän-kahdeksan kuukauden korvilla paremmin, tuntui ihanan vapauttavalta, kun menoihin saattoi pukea imetystoppien sijaan ihan tavalliset vaatteet ja luottaa siihen, että lapsi pärjäisi muutaman tunnin soseiden voimin. Nyt, kun imetyshetket koittavat enää aamuin illoin, ei niistä sinänsä ole mitään ylimääräistä ”vaivaa”. Sen suhteen voisin siis jatkaa vielä pitkäänkin. Olen kuitenkin huomannut, että itse olen ehkä tehnyt pientä henkistä irrottautumista imetyksestä jo tovin aikaa. Maito ei heru enää yhtä helposti ja taaperon hampaat tuntuvat toisinaan vähän ikäviltä. Huomaan, että minun on usein vaikea rentoutua imettäessäni, vaikka asento on sama tuttu eikä imetyksessä sinänsä ole mitään ongelmaa. Toisinaan huomaan ajattelevani, että onko tämä edelleen tarpeen?

Toisaalta imetyksen jatkaminen on helppoa ja kätevää. Se on osa iltarutiiniamme ja mahdollistaa aamuisin sen, ettei puuron keittoon tarvitse sännätä välittömästi, kun pinnasängystä kuuluu huhuilua. Vaikka välillä mietin, että olisin vähitellen jo valmis lopettelemaan, toisinaan pelkkä ajatus saa kamalan haikeuden tunteen vyörymään ylitseni. En kai mä tästä voi luopua, mun pieni vauvani, näin me ollaan tehty aina. Tämä on meidän yhteinen juttu. Kävelystä innostunut taapero ei enää jaksa istua sylissä samaan tapaan kuin pikkuvauvana, mutta imetyshetken ajan hän on paikallaan ja siinä, ihan minua lähellä.

Jos kyseessä olisi viimeinen lapseni ja imetykseni, haikeuden tunne yksi kerrallaan arjesta pois putoavista ”vauvajutuista” olisi varmasti vielä voimakkaampaa. Koska kuitenkin toivomme tulevaisuudessa toistakin vauvaa, ei ajatus luopumisesta ole tuntunut ihan niin vaikealta. Ajattelen toiveikkaana, että niin pieneksi jääneet bodyt, häkkivarastoon viety rintapumppu kuin vaatekaapin nurkkaan unohtunut harsopinokin pääsevät vielä käyttöön. Lapsen kasvu on luonnollista ja hienoa. Monet muut arjen muutokset siirryttäessä vauvavaiheesta taaperoelämään ovat kuitenkin ehkä tapahtuneet enemmän huomaamatta ja itsestään. Imetyksen kestoon pystyn vaikuttamaan itse, se on minusta kiinni. Siksi päätöksen teko tuntuu vaikeammalta.

Meidän kohdallamme lapsi itse ei nimittäin osoita varsinaisia ”vaatimuksia” imetyksen jatkamiselle. Toki hän selvästi tykkää imetyshetkistämme, mutta rinta ei ole ikinä ollut hänelle mikään suoranainen lohduntuoja – jo muutaman viikon iässä seurauksena oli lähinnä loukkaantunut itku, jos maitoa yritti tarjota muuhun kuin nälkään. Lapsi ei myöskään suoranaisesti pyydä maitoa. Hän ei tule esimerkiksi kesken leikkien aktiivisesti hakemaan rintaa. Ihan alun jälkeen olen imettänyt aina kylkimakuulla sängyssämme, mikäli vain olemme kotona. Rutiinia vaikkapa sohvalla napattuihin pikahömpsyihin ei siis ole koskaan päässyt muodostumaan, vaan imettämään meneminen on tavallaan vaatinut minun aloitteeni.

Kaiken kaikkiaan siis tuntuu, että tämä on nimenomaan minusta kiinni. Lapsi tuskin protestoisi, vaikka lopettaisin, mutta en pidä todennäköisenä sitäkään, että hän alkaisi ainakaan nyt ihan hetkeen yhtäkkiä omatoimisesti kieltäytyä aamu- tai iltamaidoistaan. Toistaiseksi olemme jatkaneet, koska päätös tuntuu niin isolta ja lopulliselta. Jos imetyksen lopettaa, ei sitä enää hevillä saa käynnistettyä uudelleen tämän ikäisen lapsen kanssa. Ja koska imettämisessä ei sinänsä ole mitään vikaakaan. Välillä se vähän stressaa tai tuntuu epämukavalta, mutta vähintään yhtä usein se on kiva lyhyt yhteinen tuokio vierekkäin pötkötellen. Ehkä jossain kohtaa homma vain vähitellen hiipuu itsestään pois ja siitä tuntuu hyvältä päästää irti, ilman pelkoa katumisesta?