Keskiviikkona tuli täyteen tasan kuusi viikkoa vauvan syntymästä ja suuntasimme neuvolalle kuusiviikkoisen lääkärintarkastukseen sekä omaan jälkitarkastukseeni. Siinä missä vauvan tutkimiseen käytettiin hyvä tovi, oma jälkitarkastukseni oli sisällöltään varsin laiha. En odottanutkaan mitään ihmeellistä, koska jo raskausaikana kaikki neuvolalääkärikäynnit kestivät noin viisi minuuttia. Muistelisin kuitenkin, että esikoisen jälkitarkastuksessa oltaisiin oltu hieman perusteellisempia ja katsottu esimerkiksi erkauman tilanne. Tällä kertaa tsekkasin painon, verenpaineen ja virtsanäytteen itse ennen tarkastusta ja hemoglobiinin mittasi terveydenhoitaja vauvan mittojen oton yhteydessä. Lääkäri kyseli oikeastaan vain, onko minulla ollut mitään vaivoja, mitä olen ajatellut ehkäisystä ja milloin jälkivuoto loppui.

Sisätutkimusta ei minun puolestani olisi tarvinnut tehdä, koska en saanut synnytyksessä repeämiä ja oloni on ollut kaikin puolin hyvä. Lääkäri kuitenkin sanoi, että yleensä se on kyllä tapana tehdä, ja kysyi, haittaisiko minua sen tekeminen kovasti. Suostuin sitten, vaikka jäi vähän sellainen fiilis, että lääkäri halusi tehdä sisätutkimuksen ainoastaan siksi, että tarkastusta voisi ylipäätään kutsua tarkastukseksi. Mitään muuta kun ei sitten oikein tehtykään tai tarkastettukaan. Se sisätutkimuskin kesti noin kymmenen sekuntia. On mielestäni vähän tympeää, että jälkitarkastus edellytetään vanhempainpäivärahan saamiseksi, mutta sitten se on kuitenkin sisällöltään niin pinnallinen. Muidenkin kokemuksia luettuani on jäänyt tunne, että jos jotain vaivoja tai haasteita olisi, niitä varten olisi aika lailla pakko mennä vaikka yksityiselle äitiysfysioterapeutille. Onneksi itse en sinänsä olisi tarvinnutkaan mitään kummoisempaa tutkimusta, että omasta mielestäni olen palautunut synnytyksestä tosi kivasti.

En saanut alun perinkään yhtään repeämiä, raskausarpia tai muita riesoja ja olo on ollut alusta saakka hyvä ja energinen. Vartalon palautuminenkin tuntuu lähteneen käyntiin oikein hyvin, vaikka en ole tehnyt palautumiseni eteen oikeastaan mitään. Liikuntani koostuu päivittäisistä kävelyistä koiran kanssa sekä lasten kanniskelusta. En myöskään ole ajatellut aloittaa mitään sen kummempaa treeniä. Uskon, että arkiliikunta ja perusterveellinen ruokavalio ovat ihan riittävä panostus tässä vauva-arjen keskellä.

En ole ikinä stressannut kovin paljoa ulkonäöstäni ja suhtauduin jo ensimmäisen raskauden jälkeen varsin armollisesti kropan muutoksiin. Nyt toisella kerralla en ole pohtinut asiaa senkään vertaa kuin viimeksi. Se johtuu varmastikin siitä, että koska olen kokenut palautumisen jo kertaalleen ennenkin, minun on nyt helpompi luottaa, että ajan mittaa vartalo kyllä palautuu ihan riittävän lähelle entisiä uomiaan. Muutamia viikkoja ensimmäisen raskauden jälkeen mietin esimerkiksi sitä, palautuisiko ryppyiseksi jäänyt vatsan iho ikinä ennalleen. No, palautuihan se, ja jokusen kuukauden päästä iho oli jos nyt ei aivan raskautta edeltäneessä mallissa niin vallan hyvässä kunnossa kuitenkin. Nyt toisen raskauden jälkeen ei siis tarvitse enää niin pohtia, jäävätkö tällä kertaa tulleet muutokset pysyviksi, vaan on helpompi odotella rauhassa. Se, miltä kroppa näyttää kuusi viikkoa synnytyksen jälkeen, ei välttämättä kerro mitään vaikkapa puolen vuoden jälkeisestä tilanteesta.

Sitä paitsi olin itse asiassa heti synnytyksen jälkeen positiivisesti yllättynyt mahan koosta. Tietysti se oli selvästi pehmoinen ja pömpötti, mutta odotin, että kohtu kutistuisi paljon hitaammin. Veikkaan, että vaikka tosiasiallisesti palauduin aika samaa tahtia kuin ensimmäisestä synnytyksestäkin, realistisemmat odotukset saivat katsomaan kehoa eri tavalla. Esikoisen kohdalla postpartum-look oli pieni ihmetyksen aihe, kun asia ei ollut entuudestaan kovin tuttu. Nyt taas tiesin jo etukäteen, miltä oma vartalo synnytyksen jälkeen potentiaalisesti näyttää. Koska olin varautunut siihen, että maha olisi iso vielä synnytyksen jälkeenkin, oli helpompaa yllättyä positiivisesti, kun se tuntuikin sitten loppujen lopuksi kutistuvan aika sukkelaan. Jonkinlainen psykologinen vaikutus oli ehkä silläkin, että mahduin jo parin viikon sisään synnytyksestä samoihin farkkuihin, joita käytin ennen raskauttakin. Ekan synnytyksen jälkeen meni pitkään ennen kuin kykenin ahtautumaan ennen lapsia käyttämiini kireisiin kuteisiin, mutta koska nykyään en ole suosinutkaan mitään kovin kireää tai ahdasta, vaatteet sopivat ylle huomattavasti nopeammin.

Painoni nousi raskauden aikana 12 kiloa, eli menin synnyttämään lähes samanpainoisena kuin esikoisen kanssakin. Emme omista toimivaa vaakaa, joten synnytyksen jälkeen kävin ensimmäistä kertaa puntarilla vauvan kaksiviikkoisneuvolassa. Silloin painostani oli pudonnut 7,5 kiloa, eli lähtötilanteeseen verrattuna jäljellä oli neljä ja puoli kiloa. Olin tosi tyytyväinen lukemaan, vaikken sinänsä pidä painoa kovin olennaisena seikkana palautumisen arvioimisessa. Nyt jälkitarkastuksessa painosta oli lähtenyt vielä kolme kiloa lisää, eli jäljellä on enää kaksi ja puoli kiloa ekstraa. Jos palautuminen kulkee samaa kaavaa kuin ensimmäisessä raskaudessa, uskon kilojen putoavan pois pikkuhiljaa tulevien kuukausien aikana. Ja jos eivät, niin eipä pari lisäkiloa mitään haittaakaan. Omaan silmääni kroppani näyttää jo suhtkoht samalta kuin ennen raskauttakin, ainoastaan maha on vielä aiempaa pehmeämpi ja sen iho ryppyisempi. Ja joka tapauksessa tärkeintähän on, että keho toimii raskauden jälkeenkin hyvin ja äiti on hyvävointinen ja terve.

Kirjoitin jo pari viikkoa synnytyksen jälkeen, että uusi arki kahden lapsen kanssa on lähtenyt käyntiin loistavasti. Ilokseni voin näin reilua kuukautta myöhemmin kertoa, että hyvä meininki on jatkunut edelleen! Vaikka arki on ollut koko ajan sitä arkea taaperon huomioimisineen ja kotiaskareineen, koen päässeeni sisään jonkinlaiseen vauvakuplaan. Vaikken ehdi keskittyä pelkkään vauvan sylittelyyn kovinkaan runsaasti, arjen sujumisen suhteen koen sellaista syvän onnellista tyytyväisyyttä jopa vahvemmin kuin esikoisen kanssa, kun kaikki oli uutta ja hämmentävää.

Jännitin etukäteen erityisesti sitä, miten jaksaisin entisestään vähentyvän oman ajan sekä eri rytmeissä nukkuvien lasten hoitamisen kanssa. Mutta ainakaan vielä näin puolentoista kuukauden kohdalla en ole kokenut asiaa ongelmaksi. Olen saanut välillä runsaastikin omaa aikaa esimerkiksi vauvan nukkuessa ja esikoisen ollessa kerhossa, vaikka enää sen toteutumiseen ei voi luottaa samalla tapaa kuin yhden lapsen kanssa. Ennen vauvan syntymää tiesin joka päivä, että minulla on omaa aikaa taaperon päikkäreiden yhteydessä 1,5 h ja illalla puoli kahdeksasta eteenpäin. Nyt se, osuvatko lasten nukkumiset otollisesti yhteen, tulee aina yllätyksenä. Olisin luullut, että päiväjärjestysten ennakoimattomuus stressaisi ja väliin jäävät omat hetket ärsyttäisivät, mutta ihme kyllä olen suhtautunut niihin aika chillisti. Jos tänään vauva valvoo päivällä juuri silloin kun esikoinen nukkuu ja nukahtaa yöunillekin vasta siinä kohtaa, kun minuakin väsyttää, niin huomenna tulee aina uusi päivä. Siirrän vain ajattelemani omat puuhat eteenpäin odottamaan vuoroaan.

Iso tekijä on ollut sekin, että pääosin olemme hoitaneet lapsia kahden aikuisen voimin. Ensin mies oli reilut kolme viikkoa isyyslomalla ja nyt hän on tehnyt kuuden tunnin työpäiviä. En siis ole yksinäni lasten kanssa oikeastaan kuin aamupäivät. Kahdeltatoista taapero menee nukkumaan ja kun hän puoli kahdelta herää, lopettelee puoliso jo kohtapuoliin päivän hommiansa. Esikoisen kerho ja ystävien näkeminen ovat tuoneet aamuihin runsaasti ohjelmaa eikä ajankulua ole tarvinnut alkaa keksimällä keksiä. Siinä missä esikoisen vauvavuotena päivät tuntuivat usein kuluvan piinallisen verkkaisesti, nyt usein kelloon katsoessani päinvastoin yllätyn siitä, että se onkin jo niin paljon. Kahden lapsen kanssa tylsyys loistaa pitkälti poissaolollaan. Koko ajan on jotain kotityötä tai askaretta hoidettavaksi, ja kahden eri ikäisen lapsen kanssa puuhaillessa arki tuntuu monipuolisemmalta ja sitä kautta myös mielekkäämmältä. Nurinkurista kyllä koen siis, että  lisääntynyt työmäärä on ollut jossain määrin jopa positiivinen juttu.

Ensimmäisen vauvan kanssa koin jatkuvaa stressiä siitä, huomioinko ja aktivoinko häntä tarpeeksi. Kun aiempaa kokemusta ei ollut ja joka tuutista toitotettiin, että vanhemman tärkein tehtävä on olla läsnä, kehitin kauhean syyllisyydentunteen, kun en jaksanut heiluttaa koko päivää helistintä tai laulaa viittä useampaa lastenlaulua putkeen. Pohdin jatkuvasti, mikä on tarpeeksi ja kuinka paljon muut äidit tekevät. Kuinka kauan vauva saa tönöttää tyytyväisenä sitterissään ilman viihdytystä? Olenko omituinen, kun vauvan nukahdettua lasken hänet mieluummin omaan sänkyynsä ja menen tekemään omia juttujani sen sijaan, että vain ihastelisin pienokaista päivät pitkät? No, voin kertoa, että tämän toisen vauvan kanssa en ole ehtinyt juuri moisia miettiä. Teen sen minkä pystyn ja jaksan ja tiedän, että se on ihan riittävästi. Jos esikoinen on kerhossa tai unilla ja vauva valvoo, laulan tai loruttelen kyllä usein hänen kanssaan, mutta noin muutoin en kanna huolta kuopuksen virikkeistä. Taaperon ansiosta päivissä on joka tapauksessa paljon vilskettä ja jutustelua, josta pienempikin pääsee osalliseksi.

Jotain tekemistä arjen auvoisuudessa on varmasti myös hormoneilla. Esimerkiksi aiemmin varsin varmasanaisesti lausumani ajatus siitä, että lapsilukumme olisi nyt täynnä, haihtui saman tien tuhka tuuleen, kun kuopus syntyi. Vauva on vaan niin ihana, että meinaan välillä ihan pakahtua! Tuntuu, että ehdottomasti haluan kokea tämän vielä uudelleen. Lisäksi en edelleenkään koe itseäni erityisen väsyneeksi. Vaikka herään yöllä useampaan kertaan ja nousen aamulla puoli viiden ja puoli seitsemän välillä, päivisin oloni on ihan normaalin pirteä. Oma uni tuntuu olevan jotenkin normaalia syvempää. Nukahdan öisin saman tien, kun laitan pääni tyynyyn, vaikka olisin valvonut ensin pitkänkin pätkän vauvan kanssa. Baby bluesin sijaan mieliala on hyvä ja elämä tuntuu ihanalta ja täysinäiseltä.

Tiedän, että erilaisia vaiheita varmasti mahtuu vielä vauvavuoteen monia, mutta juuri nyt on parasta, kun voi vain nautiskella hyvästä fiiliksestä.