Esikoinen aloitti tällä viikolla kerhon. Jos kaikki olisi mennyt alkuperäisten suunnitelmien mukaan, hän olisi käynyt jo yli kuukauden päivät päiväkodissa, mutta (kuten tällä varhaiskasvatustaipaleellamme on saanut noin tuhanteen kertaan todeta), suunnitelmat muuttuvat. Ensinnäkin taaperon elokuulle kaavailtu päiväkodin aloitus siirtyi, koska löysimme uuden asunnon. Muutamme lokakuun lopulla toiseen kuntaan, joten päätimme lykätä päivähoidon aloittamista, jotta hän voisi aloittaa suoraan uudella asuinalueella ilman hoitopaikan vaihdoksia. Oletin nimittäin etukäteen, että sopivan päivähoitopaikan löytäminen uudesta kunnasta olisi melko helppoa. Ei kai pienemmällä paikkakunnalla nyt niin täyttä voisi olla kuin nykyisellä asuinalueellamme ison kaupungin keskustassa? Uskoin optimistisesti, että pääsisimme lähialueen päiväkotiin saman tien muuton jälkeen, jolloin aloitus ei viivästyisi kuin alle kolmella kuukaudella.

Olin yhteydessä uuden kunnan varhaiskasvatukseen ja saamani vastaus oli aika musertava: täyttä on ja tuskin mihinkään lähelle mahtuu. Aloittaminen etukäteen tai edes muuton yhteydessä tuskin onnistuisi, vaan päiväkotipaikka tulisi neljän kuukauden varoajan mukaisesti vasta joulukuussa. Ja silloinkin todennäköisesti jostain ihan muualta kuin lähimmästä päiväkodista. Ei siis auttanut kuin laittaa taas hakemusruletti pyörimään. Täytin jälleen kerran hakulomakkeet kaikkiin mahdollisiin paikkoihin: kunnallisiin päiväkoteihin omaan kuntaan, kunnallisiin päiväkoteihin edelliseen asuinkuntaamme mutta lähelle rajaa, yksityisiin päiväkoteihin, seurakunnan kerhoihin, muiden järjestöjen kerhoihin. Kai sitä jostain tärppäisi, ajattelin.

Ja niin onneksi tärppäsikin. Mistään päiväkodista ei ole kuulunut mitään, mutta saimme nopeasti viestiä, että taaperolle olisi tilaa seurakunnan kaksi kertaa viikossa kokoontuvassa kerhossa. Vaikka kerho sijaitsee nykyisessä asuinkunnassamme, ajomatka on kohtuullinen molemmista asunnoista. Päätimme oitis tarttua tarjoukseen, jotta saisimme esikoiselle nyt syksyksi edes jotain ohjelmaa. Kolmen tunnin mittainen kerho kahdesti viikossa ei toki ole yhtä iso helpotus arkeen kuin varsinainen päivähoitopaikka, mutta parempi kuitenkin kuin kokoaikainen kotona olo.

Koska halusimme viettää ensin puolison isyysloman rauhassa koko porukalla ja antaa taaperollekin aikaa tutustua vauvaan, aloitti esikoinen kerhoon tutustumisen tällä viikolla. Menimme ekana päivänä kaikki yhdessä tutustumaan kerhopäivän ajaksi. Ryhmä vaikutti kivan rauhalliselta, reilut kymmenen 2-5-vuotiasta lasta ja kolme ohjaajaa. Päivä sisälsi vapaata leikkiä, hartaushetken, lauluja, puuhia ja evästauon. Tosi kivan oloista meininkiä! Ehkä ainoa pieni miinus on se, ettei kerhossa ulkoilla ainakaan mitenkään säännöllisesti – ulkoistaisin varsinkin huonolla säällä päivän ulkoilut mieluummin jollekulle muulle taholle kuin lähtisin vielä iltapäivällä itse puistoilemaan, haha. Mutta pääasia, että esikoinen saa kerhossa mukavaa tekemistä ja sosiaalisia suhteita.

Tokana päivänä taapero jäikin sitten jo kerhoon ekaa kertaa yksinään. Olin varma, että hän itkisi vuolaasti, koska esikoisemme on aina suhtautunut todella arastellen uusiin ihmisiin. Tavoitteenani ja toiveenani oli etukäteen lähinnä se, että muutamien viikkojen sisään mielipaha ei olisi enää kokoaikaista, vaan lapsi rauhoittuisi alun eroitkujen jälkeen puuhailemaan tyytyväisenä muiden kanssa. Juttelimme kotona jo etukäteen, että tänään taapero jäisi leikkimään kerhoon itsekseen ja äiti ja sisko tulisivat sitten parin tunnin päästä hakemaan. Aamulla ja menomatkalla lasta vähän itketti tämä ajatus ja hän sanoi, että ”äitiä ikävä kerhossa”. Kerhoon sisään hän asteli silti hyvillä mielin, mutta kun hyvästelin hänet käsipesun ja tossujen pukemisen jälkeen, hän alkoi taas itkeä. Onneksi mukava ohjaaja otti hänet syliin. Itse en voinut oikein tehdä muuta kuin vilkuttaa ja lähteä.

Sain kuitenkin yllättyä positiivisesti siitä, kuinka hyvin aloitus sujui! Kun saavuin parin tunnin päästä takaisin kerhotalon eteiseen, mistään ei kuulunutkaan itkua. Taapero istui reippaana pöydän ääressä syömässä eväitään muiden kanssa eikä vaikuttanut olevan millänsäkään! Ohjaaja kertoi lapsen kyllä itkeskelleen välillä ja halunneen leikkiä ainoastaan sylissä istuen, mutta olin tosi iloinen, että hän oli kuitenkin myös osallistunut toimintaan eikä koko kaksituntinen ollut pelkkää hysteeri-itkua, kuten pahimmillaan olisi voinut käydä. Pääsin lähtemään kotiin hyväntuulisen ja rauhallisen lapsen kanssa.

Kerhon alusta jäi siis tosi myönteinen fiilis. Lapsemme temperamentin tuntien startti ei olisi voinut paljon paremmin sujua. Uskon, että kerho ja hoidossa olemiseen totuttelu tekee taaperolle tosi hyvää, vaikka alkuun ujoa lasta tietenkin jännittää ja harmittaa. Oli myös kiva, että ohjaajilla oli oikeasti aikaa huomioida aloitusta itkeskelevää taaperoamme. Varmasti siitä oli etua, että hän aloitti hieman myöhemmin ja muille, jo elokuussa aloittaneille lapsille kerhokuviot olivat ennestään tuttuja.

Nyt vain toivotaan, että sama positiivinen linja jatkuu ja taapero sopeutuu vähitellen entistä paremmin osaksi ryhmää! Vaikka kerho oli meille alun perin kakkosvaihtoehto ja olisimme mielellämme saaneet taaperon jo päiväkotiin, juuri nyt olen oikein tyytyväinen tähän järjestelyyn. Jos emme saa edes tammikuulle mitään järkevää päiväkotipaikkaa uuden kotimme alueelta, niin ainakin meillä on nyt tämä kerho tukemassa arjen sujumista.

Raskausaikana mietin paljon, miten reilu kaksivuotias esikoisemme reagoisi vauvan syntymään. Taapero on luonteeltaan herkkä ja hän on aina ollut aika vahvasti meissä vanhemmissa kiinni. Toisaalta hän on myös tosi huolehtivainen ja on puolitoistavuotiaasta asti hoivannut päivittäin vauvanukkejaan, jotka ovat hänelle maailman tärkeimpiä. En siis ollut ihan varma, olisiko uusi vauva hänen mielestään kiva hoivattava vai vanhempien huomion varastava kilpailija.

Alkuraskaudesta esikoinen ei vielä tajunnut vauvaa tai mahaa ollenkaan. Kesän lähestyessä ja lapsen puhetaitojen kehittyessä aloimme kuitenkin jutella raskaudesta enemmän hänellekin. Kesän mittaa hän alkoi halailla ja silitellä mahaa melkein päivittäin ja halusi tuon tuostakin ”moikata sisiä”. Hän jutteli paljon siitä, kuinka ”kohta sisi syntyy” ja oli oikein kiinnostunut pinnasängystä, sitteristä, tuplarattaista ja muista vauvahankinnoista.

Sisarusten ensikohtaaminen tapahtui jo synnytyssairaalassa, kun mies ja taapero tulivat tokana iltana yhdessä osastolle moikkaamaan meitä. Seuraavana aamuna he vierailivat sairaalassa pidemmin, ja sitten pääsimmekin jo kotiutumaan koko porukalla. Lasten ensimmäinen tapaaminen sujui tosi hyvin: taapero höpötteli omia juttujaan, tuli välillä silittelemään ja katsomaan vauvaa sekä totesi viisaasti, että ”sisi ei enää mahassa, sisi tossa”. Kun sairaalan henkilökunta kävi tarkastamassa ja mittaamassa vauvaa, esikoinen vaikutti jopa vähän mustasukkaiselta siitä, että muutkin kuin hän saivat katsoa pikkusiskoa.

Kotona sama positiivinen alku on jatkunut. Taapero käy sanomassa aina ennen nukkumaanmenoa siskolle hyvää yötä, näyttää hänelle mielellään helistimiä ja muita leluja, silittää päätä ja haluaa tulla auttamaan hoitotoimenpiteissä. Esimerkiksi vauvan vaippaa vaihtaessa esikoinen raahaa oman jakkaransa pesukoneen hoitopisteen viereen, katselee ja saa aina lopuksi viedä likaisen vaipan vaipparoskikseen. Mitään mustasukkaisuuden merkkejä ei ole ainakaan vielä ollut havaittavissa. Ainoastaan se, jos menen imettämään pikkusiskoa makuuhuoneen sängylle, aiheuttaa joskus pientä harmistusta. Vauva rauhoittuu usein paremmin syömään makuuasennossa, mutta tietysti esikoisen kannalta on tylsää, jos katoamme vain makuuhuoneeseen keskenämme. Välillä olenkin ottanut taaperon mukaan sänkyyn vaikka kirjan kanssa, jos mies ei ole pystynyt viihdyttämään häntä imetyshetken aikana.

Jännitin etukäteen sitä, miten mahdollisesti yöaikaan metelöivä vauva vaikuttaisi esikoisen nukkumiseen. Onneksi ainakaan vielä taapero ei ole herännyt kertaakaan siskonsa ääntelyihin! Toki myös yritän ylläpitää yörauhaa menemällä itkuisen vauvan kanssa olohuoneeseen kauemmas makuuhuoneista sekä hoitamalla vaipanvaihdot kosteuspyyhkeillä. Niistä vauva ei yleensä hermostu yhtä paljon kuin vesipesusta.

On totta kai vielä ihan liian aikaista sanoa mitään siitä, kuinka sisarusten yhteinen taival jatkossa sujuu tai minkä verran mustasukkaisuutta myöhemmin ilmenee. Nyt, kun me molemmat vanhemmat olemme olleet nämä ensimmäiset viikot kotona, ei esikoinen ole sinänsä jäänyt juuri vähemmälle huomiolle kuin tähänkään asti. Vastasyntynyt nukkuu paljon, joten vauvan torkkuessa on ollut helppoa puuhata taaperon kanssa entiseen tapaan. Voi siis olla, että kun mies palaa töihin ja vauvan hereilläoloaika lisääntyy, tilanne muuttuu. Startti on kuitenkin ollut sen verran lupaava, että yritän suhtautua asiaan positiivisesti. Pahimman pelkääminen ei auta mitään, joten tärkeintä on vain yrittää huomioida molempia lapsia riittävästi ja toimia sitten tilanteen mukaan, jos mustasukkaisuus nostaa päätään.