Viime päivinä on totisesti tuntunut kesältä! Taapero on ollut edelleen pari päivää viikossa mummilassa hoidossa, mutta muutoin olemme olleet hyvin lomatunnelmissa, mikä on näkynyt myös blogin päivitystahdissa. Puolison opinnäytetyö on vielä vaiheessa, mutta projektin jatkaminen vaatisi muutamia toimenpiteitä ”asiakas”yritykseltä, joten tarvittavien tietojen puuttuessa hänkin on ottanut rennosti. Olemme siis lomatunnelmoineet aika paljon jo koko perheen voiminkin.

Nyt viimeiset pari päivää olemme tosin yrittäneet lähinnä selvitä helteistä. Varsinkin mies suorastaan vihaa kuumuutta ja viettäisi mieluummin ikuista talvea kuin kärvistelisi edes muutaman päivän tuskaisen hikisissä lämpötilalukemissa. Itse en ole ihan yhtä jyrkkä – koko päivän kestävä valo ja mahdollisuus viettää enemmän aikaa ulkona ovat mielestäni oikein kivoja juttuja kesässä – mutta helteistä en kyllä välitä ollenkaan. Suosikkikesäsääni olisi sellaiset parikymmentä astetta ja kevyt tuuli, niin ulkona pärjäisi mekossa, mutta ei tulisi kuitenkaan hiki.

Toiveemme päästä muuttamaan ennen kesää ei ole toteutunut, joten näyttää siltä, että vietämme tämänkin kesän helleajanjaksot varsin hikisissä tunnelmissa. Kolmannen kerroksen kerrostalokotimme ei totisesti ole optimaalisin hellesään asunto: aurinko porottaa olohuoneen ja keittiön puolen ikkunoista koko iltapäivän eikä viilennystä saa oikein mitenkään. Aamut ovat vielä siedettäviä, kun tuulettaa tehokkaasti viileämpää ilmaa ulkoa sisään, mutta iltaa kohti hiki vain valuu ja on yhtenään käytävä tuulettimen edessä ”vilvoittelemassa”. Joku 23 astetta, joka on ollut vallitseva tämän alkukesän, on vielä aivan ok, kun vain sulkee kaikki verhot auringon alkaessa paistaa, mutta nyt mittarin lukemien kivutessa yli 30 asteen eivät mitkään tuulettimen asettelut tai ikkunoiden sulkemiset auta. Öisin olemme pitäneet sanomalehtirullaa postiluukun välissä, jotta rappukäytävästä tulisi viileämpää ilmaa sisään, ja olen myös mennyt joka ilta nukkumaan parin pyyhkeeseen käärityn kylmäkallen kanssa. Iltapäiviksi olemme karanneet kauppakeskuksiin ja yrittäneet olla mahdollisimman vähän kotosalla. Maanantaina, kun vanhempani olivat mökillä, hengasimme melkein koko päivän heidän ilmastoidussa kodissaan.

Taapero ei onneksi vaikuta kärsivän kuumuudesta yhtä paljon kuin me aikuiset, vaan pukee mielellään hellehatun päähän ulkoillessa ja puuhailee kotona tavalliseen tapaan. Toki pieni hikinahkea kesätyttö täytyy käyttää päivittäin suihkussa ja ulkona saa olla tarkkana, ettei pikkuneidin kalpea iho pala, mutta eipä näin kuumilla säillä tule auringossa aikaa vietettyäkään. Taaperon huone on onneksi kämppämme viilein, joten nukkuminen on sujunut jotenkuten shortseissa ja pelkkää lakanaa peittona käyttäen. Koira sen sijaan on hengaillut viimeiset pari päivää lähinnä mummilassa, ettei läkähtyisi paksuine husky-turkkeineen. Teemme aina päivän ainoan pidemmän ulkoilulenkin aamuisin, ja koska taapero on nyt viime aikoina heräillyt hikisenä jo siinä puoli kuuden ja kuuden välillä, on koira päässyt onneksi ulkoilemaan edes hieman viileämmässä säässä.

Jotkut läheiset ovat kauhistelleet, miten selviydyn näistä helteistä nyt raskaana ollessa. Mutta myönnettäköön, että itse en oikeastaan huomaa mainittavaa eroa! En koe raskaana olemisen tekevän oloani tukalammaksi helteillä, vaan fiilis on sama kuin muinakin kesinä. Toki omat raskausaikani ovat muutenkin sujuneet varsin onnekkaasti, koska en ylipäätään kärsi mistään erityisistä raskausvaivoista tai koe oloani huonommaksi kuin ”normaalitilassa”, joten ymmärrän kyllä, että kaikille kesäraskaus ei ole yhtä mieluisaa aikaa. Henkilökohtaisesti kesä on kuitenkin mielestäni oikein hyvä ajankohta olla viimeisillään. Raskausmaha on paljon helpompi sovittaa hellemekkoihin kuin toppatamineisiin, ja kesällä on otollinen tilaisuus tankata perheaikaa kolmihenkisellä jengillä vielä ennen vauvan syntymää.

Näin taaperon alkaessa lähestyä kahden vuoden ikää olen huomannut, että niiden kavereiden, joilla on samanikäisiä lapsia, kanssa on alettu puhua yhä enenevissä määrin pottailusta. Vaikka kuivaksi oppiminen on tosi yksilöllistä, tuntuu, että tässä kahden vuoden kohdalla monet ovat vähintään pikkuhiljaa aloittelemassa pottaan tutustumista.

Itse kiinnostuin raskausaikana vauvojen vessahätäviestinnästä ja ennen lapsen syntymää ajattelin, että vessattaisimme häntä jo vauvasta asti. Kuitenkin uuden vauva-arjen alettua kävi klassisesti – ihmeteltävää oli niin paljon, että vessahätäviesteihin perehtyminen unohtui kaiken sen uuden keskellä kokonaan. Ainoa rutiini, jonka omaksuin menetelmästä käyttöön, oli se, että aina, kun huomasin vauvan tekevän tarpeensa, sanoin hänelle äänimerkin ”k-k-k-kakka” tai vastaavasti ”psss-pissa”. Vaikka vessahätäviestintä ei lähtenyt lentoon enkä nyt toisenkaan vauvan kanssa usko jaksavani sitä toteuttaa, pottailua (tai oikeastaan useammin tarpeiden tekemistä suoraan lavuaariin tai vessanpyttyyn) testailimme silti ekoja kertoja jo joskus seitsemän kuukauden iässä. Potatus oli todella satunnaista enkä oppinut tunnistamaan vauvan vessaviestejä, mutta isot hädät onnistuimme aina toisinaan saamaan muualle kuin vaippaan neidin säännöllisen aikataulun perusteella. Kyse oli kuitenkin yksittäisistä satunnaisista kerroista eikä mistään varsinaisesta vessattamisesta.

Joskus siinä 1v 4kk iän korvilla yritin aloitella vähän aktiivisempaa pottailua tytön kanssa. Lapsi selvästi hoksasi äänimerkin ja tarpeiden tekemisen yhteyden ja tiesi, mitä potalla oli tarkoitus tehdä, joten alkuun homma lähti sujumaan tosi hienosti. Hetken pottailujen jälkeen tuli kuitenkin täysstoppi. Lapsi alkoi itkeä, kun mainitsinkaan potan, eikä halunnut mennä siihen enää lainkaan. Veikkaan, että menimme vikaan siinä, että aina, kun lapsi alkoi ähertää kakkaa, juoksutimme hänet hirveällä hopulla potalle: ehkä hän alkoi jotenkin aistia kiirehtimisen eikä kokenut tilannetta mukavana. Päätimmekin ottaa pottailusta reilun aikalisän. Unohdimme potan kaappiin moneksi kuukaudeksi.

Nyt tämän kevään taapero on ollut mummilassa hoidossa, ja mummi on potattanut häntä pari kertaa päivässä aina ennen lounasta ja päiväunien jälkeen. Jos lapsi on vastustellut potalle istumista, ei ole tarvinnut mennä, mutta yleensä neiti on kuitenkin ainakin kerran päivässä suostunut pottailemaan mummin kanssa. Myös kotona olen nyt viimeisen kuukauden aikana taas aktivoitunut uudelleen potattamisessa. Pottailua on tullut tehtyä yleensä pari kertaa päivässä vaipanvaihtojen yhteydessä.

Olen ollut tosi iloinen siitä, että pottailusta on tullut lapselle taas kiva juttu! Hän istuu mielellään muutaman minuutin potalla kirjaa lukemassa. Varsinaiset tulokset ovat olleet toistaiseksi laihoja sen suhteen, että hätäänsä hän ei tee lähes koskaan, mutta sillä nyt ei onneksi ole mitään kiirettä. Pääasia, että potta tulee taas uudelleen tutuksi ja sen käyttöön saadaan yhdistettyä rutiinia ja positiivisia mielikuvia. En tiedä, ovatko tarpeiden tekemättömyyden syynä huonot ajoitukset (vaippahan vaihdetaan silloin, kun se on täynnä, eli lapsi on saattanut juuri äskettäin pissata), vai eikö taapero vain tahdo tehdä hätäänsä pottaan. Hän kyllä puhuu pissaamisesta ja kakkaamisesta pottailun yhteydessä ja selvästi tietää niiden liittyvän asiaan, mutta konkreettisia osumia ei tule.

En halua ottaa kuivaksi oppimisesta mitään stressiä, vaikka helpostihan tämä(kin) on asia, jossa omaa ”suoriutumista” tulee verrattua toisiin. Toki vanhempi voikin yrittää edesauttaa kuivaksi oppimista totuttamalla lasta pottaan, mutta loppujen lopuksi on täysin lapsen yksilöllisistä valmiuksista kiinni, koska homma lähtee sujumaan. Uskon, että päiväkodin aloittamisen ja toistojen myötä pottailu alkaa jossain kohtaa tuottaa meilläkin säästyneitä vaippoja, mutta toistaiseksi ihan jo mukavat kirjanlukuhetket potalla riittävät vallan hyvin. On kiva, että nyt kesällä lapsi saa pottaan jo vähän tuntumaa, niin uuteen asiaan tutustumista ei tarvitse aloittaa enää täysin nollista pikkusisaruksen synnyttyä.

Minkä ikäisenä te olette aloitelleet pottailua lastenne kanssa?