Syksy ja kuopuksen syntymä lähestyvät pikkuhiljaa, ja tuleva äitiysloma on ollut jo paljon mielessä. Yksi keskeisesti arkeemme vaikuttava palanen pohdittavaksi on ollut esikoisen päiväkodin aloitus. Olenko tulevan vuoden kotona kahden lapsen kanssa, vai meneekö taapero hoitoon muutamaksi päiväksi viikossa? Jos menee, riittäisikö kerho, vai haemmeko hänelle päiväkotipaikkaa?

Alunperinhän taaperon oli tarkoitus aloittaa päiväkoti jo puolitoistavuotiaana eli viime tammikuussa. Ajatuksena oli, että hän olisi hoidossa 15 pv/kk ja minä pääsisin jatkamaan täyspainoisemmin opiskelujani. Koska neiti on kuitenkin luonteeltaan melko herkkä ja arka ja vierasti vielä tuolloin hyvin voimakkaasti, tuntui päiväkotiin meno liian varhaiselta. Oma äitini onneksi tarjoutui jäämään vuorotteluvapaalle taaperoa hoitamaan, joten nyt tämän kevään lapsi on ollut 3-4 päivänä viikossa mummilassa, kun itse olen opiskellut. Se on toiminut superhienosti ja taapero on rohkaistunut kuluneen puolen vuoden aikana silmissä. Alkuperäisenä ideana olikin, että sitten syksyllä, kun mummi palaa takaisin töihin, taapero olisi kypsempi päiväkodin aloittamiseen ja laskeutuminen päiväkotimaailmaan olisi mahdollisimman lempeä.

Mutta nyt meille onkin tulossa toinen vauva elokuun lopussa. Periaatteessa esikoinen voisi siis jäädä vallan hyvin taas syksyllä kotihoitoon. Koska olen itse joka tapauksessa tulevan vuoden äitiyslomalla ja jätän opiskelut tauolle, ei taaperon päiväkodin aloitukselle ole pakottavaa tarvetta. Hän voisi aloittaa päiväkodin vasta samaan aikaan pikkusiskonsa kanssa, esimerkiksi syksyllä 2022 ollessaan kolmevuotias.

Ihailen kovasti äitejä, jotka jaksavat hoitaa useita lapsia kokoaikaisesti kotona ja puuhailla taaperon kanssa ihan yhtä lailla, vaikka mukaan kuvioihin tulee myös vauva. Meille oli kuitenkin heti uuden raskauden alettua aika selvää, että esikoisen päivähoitohakemukset laitettaisiin vauvan tulosta huolimatta vetämään ensi syksylle. Ajattelen, että esikoisen päivähoitopaikka palvelee vauvan synnyttyä sekä omaa jaksamistani, myös taaperon hyvinvointia ja virkistymistä. Etukäteen kun ei voi yhtään tietää, miten vauvavuosi kuopuksen kanssa lähtee sujumaan. Esikoinen oli varsin helppohoitoinen ja hyväuninen tapaus, mutta mitään takeita sille, että pikkusisaruksen kanssa käy samoin, ei ole.

Tiedän, että omat voimavarani eivät riitä vauvanhoidon lisäksi jokapäiväiseen taaperon ulkoiluttamiseen ja aktivoimiseen, jos arki vauvan kanssa osoittautuu tällä kertaa tosi raskaaksi. Ja sehän on selvää, että joka tapauksessa kotona olo kahden lapsen kanssa on rankempaa kuin yhden. Tällä kertaa en voi kuitata omia univelkojani tai rentoutua omien puuhien parissa vauvan nukkuessa päiväuniaan, koska kahden eri-ikäisen lapsen tarpeet ovat niin erilaiset. Taapero on vauvan syntyessä reilu 2-vuotias ja kaipaa oikeasti jo päiviinsä aktiviteettia, ulkoilua ja puuhaa. Vaikka kuinka olisin herännyt yöllä kymmenen kertaa vauvaa imettämään, minun on jaksettava huomioida häntäkin. Lisäksi mies on ensi syksynä kokopäiväisesti töissä eikä pysty osallistumaan arkeen samalla tapaa kuin esikoisen vauvavuonna, kun hän opiskeli rennossa tahdissa pääasiassa kotoa käsin.

Koska koin vauvavuoden kotona melko raskaaksi jo ensimmäisellä kerralla, en halua ehdoin tahdoin asettaa itseäni vielä raskaampaan asetelmaan tällä toisella kertaa, kun toinenkin vaihtoehto on mahdollinen. Muutaman päivähoitopäivän ansiosta esikoinen ei joudu koko ajan kotona odottamaan vuoroaan, kun yritän saada lounasta pöytään, tiskejä koneeseen ja vauvaa nukahtamaan, vaan pystyn käyttämään vauvan päiväuniaikoja kotitöihin ja lepäämiseen. Siten jaksan olla parempi ja läsnäolevampi äiti esikoisellekin. Olen itse luultavasti ainakin alkuun varsin kiinni vauvan hoidossa, joten ajattelen, että kaksivuotiaalle säännöllinen oma, ikätasoinen ohjelma voi olla oikeasti kivakin juttu. Hoitopäivät pystyy joka tapauksessa pitämään kohtuullisen mittaisina, ja esikoinen saa olla viikonloppujen lisäksi pari arkipäivää meidän kanssa kotona. Tiedän, että minun on helpompi panostaa noina kotipäivinä hänen kanssaan ulkoiluun, perhekerhoissa käymiseen ja kivaan yhteiseen tekemiseen, kun pystyn hoitamaan pakollisia arjen askareita taaperon ollessa hoidossa.

Hoitohakemusten tekeminen jo etukäteen oli aika lailla välttämättömyys myös siksi, että saimme huomata jo aiemmin esikoiselle päivähoitopaikkaa etsiessämme, kuinka täynnä päiväkodit asuinalueellamme ovat. Mikäli mielii lähialueen suosittuihin päikkyihin, on elokuussa aloittaminen miltei ainoa vaihtoehto. Elokuussa ikäryhmien vaihtuessa paikkoja on vapaana huomattavasti enemmän kuin tammikuussa, puhumattakaan kesken kauden aloittamisesta. Hakemukset oli siis laitettava menemään jo etukäteen ja aloitusajankohta rukattava nimenomaan elokuuksi. Jos jäisimme vain katselemaan, miten arki kahden lapsen kanssa kotona sujuu, ei joskus marraskuussa taaperolle luultavasti enää löytyisikään mitään järkevää hoitopaikkaa.

Varmuuden vuoksi laitoin hakemukset myös kaikkiin lähialueen kerhoihin. Jos emme saisi päiväkotipaikkaa järkevältä etäisyydeltä, olisi kerhosta edes pieni apu, vaikka vahva toiveeni olikin, että esikoinen pääsisi nimenomaan päiväkotiin. Ensinnäkin kerhoista lähimmätkin sijaitsevat selvästi kauempana kotoamme kuin lähipäiväkodit. ”Hoitopäivä” kerhossa kestää ainoastaan kaksi tuntia kahdesti viikossa, eli siinä ajassa emme ehtisi vauvan kanssa juuri muuta kuin käväistä kotona. Vaikka esikoinen varmasti saisi kivaa tekemistä ja mielen virkistystä myös kerhossa, koen, että kerho olisi enemmän esikoisen ”harrastus”. Sen aloittaminen ei toisi minulle itselleni sen enempää aikaa levätä tai tehdä kotitöitä kuin täysi kotiäitiyskään.

Lisäksi kerhojen aikataulut vaikuttivat arkeemme aika vaikeasti soviteltavilta – monet ovat klo 10-12, kun taas meillä lounas on tyypillisesti syöty klo 11 ja päiväunet alkaneet kahdeltatoista. Kerhoissa ei tarjota ruokaa, joten kotimatka ja lounas viivästyttäisivät päivärytmiä ja taapero olisi kotiin palatessa jo aivan väsynyt ja nälkäinen. Vaikka kerhoissa olisi ehkä rennompi meno ja enemmän aikuisia lasta kohden kuin päiväkodissa, on päivähoitopaikka siis arjen järjestelyiden kannalta huomattavasti simppelimpi ja joustavampi ratkaisu tarpeisiimme. Rahallisesti valinnalla ei ole meidän tapauksessamme merkitystä, koska päivähoito on perheellemme joka tapauksessa ilmaista.

Onneksemme saimmekin muutama viikko sitten tiedon, että taapero pääsi ykkösvaihtoehtonamme olleeseen kunnalliseen lähipäiväkotiin ja vieläpä toivomaamme painotusryhmään. Olin tosi iloisesti yllättynyt! Etsimme tosin parasta aikaa itsellemme uutta kotia, joten jos pääsemme muuttamaan kesän aikana, voi olla, että joudumme vielä tekemään pikavauhtia uudet hoitopaikkahakemukset uudelle alueelle. Tästä lähipäiväkotipaikasta kun ei ole paljoa hyötyä, jos muutamme viidentoista kilometrin päähän naapurikuntaan. Onneksi syrjemmässä on tietääkseni parempi tilanne hoitopaikkojen suhteen siinä mielessä, ettei tunku ole aivan yhtä kovaa kuin täällä keskustan alueella. Ja joka tapauksessa tieto siitä, että esikoiselle on syksyksi olemassa kiva päiväkotipaikka ainakin läheltä nykyistä kotiamme, rauhoittaa oloa huomattavasti.

Näillä näkymin esikoinen aloittaa siis syksyllä päivähoidon 15 pv/kk, kuten olimme alunperin suunnitelleetkin. Ihanteellisinta olisi ollut, jos hän olisi ehtinyt totutella päiväkotiarkeen hieman kauemmin ennen vauvan syntymää ja toista suurta elämänmullistusta, mutta nyt kuvio menee luultavasti niin, että taapero aloittaa päiväkotiin tutustumisen pehmeästi elokuun alussa, kun vauvan laskettu aika sijoittuu kuun loppuun. Vähän jännittää, miten esikoinen sopeutuu kuukauden sisään kahteen näin isoon muutokseen, mutta uskon ja toivon, että kaikki menee hyvin. On meillä onneksi toivon mukaan muutama viikko aikaa tutustua rauhassa yhdessä päivähoitoon ennen vauvan syntymää. Lisäksi hoidossaoloajat voi äitiyslomani ansiosta pitää ekat pari kuukautta tosi lyhyinä ja kuulostella, miten taapero sopeutuu. Mies pitää joka tapauksessa syyskuussa sen jokusen viikon isyyslomapätkänsä, joten ehdimme hyvin viettää myös perheaikaa koko porukalla.

Millaisia hoitoratkaisuja te olette tehneet parivuotiaiden lastenne kanssa, jos olette jääneet itse uudestaan äitiyslomalle?

29. raskausviikko vaihtui tänään, eli kolmannella kolmanneksella mennään! Tuntuu, että alkuraskauden pahoinvoinneista ja epätodellisesta olosta on jo ikuisuus, mutta samalla toinen kolmannes tuntuu hujahtaneen ohi äkkiä. Vaikka itse raskaus on sujunut loistavasti ja kiintymys vauvaan vahvistunut liikkeiden tuntemisen myötä, en ole tainnut vielä ihan sisäistää, että alle kolmen kuukauden päästä olen oikeasti kahden lapsen äiti. Koska laskettu aika on vasta kesän jälkeen, siihen tuntuu olevan ikuisuus – onhan tässä ensin edessä lomat ja esikoisen päiväkodin aloitukset sun muut. Mutta eihän siihen oikeasti ole enää pitkä aika. Vaikka vauvavuodesta on jo kertaalleen kokemusta, tuntuu vaikealta muistaa, millaista se arki ihan pienen kanssa onkaan.

Oloni on pysynyt edelleen oikein hyvänä ja olen yhä samaa mieltä kuin esikoisen raskausaikana, että raskaana oleminen on (ainakin ekan kolmanneksen jälkeen) ihanaa. Ainoastaan yksi tuttu vaiva viime raskauden loppupuolelta on tehnyt paluun. Jos istun pitkään, alkaa kylkiluiden alta särkeä – kasvava kohtu jotenkin painaa ikävästi. Asentojen vaihtelu onneksi vähän auttaa, eikä vaiva ole mitenkään kovin häiritsevä, eli helpolla olen taas päässyt. Harjoitussupistuksiakaan ei ole juuri tullut, joku hassu yksittäinen lähinnä silloin, jos kävelen reippaammin pidemmän aikaa. Jaksan hyvin lenkittää koiraa pitkähköjäkin matkoja, mutta tahtini on myös selvästi vähän hiipunut. Etenkään vaunuja työntäessä en jaksa harppoa menemään samaa vauhtia kuin aiemmin.

Viimeisin neuvola oli jo muutama viikko sitten, ja aiemmasta hässäkästä huolimatta käynti oli tosi positiivinen. Juttelimme yllättävänkin paljon ja pitkään tulevaisuudesta, imetyksestä, taaperosta ja kaikesta mahdollisesta. Sain sähköisen äitiyskortin tulostettuna mukaani ja seuraavan käynnin lomakkeet täytettäväksi kotiin. Kaikki mitat olivat ok, sf-mitta pysytteli edelleen keskikäyrän tuntumassa ja hemoglobiini oli noussut tosi hyvin. Olenkin nyt hieman harventanut rautalisän syömistä. Myös paino oli ottanut vähän isomman harppauksen ylöspäin ja sitä on tullut lähtötilanteeseen verrattuna yhteensä reilut neljä kiloa. Tosin omasta mielestäni painon seuraaminen menee joka tapauksessa enemmänkin ”kiva pieni lisätieto” -kategoriaan – terveellisiin elämäntapoihin kun kannattaisi raskausaikana jokaisen pyrkiä painonnoususta riippumatta.

Sen verran kolmannen kolmanneksen alku on pistänyt valmistautumistöppösiini vauhtia, että olen kerännyt puhelimeen listan asioista, jotka pitäisi vielä hoitaa. Esimerkiksi hankintoja olemme tehneet toistaiseksi melkeinpä huvittavan vähän ekaan raskauteen verrattuna: hommanneet toisen pinnasängyn kirpputorilta, ostaneet siihen kosteussuojan ja hankkineet rattaisiin seisomalaudan esikoiselle. Kävinkin juuri kurkkaamassa tätä helmikuista postaustani, että mitäs kaikkea muuta olinkaan suunnitellut vauvan vielä tarvitsevan, haha. Oikeasti tähdellistä hankittavaa nimenomaan jo nyt raskausaikana taitavat olla enää vain petivaatteet, tutit, vaipat ja vauvakirja.

Esimerkiksi imetystyynyn suhteen olen tullut vähän siihen tulokseen, että viitsiikö sitä sitten aina kuljettaa mukana huoneesta toiseen esikoisen perässä? En halua tehdä turhia ostoksia, joten koska nyt toisen kierroksen opettamalla rentoudella tiedän kauppojen olevan auki vielä synnytyksen jälkeenkin, aion jättää kaikki vähänkään epäilyttävät hankinnat odottamaan oikean tarpeen ilmenemistä. Esimerkiksi toisen kylpyammeen ostaminen ei tule ajankohtaiseksi ennen, kuin vauvakin osaa istua itsenäisesti ja sisarukset voivat kylpeä samanaikaisesti, ja samoin juniorituolia esikoiselle tarvitsee miettiä vasta sitten, kun vauva aloittaa puolen vuoden kieppeillä kiinteiden syömisen.

Ainoa hieman mietityttämään jäänyt seikka hankintojen suhteen on päätöksemme yrittää selviytyä ilman tuplarattaita. Silloin talvella alkuraskaudessa jotenkin kuvittelin esikoisen kehittyvän hurjaa vauhtia ja olevan nyt kesällä jo paljon isompi kuin mitä hän oikeasti onkaan, mutta tuo taaperoinenhan on vielä ihan pieni! En ole kovin vakuuttunut, että hän suostuu seisoskelemaan laudallansa ainakaan kovin pitkiä aikoja kerrallaan, puhumattakaan, että uskaltaisin luottaa hänen varmasti kävelevän itse muualle kuin parinsadan metrin päähän leikkipuistoon. Mutta no, näin mennään nyt ainakin aluksi. Voihan ne tuplarattaat(kin) hankkia synnytyksen jälkeen sitten, jos kantorepun ja seisomalaudan kanssa taiteilusta ei yksinkertaisesti tule mitään.

Vähän valmisteluja olen kuitenkin hoitanut, hain nimittäin varastosta laatikollisen esikoisen vanhoja vaatteita ja järjestelin ne kaappiin. Pyykkäysurakkaan en ole vielä ryhtynyt, mutta kävin vaatteet läpi ja kirjoitin puhelimen muistiin muutamia tärppejä, joita voi katsella kirppiksiltä siltä varalta, että jotain erityisen ihanaa osuu vastaan. Koska tuleva vauvakin on tyttö, mitään vaatehankintoja ei ole välttämätöntä tehdä, mutta huomaan, että jo tässä parissa vuodessa lastenvaatemakuni on ehtinyt muuttua hieman. Esikoisen raskausaikana en vielä osannut kiinnittää yhtä tarkasti huomiota vaatekokoelman yhdisteltävyyteen ja helppokäyttöisyyteen kuin nykyisin. Makuni on myös muuttunut tyttömäisempään suuntaan: siinä missä esikoisen pienimmät vaatteet ovat pääosin hyvin sukupuolineutraaleja tai jopa poikamaisia, nykyään puen hänelle paljon enemmän selvän tyttömäisiä asuja. Mutta on joka tapauksessa kiva fiilis vauvan vaatteiden suhteen, kun mitään pakollisia tarpeita ei ole, vaan kyse on vain kokoelman täydentämisestä. Ei tarvitse ostaa mitään vain siksi, että täytyy, vaan jokaisen mahdollisen hankinnan voi tehdä yksinomaan siksi, että vaate on superihana.

Postauksen kuvat on otettu 26. raskausviikolla