Pääsimme tänään miehen kanssa näkemään ensi kertaa tulevan vauvamme, kun suuntasimme äitiyspolille ultraan. Emme käyneet varhaisultrassa, joten tämä raskausviikon 12+5 käynti oli ensimmäisemme. Sekä minä että miehen äiti olimme nähneet unta kaksosista, mutta yksi sikiö siellä kohdussa köllötteli. Niin olin kyllä järjellä koko ajan ajatellutkin, ja arjen realiteettien vuoksi myös toivonut. Raskausoireet, testin haaleahko viiva tai mikään muukaan ei viitannut monikkoraskauteen.

Oli kiva päästä näkemään vauvaa, koska en ole vieläkään kokenut raskautta tippaakaan konkreettiseksi jutuksi. Vaikka tunnen kyllä selinmakuulla tunnustelemalla kohdun, on tuntunut vaikealta hahmottaa, että mahassani oikeasti on joku. Luulisi ehkä, että näin toisella kierroksella raskauden uskominen olisi helpompaa, mutta yhtä oudolta se tuntuu edelleen – onko tuo ultraäänikuva todella minun vatsani sisältä? Siellä meidän pieni kuitenkin reippaana pötkötteli, heilutteli raajojaan ja piti ryhdikkäästi selkää suorana mittailujen ajan.

Emme osallistuneet sikiöseulontaan, joten kromosomipoikkeavuuksien riskilukua tai niskaturvotusta ei mitattu käynnillä ollenkaan. Vauvan rakenteet näyttivät kuitenkin olevan kunnossa sen osalta, mitä niistä näillä viikoilla pystyy sanomaan. Myös koko vastasi täsmälleen viikkoja, eli laskettu aika pysyi elokuun lopussa. Ihan mukava niin. Esikoinen oli ultrassa neljä päivää alkuperäistä laskettua aikaa pienempi, joten mietin koko ajan mielessäni kahta laskettua aikaa ja kahta raskausviikkolukemaa. Tietenkään tarkalla päiväyksellä ei sinänsä ole juuri merkitystä, että koskaan ei voi tietää, milloin lapsi oikeasti syntyy, mutta tuntuu silti helpommalta, että nyt on vain yksi selkeä päivämäärä ja raskausviikkolukema seurattavaksi.

Saimme mukaamme kolme kuvaa vauvasta: kaksi perinteistä 2D-tyyliä ja yhden 3D-kuvan. Kuvien laatu tosin vähän hymyilytti, tämä vauva ei ollut ihan niin innokas poseeraamaan kuin esikoinen aikanaan. Esikoisesta saimme jo tässä ensimmäisessä ultrassa todella yksityiskohtaisen ja suloisen 3D-otoksen, kun taas tämä toinen veijari oli kuvassa enemmänkin sumea häilähdys. Mutta eipä sillä väliä! Eiköhän hänestä ihana ja söpö pikkuinen tule joka tapauksessa.

En taaskaan saanut myöskään ultran aikana mitään aavistusta tai visiota vauvan sukupuolesta, mutta selvästi raskausasiat ovat olleet nyt vähän enemmän läsnä alitajunnassa. Näin nimittäin ultraa edeltävänä yönä unta, jossa olin sairaalassa ja juuri synnyttänyt kuopuksemme. Sanoin kätilölle, että vauva on Ilmari (emme ole suunnitelleet kyseistä nimeä, vaan se on taaperon nuken nimi). Kätilö sanoi ilahtuneena, että hän onkin jo neljäs Ilmari tänään – mutta muut ovat kylläkin poikia. Ihmettelin, että ai hän onkin tyttö, no ei hänestä sitten kyllä Ilmaria tule. Menin katsomaan vauvaa ja mietin ihmeissäni, että kuinkas tämä sukupuoliasia nyt jo selvisi, ennen rakenneultraa. Hoitopöydällä pötköttävä vauva näytti vähintään kolmekuiselta ja hänellä oli paksu, pitkä, musta tukka. Jäin pohtimaan, että voiko tämä sittenkään olla meidän vauvamme, olemmehan miehen kanssa kumpikin vaaleita ja esikoinen on edelleen melkein kalju.

Että sellaista! Nyt on taas hyvä fiilis jatkaa raskaustaivalta, kun tietää, että pienellä on näillä näkymin asiat kunnossa ja häntä on päässyt ihan konkreettisesti näkemään. Oli myös mukavaa, että pääsimme ultraan koronasta huolimatta yhdessä. Toki olisin varmasti yksinkin selvinnyt, mutta on se silti kiva, että isäkin näkee vauvan heti alkuunsa. Etenkin, jos ultrassa paljastuisi jotakin ikävää. Nyt seuraava etappi onkin sitten neuvolakäynti parin viikon päässä, ja kaipa tässä toisen kolmanneksen aikana alkaa pikkuhiljaa maha näkyä ja liikkeitä tuntua.

Olen laskujeni mukaan tänään raskausviikolla 11+4, eli ensimmäinen raskauskolmannes on kohta takanapäin. Tuntuu ihan käsittämättömältä! Toki tämä ensimmäinen kolmannes on selvästi seuraavia lyhyempi, mutta silti. Esikoisen kanssa muistan, että aika tuntui matelevan ja raskaustestistä ensimmäiseen ultraan oli ikuisuus. Nyt fiilis on ollut melkein päinvastainen. En ole juurikaan ehtinyt miettiä raskaana olemista, mielessä ovat olleet lähinnä vain opiskelu- ja taaperojutut.

Raskauden ”unohtamista” on edesauttanut se, että oireeni ovat onneksi nyt helpottaneet selvästi. Migreeneitä ei ole enää ollut ja pahoinvointi on väistynyt lähes kokonaan. Esikoisen kanssa pahoinvointini oli tasaisen lievähköä monta viikkoa ja päättyi vasta raskausviikon 15 korvilla. Nyt voin muutaman viikon tosi huonosti ja pahoinvointi tuntui häiritsevän arkea kovasti, mutta sitten se yhtäkkiä laantui yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Tosi pientä, ohimenevää huonoa oloa on edelleen välillä ollut, mutta se on ollut niin lievää, etten edes laske sitä pahoinvoinniksi. En ole oksentanut varmaan pariin viikkoon. Ainoastaan viikonloppuna oloni oli vähän huonompi ja oksensin taas pari kertaa, kun erehdyin juomaan tyhjään mahaan. Uskoisin silti, että voiton puolella ollaan.

Yksi oire minulla tosin on, jota esikoisen kohdalta en muista lainkaan. Olen todella väsynyt, vaikka nukun pitkiä yöunia. Varsinkin iltaisin väsymys on voimakasta. Kun taapero menee unille, tuntuu, että omatkin silmät painavat jo tonnin. En oikein jaksa iltaisin puuhailla mitään ihmeellisiä omia juttujani, vaan korkeintaan istun tietokoneella tai katson telkkaria ja menen sitten pian nukkumaan. Nukahdin kerran jopa kesken elokuvan, kun meillä oli kavereita kylässä ja katselimme illalla esikoisen nukahdettua leffaa.

Mahani ei ole vielä kasvanut juuri lainkaan, vaikka kohdun pienen kohouman kyllä pystyy jo varsinkin aamuisin erottamaan peilikuvasta. Turvotus on myös aika voimakasta päivän mittaan, joten pääasiassa käytän lökähousuja (kotipiireissä) tai esikoisen syntymän jälkeen ostamiani löysempiä farkkuja (jos täytyy yrittää olla vähän edustavampi). Esikoisen raskaudessa taisin turvotuksen vuoksi suosia jo tässä kohtaa raskaushousuja, nyt ne odottavat edelleen häkkivarastossa hakemistaan. Olen suhtautunut kaikkiin muihinkin vauvajuttuihin aika sellaisella ”ehtii sitä myöhemminkin” -asenteella. Kun tehtäviä hankintoja ja hoidettavia asioita ei ole enää toisen lapsen kohdalla kovin paljoa, olen ajatellut suosiolla lykätä ne kevään ja kesän projekteiksi.

Odotan kyllä jo mielenkiinnolla nt-ultraa, joka on varattu parin viikon päähän. On kiva päästä näkemään vauva, katsomaan, vaikuttaako kaikki normaalilta sekä tarkentamaan laskettua aikaa. Emme aio tälläkään kertaa osallistua yhdistelmäseulontatutkimukseen, joten minulle tehdään ainoastaan yleinen ultraäänitutkimus ilman verikoetta. Varmasti kirjoitan taas lisää kuulumisia sitten ultran jälkeen.

Vaikka olin ajatellut, että kertoisimme raskaudesta jälleen jo alkuvaiheessa ”kaikille”, en itse asiassa ole tullut puhuneeksi asiasta vielä kovinkaan monelle. Melkein heti plussatestin jälkeen tosiaan kerroimme perheenjäsenille ja kolmelle läheisimmälle ystävälle. Lisäksi tieto on levinnyt kahdelle muulle kaverilleni, joiden kanssa olen ollut viime aikoina yhteyksissä, sekä yhdelle toiselle miehen kaverille (joka oli paikalla, kun nukahdin kesken leffan). Onhan siinäkin jo monta ihmistä, mutta yleisesti ottaen en ole kokenut nyt erityistä tarvetta hehkuttaa raskautta kaikille vastaantulijoille. Ja toki niitä vastaantulijoita on ollutkin koronan vuoksi vähemmän. Mutta varmaan yleisesti tuttaville kerromme vasta ultran jälkeen. Some-postaukseenkin minulla on jo idea, aion toteuttaa sen samalla tavalla kuin esikoisen kanssa eli omana syntymäpäivänäni, mutta tietysti päivitettynä versiona. Tällä kertaa olen silloin suunnilleen raskausviikolla 18. Toivon mukaan mahani näkyy kuvassa silloin jo edes vähän paremmin, vaikka ainakaan toistaiseksi toinen raskaus ei ole tuntunut kohdallani tarkoittavan nopeammin kasvavaa vatsaa.

Lue myös:

Toisen raskauden alun kuulumisia