Lapsemme on käyttänyt pienestä pitäen tuttia. Varmaan joskus parikuisena se vakiintui jokapäiväiseen käyttöön. Suunnilleen kymmenen kuukauden iässä jätimme päiväaikaisen tutin tarjoamisen pois ja keskitimme tutin imemisen ainoastaan nukkumishetkiin. Nyt jo pitkään tutteja on säilytetty lastenhuoneen ikkunalaudalla, josta tyttö on unille mennessään saanut valita mieleisen. Pinnasängystä noustessa hän on ojentanut tutin itse takaisin paikalleen. Uniassosiaatio tuttiin on ollut vahva, eikä lapsi ole enää aikoihin edes halunnut pitää tuttia muutoin kuin nukkuessa.

Kun kävimme hammaslääkärissä lapsen ollessa vuoden ikäinen, suositteli lääkäri, että tutista luovuttaisiin kokonaan viimeistään puolitoistavuotiaana. Itse en olisi varmaan pitänyt asian kanssa niin kiirettä. Olin kuullut, että jotkut pitävät tutista vieroittautumisen takarajana vasta 2-vuotispäivää, ja jotenkin tuttisuinen pieni oli niin suloinen ja tutti lapselle nukkumaan mennessä niin tärkeä, etten olisi hennonnut viedä sitä häneltä pois. Taapero oli sitä paitsi juuri hetki sitten oppinut sanomaan selkeästi ”tutti” ja toisteli sanaa hienosti unille mennessä. Mies oli kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että tietenkin tutista luovutaan ennen puolitoistavuotispäivää, kun suositus kerran niin ohjeistaa. Vieroitus olisi kuitenkin tehtävä jossain kohtaa, ja se tuskin muuttuisi yhtään helpommaksi muutaman kuukauden lykkäämisellä. Siispä päätimme aloittaa Operaatio Tutin nyt joululomalla.

Vaikka lapsi on vasta 1v 4kk ikäinen, ajattelimme, että nyt olisi kaikin puolin otollisin hetki tuttivieroitukselle. Miehen opiskelut alkavat olla tämän vuoden osalta loppusuoralla, joten mahdollinen väsymys ja valvominen eivät haittaisi niin paljoa. Lisäksi lapsi ehtisi tottua tutittomaan elämään ennen tammikuussa alkavaa hoitoa. Halusimme nimittäin hoitaa tutista luopumisen niin, että siitä olisi mahdollisimman vähän harmia mummille, jonka luona tyttö nukkuu jatkossa hoitopäivien aikana päiväunia. Emme tahtoneet, että mummi joutuisi joka kerta taistelemaan nukuttelun kanssa, vaan että lapsi tottuisi heti alusta alkaen hyvään nukahtamisrutiiniin mummilassakin.

Päätimme tehdä vieroituksen kerrasta poikki -menetelmällä. Arvelin, että tutin pois jättäminen vähitellen vain vaikeuttaisi asiaa, sekoittaisi lapsen päätä ja tekisi johdonmukaisena pysymisestä vaikeampaa. Tämän ikäinen ei myöskään vielä oikein ymmärrä sanallisia ”annetaan tutit oravavauvoille” -tarinoita, joten pyrimme toteuttamaan vieroituksen siten, että taaperoikäinenkin tajuaisi tuttien olevan nyt käyttökelvottomia. Leikkasimme aamulla molemmista tuteista imeskelypäät pois niin, että jäljelle jäi vain pienet nysät. Sitten annoimme tutit tytön ihmeteltäviksi. Hetken niitä kummasteltuaan ja suuhun soviteltuaan hän otti ne mukaan leikkeihinsä. Päiväuniaikaan haimme taas tutit paikalle ja näytimme lapselle, että ne ovat rikki eikä niitä voi enää imeskellä. Vaikka tutteja oli kuljeteltu koko aamupäivä ympäri asuntoa, näytti lapsi taas vähän yllättyvän, kun tuttia ei voinutkaan imeä. Hän ojensi kuitenkin tutin takaisin minulle sen kummemmin protestoimatta, ja mies meni laittamaan lapsen unille samaan tapaan kuin yleensäkin.

Ja voitteko uskoa, kahtakymmentä viittä minuuttia myöhemmin tyttö jo nukkui pinnasängyssään ilman mitään ongelmaa! Toki tutin pois jättäminen aiheutti pientä itkeskelyä ja nukahtamisen pitkittymisen, mutta ei todellakaan mitään niin pahaa, mitä olin etukäteen pelännyt. Lapsi on jo pitkään nukahtanut hyvillä mielin itsekseen vain pinnasänkyyn laskemalla, mutta nyt kävimme tuon reilun parinkymmenen minuutin ajan vähän väliä makuuhuoneessa hyssyttelemässä ja rauhoittelemassa tutin puuttumisesta harmistunutta neitiä. Illalla yöunille mennessä itku kesti 35 minuuttia, ja yön aikana neiti heräsi kerran kymmeneksi minuutiksi itkemään. Tämän jälkeen nukkumaanmeno on tarkoittanut joka kerralla noin viiden minuutin itkua. Neljäntenä tutittomana päivänä neiti nukahti ekaa kertaa protestoimatta lainkaan. Unen määrä on kylläkin hiukan vähentynyt, koska ilman tuttia lapsi on herännyt aamulla jo kuudelta ja nukkunut vain reilun tunnin päiväunia. Ehkä sekin kuitenkin ajan mittaan tasoittuu.

Olen niin iloinen ja yllättynyt, että tämä sujui näin hienosti! Tutista luopuminen ei näköjään meidän tapauksessamme ollut homma eikä mikään, vaikka sitä etukäteen jännitinkin. Menimme tutista vieroittamista edeltävänä iltana jo puoli kymmeneltä nukkumaan, jotta saisimme kunnon yöunet ennen mahdollisesti itkuntäyteistä ensimmäistä yötä ilman tuttia. Mutta hommahan lähti sujumaan aivan tuosta noin vain. Onneksi mies oli tomerana ja kannusti, että hoidetaan tämä nyt vain alta pois. Tutista luopumisen myötä lapsi ei myöskään ehkä herää niin herkästi öisin kaipaamaan apua, kun tutti ei voi vahingossa tipahtaa sängystä tai joutua kateisiin. Täysiä öitä meillä on kyllä nukuttu jo pitkään, mutta joskus harvakseltaan tuttia on saatettu etsiä pienen itkun säestämänä keskellä yötäkin.

Miten ja missä iässä teidän lapsenne ovat luopuneet tutista?

Luen välillä kulmat koholla kertomuksia taaperoista, jotka vetelevät suuhunsa isompia annoksia kuin äitinsä. Vaikka meidän neidillä on ikää jo vuosi ja neljä kuukautta, tuntuu, että annoskoot eivät ole kasvaneet viimeiseen puoleen vuoteen lainkaan. Lapsemme on nimittäin hieman nirsoa sorttia ja varsin pieniruokainen tapaus. Suosikkiruoat eli hedelmät ja viljatuotteet (esimerkiksi leipä ja talk-murot) maistuvat hänelle erinomaisesti, mutta kunnon ruoka ja kasvikset eivät niinkään.

Pääosin taapero syö jo samaa ruokaa kuin me aikuisetkin. Lemppareita ovat erityisesti pasta, erilaiset laatikkoruoat sekä sosekeiton ja perunamuussin kaltaiset ruoat, joita hän saa syödä itse lusikalla. Aina en kuitenkaan halua tarjota taaperolle samaa, mitä itse syömme, koska yritän olla edelleen tarkkana suolan määrän kanssa. Toisinaan tuunaan omaa ruokaamme vähäsuolaisemmaksi esimerkiksi vaihtamalla lapselle raejuustoa fetan tai halloumin tilalle, mutta välillä kokoan hänelle edelleen kokonaan oman annoksen kasviksista ja Simppelin sormiruokakeittiön broileripyöryköistä tai kookos-linssipihveistä. Meillä on niitä nimittäin edelleen aina hätävarana pakkasessa. Yritän myös kiinnittää lapsen ruoan terveellisyyteen erityistä huomiota, joten mitään herkkuja tai epäterveellisiä ruokia en halua hänelle tarjoilla.

Pyrin rakentamaan lapsen ateriat niin, että tarjolla olisi aina sekä hänelle mieluisia että epämieluisia makuja. Suosikkiruoilla neiti saa ruokailun käyntiin ja vatsan täytteeksi edes jotakin, ja vähemmän suosikkeja sinnikkäästi tarjoamalla toivon makupaletin pikkuhiljaa laajenevan. Mieluisat ja epämieluisat ruokalajit tuntuvat sitä paitsi aina silloin tällöin vaihtelevan. Esimerkiksi herneet ja raejuusto olivat alkuun inhokkeja, mutta nykyisin tytön herkkua. Vastaavasti parsakaali oli lapsen mieleen soseissa, mutta nykyisin se ei uppoa sormiruokana lainkaan, ja myös kurkkuun on tullut jokin kyllästyminen. Kurkkurenkaat työnnetään kyllä ylpeinä sormuksiksi, mutta suuhun ne eivät juurikaan eksy. Olen myös ottanut sen linjan, että vaikka lapsi ei päätyisi syömään muuta kuin muutaman minitomaatin, en anna hänelle jälkiruokia, lisäannoksia tai ylimääräisiä aterioita myöhemmin. Siitä on tuntunut aiheutuvan vain lisää nirsoilua. Sen sijaan jos vaikkapa lounas jää kovin vähäiseksi, kompensoin sitä tarjoamalla hieman tavallista tukevamman välipalan seuraavaan ruoka-aikaan.

Iltapalaksi lapsi syö aina puuroa, ja hän osaa lusikoida sen hienosti itse. Aamupalalla olemme nyt antaneet useammin esimerkiksi hedelmiä ja leipää, koska jossain kohtaa alkoi vaikuttaa siltä, että puuro kaksi kertaa päivässä on neidille liikaa. Aamulla tyttö on myös usein aika kärsimätön ateriansa kanssa eikä jaksaisi odottaa, että puuro jäähtyy. Vaikka lusikalla syöminen sujuu jo hienosti, haarukkaa tyttö ei ole vielä oikein ottanut käyttöönsä. Muut kuin nestemäiset ruoat popsitaan edelleen pääasiassa sormin. Myöskään tavallista mukia emme ole vielä testanneet, vaan juominen hoituu pillipullolla.

En ole vieläkään lopettanut imetystä, vaan jatkamme sitä edelleen aamuin illoin. Jossain välissä oli muutaman päivän putki, kun tyttö ei huolinut maitoa illalla, ja luulin jo iltaimetysten jäävän historiaan. Kyse taisi kuitenkin olla vain jostain satunnaisesta iltalevottomuudesta, koska juuri, kun aloin miettiä, kannattaako maitoa enää edes tarjota iltaisin, alkoi taapero taas suostua rinnalle tuttuun tapaan kahdesti päivässä. Imetys ei ole myöskään enää herättänyt minussa mitään negatiivisia fiiliksiä. Oikeastaan melkein päinvastoin: yhteiset pötköttelyhetket sängyllä ovat tuntuneet viime aikoina tosi ihanilta ja tärkeiltä. Jatkamme siis ainakin toistaiseksi näin. Olen ajatellut, että imetystaivalta on luontevaa viedä kohti päätöstään sitten viimeistään siinä vaiheessa, jos tulen jossain kohtaa uudelleen raskaaksi. Ainakaan tällä hetkellä minulla ei ole mikään kiire lopettaa.