Lapsemme piti aloittaa päiväkoti ensi tammikuussa reilun 1v 5kk ikäisenä. Olen kirjoittanut tänne blogiin niin hoitopaikan valinnasta kuin siitäkin, miten luonteeltaan herkkä ja helposti vierastava lapsemme mahtaa sopeutua päikkyyn. Nyt tilanteemme on kuitenkin yllättäen muuttunut. Tyttäremme ei kaikista suunnitelmista ja pohdinnoistamme huolimatta menekään päiväkotiin vielä tammikuussa, vaan aikaisintaan vuoden päästä syksyllä. Minä aion silti jatkaa keväällä opintojani tähänastista suuremmalla intensiteetillä ja mies menee töihin, eli mitenkäs tämä hoitokuvio nyt sitten järjestetään?

Vastaus kysymykseen tuli jonkin aikaa sitten äidiltäni oikeastaan aika lyhyellä varoitusajalla. Hän tarjoutui jäämään kevääksi vuorotteluvapaalle ja ottamaan lapsemme hoidon vastuulleen koulupäivieni ajaksi. Mummi on puhunut joskus aiemminkin puolitosissaan halustaan jäädä vuorotteluvapaalle, ja lapsemme on ollut koko syksyn kahdesti viikossa pari tuntia hänen luonaan hoidossa, jotta minä olen saanut opiskeltua. En kuitenkaan aiemmin ollut ajatellut, että mummila voisi tosiaan olla vaihtoehto myös ensi kevääksi. Koska haluan keskittyä opintoihini täysipainoisemmin, tähänastisen muutaman tunnin sijaan tarvitsemme hoitoapua joka viikko suunnilleen 20-25 tuntia. Se ei olisi mitenkään mahdollista, jos mummi olisi töissä, ja itse asiassa en ollut varma, olisiko hän halukas hoitamaan tytärtämme niin paljoa vuorotteluvapaallakaan. Mutta ihanaa, että hän halusi!

Tein kevääksi tarkan opiskelusuunnitelman ja listasin paperille, minkä verran hoitoapua minäkin päivänä tarvitsemme. Mummi tuumaili aikataulua tovin ja totesi, että haluaa ottaa pestin vastaan. Teemme näillä näkymin niin, että minä olen tytön kanssa täysin vapaalla yhden arkipäivän viikossa, ja toisen päivän joka toinen viikko. Kolmena ”pääpäivänä” tyttö on mummilassa hoidossa 6-7 tuntia ja joka toinen viikko neljäntenä päivänä hieman lyhyemmän pätkän. Suunnilleen samanlaista lukujärjestystä olisimme luultavasti noudattaneet päiväkodissakin, koska sopimuksemme oli 15 päivälle kuukaudessa. On kiva, että ehdin itsekin pitää arkisin vapaapäiviä tytön kanssa, emmekä joudu luopumaan täysin esimerkiksi perhekerhossa käymisestä ja muskarista. Mummikin suunnitteli jo innoissaan erilaisia aktiviteetteja hänen ja tyttäremme yhteisiä päiviä varten. Neljäs joka toinen viikko toistuva hoitopäivä on esimerkiksi tarkoitus sijoittaa niin, että joka toinen viikko lapsen kanssa muskarissa käyn minä ja joka toinen viikko mummi.

Uskon, että tämä hoitoratkaisu on ehdottomasti päiväkodin aloittamista miellyttävämpi vaihtoehto lapsellemme. Kuten aiemmassa postauksessa kirjoitin, hän on omanlaisensa persoona, jolle rauhallinen kotiarki yhden tutun hoitajan kanssa sopii varmasti tässä iässä paremmin kuin päiväkodin lapsiryhmä ja entuudestaan tuntemattomat kasvattajat. Itselläni on ainakin nyt paljon levollisempi fiilis tulevasta keväästä! Toki toivon myös ehdottomasti, että kevät on antoisa äidillenikin, eikä huomattavasti kasvava lapsemme hoitomäärä ala tuntua liialliselta taakalta. Onhan taaperon kanssa kaksin kotona oleminen tosi erilaista kuin työelämä, varsinkin, kun mummilla ei ole ennestään olemassa samanlaista kotiäitien kaveriverkostoa kuin vaikkapa minulla itselläni (ja sellaisen luominen isoäitinä on myös haastavampaa, kun samassa tilanteessa olevia samanikäisiä ei juuri ole). Onneksi omat opiskeluni myös joustavat jonkin verran, joten esimerkiksi mummin sairastumisen ei vielä pitäisi romuttaa rytmiä tyystin.

Mummin vuorotteluvapaa kestää puolisen vuotta, ja kesäkuukaudet aion viettää itse tytön kanssa lomaillen (mies on erittäin suurella todennäköisyydellä koko kesän töissä). Lähipiirin ulkopuolinen hoitoratkaisu tulee siis näillä näkymin ajankohtaiseksi aikaisintaan ensi syksynä. Silloin tyttö onkin jo kaksivuotias ja toivon mukaan valmiimpi aloittamaan päiväkotitaipaleensa. En vielä tiedä, millainen hoidon tarpeemme tulee silloin olemaan – olin ajatellut, että vuoden päästä tyttö menisi jo kokopäiväiseen päivähoitoon, mutta koska päikky onkin silloin vielä aivan uusi juttu, ehkä pitäydymme puoliaikaisessa. Riippuu siitä, mikä on tilanne opiskelujeni kanssa.

Ajattelen, että päiväkodin aloittamisessa vasta vuoden päästä syksyllä on lapsen iän lisäksi paljon muutakin etua. Hoitopaikkoja vapautuu eniten elokuussa. Vaikka tammikuuta varten saamamme päiväkotipaikka vaikutti ihan ookoolta, emme päässeet kumpaankaan ”ykkösvaihtoehdoistamme”. Nyt olemme jo valmiiksi jonossa toiseen niistä, joten paikan saaminen ensi syksyksi on huomattavasti todennäköisempää. Lisäksi toinen erityisesti toiveissamme olevista päiväkotiryhmistä on montessori-päiväkotiryhmä, johon otetaan vain yli 2-vuotiaita lapsia. Vielä tänä keväänä ryhmä ei olisi siis edes ollut mahdollinen tyttärellemme. Haimme alun perin nyt tammikuulle paikkaa kyseisen päiväkodin tavallisesta ryhmästä, josko siitä olisi pystynyt vaihtamaan myöhemmin montessoripuolelle, mutta emme saaneet paikkaa. Päiväkoti on suosittu ja voi olla, että ensi syksynäkään ei tärppää, mutta ainakin silloin on edes teoriassa mahdollista, että tyttö pääsee suoraan haluamaamme montessoriryhmään eikä joudu ensin olemaan puolta vuotta tavallisella puolella kahden ikävuoden rajapyykkiä odottelemassa. Mitä vähemmän päiväkotia tai ryhmää joutuu ”tarpeettomasti” vaihtelemaan, sen parempi.

Joka tapauksessa tuntuu ihanalta, että saamme pitää pienemme vielä ensi keväänkin ajan vain lähipiirin hoidossa. Olen tosi kiitollinen, että tällainen mahdollisuus avautui.

Luulisi, että päätös aloittaa toisen lapsen yrittäminen olisi helpompi kuin ensimmäisellä kerralla. Johan tässä on kertaalleen tultu vanhemmiksi ja otettu hyppy tuntemattomaan vauva-arkeen. Itse huomaan kuitenkin kokevani sisaruksen ajoituksen pohtimisen paljon esikoisen yrittämistä mutkikkaammaksi. Tavallaan toive toisesta lapsesta kohtuullisella ikäerolla ensimmäiseen on kyllä selkeä, mutta sitten käytännön tasolla ei yhtään. Vaikka tiedän, että loppuelämän kannalta sillä ei ole juuri mitään merkitystä, onko lasten välillä ikäeroa vaikkapa kaksi vai kolme vuotta (puhumattakaan siitä, että yrittäminen ei tietenkään tarkoita, että raskaus alkaisi heti tai pian), saan itseni kiinni pähkäilemästä asiaa tuon tuostakin.

Sanoisin, että tässä asiassa tieto lisää tuskaa – nyt, kun oikeasti tietää, mitä vanhemmuus on, osaa päätöstä toisen lapsen yrittämisestä miettiä miljoonasta uudesta näkökulmasta. Ensimmäisen lapsen kohdalla päätöstä kykeni punnitsemaan lähinnä ulkoisten lähtökohtien ja oman vauvakuumeen kannalta, koska lapsiperhe-elämästä ei ollut konkreettista kokemusta. Halusimme lapsen ja ajoitus omien opintojeni kandi- ja maisterivaiheen väliin tuntui luontevalta, eli tuumasta toimeen vain.

Nyt, kun minulla on jo yhden tenavan verran kokemusta äitiydestä, ajatukset tuntuvat paljon ristiriitaisemmilta. Tiedän, ettei vanhemmuus ole pelkkää auringonpaistetta, vaan etenkin vauvavuosi voi oikeasti olla aika raskas. Meillä kävi esikoisen kanssa hyvä tuuri ja hän oli kaikin tavoin helppo neitokainen. Silti äidin rooliin sopeutuminen tuntui minusta vaikealta. Entäs, jos seuraava lapsi ei olekaan esikoisen kaltainen hyvin nukkuva, itsekseen tarvittaessa viihtyvä tarkkailijaluonne, vaan tunnin välein heräilevä koliikkivauva? Miten ihmeessä selviän kahdesta muksusta, kun yhden helponkin kanssa on ollut toisinaan tekemistä? Toisaalta tietyt nimenomaan äidiksi tulemiseen liittyvät kipukohdat eivät ehkä olisi enää toisen lapsen kanssa niin vahvoja. Muutos yhden lapsen äidistä kahden lapsen äidiksi on kuitenkin paljon pienempi kuin ensimmäisellä kerralla.

Olen aina aikaisemmin ajatellut, että vaikka toiveissani on useampi kuin yksi lapsi, ei pikkusisaruksella ole mitään kiirettä. Ikäeroa voisi hyvin tulla jokunen vuosi. Esikoista odottaessani ajattelin, että noin kolmen vuoden ikäero pikkusisarukseen olisi kätevä, koska silloin ehtisin olla ensin äitiyslomalla ja saada silti opinnot valmiiksi ennen seuraavaa lasta. En myöskään ole koskaan ajatellut, että ikäero täytyisi puristaa mahdollisimman lyhyeksi, jotta sisaruksista olisi seuraa toisilleen. Minulla ja siskollani on kaksi vuotta ja yhdeksän kuukautta ikäeroa, ja olimme lapsena hyviä kavereita.

Vielä keväällä ajatus toisesta lapsesta ei houkuttanutkaan minua tipan tippaa, päinvastoin. Kotoa ei päässyt koronan vuoksi oikein minnekään, eikä lapsi enää viettänyt valtaosaa ajastaan unten mailla niin kuin pikkuvauvana. Yhteiset leikit olivat silti vielä aika yksitoikkoisia, kun kävely ei onnistunut ja kommunikaatio lapsen kanssa perustui pitkälti arvailuun. Kaipasin kovasti omia juttujani ja päivät tuntuivat matelevan. Ajatuskin siitä, että meille syntyisi toinen vauva ja olisin vielä toisenkin vuoden vain kotona peukaloita pyörittelemässä, suorastaan kauhistutti.

Mutta sitten tuli kesä ja yhtäkkiä kaikki helpottui. Esikoinen oppi kävelemään ja yhteiset leikit monipuolistuivat. Tajusin, että jaksan paljon paremmin, kun menemme ja puuhailemme enemmän kodin ulkopuolella. Aloin järjestää meille aktiivisemmin menoja ja nyt syksyllä perhekerhot, muskarit ja seurakuntatoiminta ovat tuoneet taas kivasti vipinää arkeen. Jos mitään muuta ei ole ollut kalenterissa, olemme lähteneet vähintään lähileikkipuistoon ihmettelemään. Arki on alkanut rullata mukavasti ja ne keväällä tuon tuostakin takaraivossa kolkutelleet tylsistymisen ja syyllisyyden tunteet ovat kaikonneet. Lapsi on ollut kahdesti viikossa pari tuntia mummilassa hoidossa, jotta olen päässyt jatkamaan kotiäiteilyn ohella opiskelujani ja saanut sitä kautta arkeen taas enemmän aikuisten juttujakin.

Pikkuhiljaa ajatus toisesta lapsesta on alkanut tuntua taas vähemmän mahdottomalta. Esikoinen menee tammikuussa hoitoon ja minä pääsen jatkamaan opiskeluja täydellä teholla kevään ajaksi. Se tuo kaipaamaani vaihtelua kotiäitinä olemiseen, ja uskoisin, että pienen breikin jälkeen äitiyslomailu voisi maistua taas entistä paremmin. Tiedän myös, että mieheni toivoisi jo toista lasta. Mahdollinen uusi vaipuminen samanlaiseen tylsistymisen ja ahdistuksen tilaan äitiyslomalla kuin viime keväänäkin kyllä kieltämättä pelottaa hieman, mutta toisaalta nyt tiedän myös, että ajat lapsen kanssa muuttuvat. Vauvavuosi menee ohitse lopulta aika nopeasti ja taaperoikäisen kanssa pystyy puuhailemaan jo vaikka mitä. Järjestämällä vaihtelua arkeen pystyn myös itse vaikuttamaan mielialaani.

Toistaiseksi minuun ei ole iskenyt kunnollista vauvakuumetta, mutta loppujen lopuksi olen tällaisissa asioissa aika tuuliviiri. En ainakaan järkiargumenttien puolesta koe, että sisarukselle lähitulevaisuudessa olisi selvää estettä. Vaikka emme vielä varsinaisesti yritä uutta raskautta, ei ajatus siitä tunnu myöskään mitenkään negatiiviselta. Katsellaan siis päivä kerrallaan, miten ajatuksemme ja tulevaisuutemme lähtevät muotoutumaan.