Vaikka juuri viime postauksessa kirjoitin äitiyden raskaudesta, niin itse asiassa tämän viimeisen viikon fiilikseni on ollut tosi hyvä. Sydän on meinannut jatkuvasti pakahtua siitä, kuinka ihana ja rakas pallero tuo kohta vauvavuotensa päättävä typy on, ja vauvan kanssa on ollut rento olla. En ole kokenut juuri lainkaan turhautumisen, tylsistymisen tai ahdistuksen tunteita, jotka normiarjessa ovat olleet usein läsnä. Iloisen mielen siivittämänä innostuin tekemään eilen taas tällaisen päivän kulku -postauksen tavallisesta arkipäivästämme. Näitä on kiva ja helppo tehdä, ja on itsellekin kiva, kun arjesta eri-ikäisen vauvan kanssa on muistoja. Tekstin lopusta löytyy linkit pariin aiempaan vastaavaan postaukseeni!

6.35: Vauva herää ja käyn hakemassa hänet meidän makuuhuoneeseemme aamumaidolle. Imetyshetken jälkeen tulemme olohuoneeseen, luen yhden luvun Raamattua unenpöpperöisen vauvan tutkiessa Duplojaan ja menen sitten tekemään aamupalaa sillä aikaa, kun mies vaihtaa vauvan vaipan ja pukee hänet. Syön aamiaiseksi pari ruisleipää, mutta pikkuneiti ei ole vielä nälkäinen. Annan hänelle pari naksua viihdykkeeksi siksi aikaa, että saan itse syötyä.

7.35: Puen itseni ja lapsen ja lähdemme koko perhe koiran kanssa aamukävelylle. Joka-aamuisista lenkeistä on tullut mukava perinne nyt, kun ei tarvitse pelätä lapsen nukahtavan ennen aikojaan rattaisiin. Vaikka sää on ollut jo monta päivää todella sateinen, nyt on onneksi kuivaa.

8.30: Tulemme kotiin ja syötän vauvalle aamupuuron mansikkasoseella. Nyt se onneksi jo maistuu. Sitten onkin aika suunnata päivän ensimmäisille päikkäreille.

9.00: Vauva nukahtaa. Mies on jo aloittanut opiskelunsa, mutta tulee pitämään kanssani kahvituokion sohvalle. Katsomme Ready or Not -kauhukomediaelokuvaa. Kaksi genreä, joista en yleensä välitä ollenkaan, mutta tämä leffa ei ole liikaa kumpaakaan! Miehen saatua kahvikuppinsa tyhjäksi tulen tietokoneelle. Katson muutaman YouTube-videon, luen blogeja ja vastaan pariin kommenttiin, joita olen saanut edelliseen postaukseeni.

10.20: Tyttö herää uniltaan. Käyn vaihtamassa vaipan ja laitan samalla vauvan istumaan hetkeksi potalle, jonne hän tekeekin taitavasti hätänsä. Olemme nyt viime aikoina taas harrastaneet säännöllisen epäsäännöllisesti pottailua, eli olen sopivissa kohdissa vienyt lasta potalle, jos olen muistanut, ehtinyt ja jaksanut. Se sujuu jo aika hyvin sen suhteen, että vauva selvästi tajuaa, mitä potalla on tarkoitus tehdä.

10.45: Imetän vielä vauvan ennen lähtöä ja suuntaamme sitten rattaiden kanssa ulos. Haen postista tytön 1-vuotissynttäreitä varten tilaamani tyllihameen ja menemme sitten läheiseen puistoon leikkimään. Puisto on melkein täynnä lapsia. Vauva katselee mielellään isompien leikkejä, ja istumme hiekkalaatikolla hyvän tovin lapioita ja hiekkamuotteja ihmettelemässä. Lopuksi keinukin vapautuu sen verran, että neiti pääsee ottamaan hyvät keinuttelut. Tuttu tyyppi seurakunnasta kävelee sattumalta ohi ja tulee juttelemaan, joten rupattelen hetken hänen kanssaan keinuttelun lomassa.

11.55: Nälkä alkaa kurnia, joten lähdemme kotiin, vaikka puistossa olisi viihtynyt vielä kauemminkin. Ruoaksi on eilen tehtyä jauhelihakeittoa, josta myös vauva saa oman sovelletun sormiruoka-annoksensa. Mies tulee kanssamme ruokatauolle ja aterian jälkeen sylittelee vauvaa sen verran, että saan siivottua ruoantähteet ja laitettua astianpesukoneen pyörimään.

12.30: Vauva viihtyy omissa puuhissaan, joten siivoan vielä vähän keittiötä, vien edellispäivänä telineeseen  kuivumaan jääneet pyykit kaappiin ja laitan uuden koneellisen pyörimään. Avaan postista hakemani paketin ja testaan hametta vauvan päälle: se on valitettavasti ihan liian iso. Valokuvausta varten löysän vyötärön saisi ehkä kurottua vaikka hakaneulalla takaa sopivaksi, mutta juhlissa asu tuskin pysyy päällä. Höh!

12.50: Leikimme Duploilla, ja leikin lomassa pyyhin vähän pahimpia pölyjä olohuoneesta. Vauva tutkii myös vähän kirjoja ja soittelee lelupianoaan, mutta pääasiassa legot vievät voiton.

13.45: Mies saa jo opiskelunsa tältä päivää valmiiksi ja tulee kanssamme olohuoneeseen. Viestitelen ystävän kanssa huomisesta tapaamisesta ja tarkistan tietokoneelta, että opiskelumuistiinpanoni ovat tallessa OneDrivessa. Kahden jälkeen mies lähtee ulkoiluttamaan koiraa ja minä valmistelen vauvan toisille päiväunille.

14.20: Vauva nukahtaa ja pidämme miehen kanssa jälleen pienen välipalahetken leffan parissa.

14.45: Tulen tietokoneelle kirjoittamaan muistiin päivän tapahtumat tätä postausta varten. Kun pyykkikone piippaa, käyn ripustamassa pyykit kuivumaan.

15.25: Vauva herää. Imetän hänet, vaihdan vaipan (toinen onnistunut pottakerta tälle päivää!) ja leikimme hetken. Kokkaan pinaattipastaa miehelle päivälliseksi.

16.30: Lähdemme kotoa. Mies on menossa omaan harrastukseensa, minä vauvan kanssa vanhempieni luokse. Joudun kuskiksi, koska tämän kuukauden haasteenani on ajaa kaikki automatkat, jotka kuljemme yhdessä miehen kanssa. Vanhempani tarjoavat minulle päivällisen, ja isäni syöttää vauvalle kalkkuna-kasvispilttiä. Olemme sopineet, että yritän aloittaa opiskeluja, joten lapsi jää leikkimään isovanhempiensa kanssa, kun minä suuntaan työhuoneeseen tietokoneen ääreen.

17.10: Vanhempien kannettava hidastelee ja minulla kestää tovi saada tiedostot ja kurssimateriaalit aukeamaan. Saan kuitenkin edettyä mukavasti alkuun päästyäni. Vauva kuuluu ääntelevän iloisena oven toisella puolen. Kun saan yhden artikkelin luettua ja muistiinpanot kirjoitettua, päätän, että ehkä tämä riittää näin ensimmäisellä kerralla.

18.25: Juomme vielä iltateet, jutustelemme ja syömme ruisleipää. Vauva nauttii banaani-illallisen. Isäni on onnistunut kiristämään aamulla hakemani hameen vyötäröä, joten siitä saakin oikein sopivan synttäriasun!

19.30: Olemme aikeissa lähteä kotiin isäni kyydillä, kun tajuan, että turvakaukalo jäi omaan autoomme ja on nyt miehen mukana hänen harrastuspaikallaan. Soitan puolisolle, joka lupaa lähteä tulemaan saman tien.

20.15: Pääsemme vihdoin kotiin. Vauvan nukkumaanmenoaika on jo ohitettu, joten päätän, että banaani riittää iltapalaksi ja menen suoraan pukemaan häntä yövaatteisiin. Mies suuntaa koiran kanssa iltakävelylle. Annan tytölle D-vitamiinit, harjaan hampaat ja imetän hänet vielä ennen nukkumaanmenoa. Vaikka kello on jo aika paljon ja päikkäreistä useampi tunti (tai ehkä juuri siksi), vauvan on vaikea rauhoittua nukkumaan.

20.50: Tyttö nukahtaa ja kirjaan taas tähän postaukseen päivän tapahtumat. Teemme iltapalaa ja katsomme miehen kanssa jälleen elokuvaa. Itse otan vain mysliä ja jogurttia, mies paahtaa itselleen myös leipää.

21.40: Pesen hampaat ja valmistaudun yöpuulle. Mies on jo kovin väsynyt, joten suunnilleen kymmenen kieppeillä menemme nukkumaan.

—

Katso myös:

Päivä arkea parikuisen kanssa

Päivä arkea seitsemänkuisen kanssa

Äitiyden alkutaival on ollut minulle raskas, mutta varmaan aika erilaisista syistä kuin monille muille. Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, suurin haaste minulle on ollut äitiyteen liittyvä henkinen myllerrys. Olen ylipäätään melko huono sopeutumaan muutoksiin, ja äidiksi tuleminen jos mikä on valtava elämänmuutos, johon en ollut osannut varautua.

Etukäteen luulin, että vauva-arjen raskaus johtuisi katkonaisista yöunista, itkuisuudesta tai muista vauvaan liittyvistä käytännön asioista. Meillä kaikki on kuitenkin sujunut jopa hämmästyttävän helposti. Vauva on ollut alusta saakka helppo tapaus, joka nukkui jo aivan pienenä erinomaisia yöunia ja jolle ei ollut mikään ongelma hengailla sitterissä tai leikkimatolla sillä aikaa, kun minä tein kotitöitä tai söin ruokaa. Meillä äitiyden raskaus ei siis ole ollut kiinni vauvan tyytymättömyydestä, terveysongelmista tai jatkuvasta huomion vaatimisesta. Sen sijaan yksi isoimmista kompastuskivistäni on ollut oma syyllisyydentunteeni.

Jo siitä asti, kun vauva oli muutaman viikon ikäinen ja hereillä oloa alkoi olla muutoinkin kuin vain syömisen tai vaipanvaihdon verran, olen stressannut sitä, vietänkö tarpeeksi laatuaikaa lapsen kanssa. Saako hän riittävästi vuorovaikutusta, huomiota ja seuraa? Minkä verran on tarpeeksi? Kuinka paljon muut äidit leikkivät lastensa kanssa? Olenko ihan surkea, kun aina ei vain huvittaisi ja lelujen ihmettely tylsistyttää? Suuri osa vanhemmista tuskin tulee edes miettineeksi tällaista, koska vauvat usein pitävät ihan itse huolen riittävästä viihdytyksestä: alkavat itkeä, kun joutuvat pois sylistä tai kitisevät tyytymättöminä vanhemman yrittäessä saada edes välttämättömät kotihommat tehtyä. Meillä näin ei kuitenkaan ole ollut. Toki on hetkiä, jolloin vauva ei viihdy yksinään, mutta pääsääntöisesti saan hoidettua kotityöt ynnä muut vaivattomasti vauvan touhutessa omiaan. Neidin kanssa on helppo liikkua kaupungilla, koska hän jaksaa istua melko pitkiäkin aikoja rattaissa maisemia ihmettelemässä. En yleensä joudu juuri juoksemaan lapseni perässä, koska hän istuu mielenkiintoisen esineen löydettyään paikallaan tutkailemassa sitä tovin jos toisenkin.

Se on tietysti ihanaa, ja tiedän, että moni äiti tekisi mitä vain saadakseen vauvansa viihtymään edes muutamia minuutteja itsekseen. Mutta tavallaan se  on ollut minulle myös aivan superstressaavaa! On kiva, että ehdin pitää hengähdystaukoja ja puuhailla omiakin juttujani, mutta rentoutumisen sijaan takaraivossa jyskyttää tuon tuostakin syyllisyys. Mietin edelleen, miltei vuoden ikäisen lapsen äitinä, kuinka pitkään lapsen ”saa” antaa olla omissa oloissaan, jos hän vaikuttaa viihtyvän. Onko ok, että minä selaan somea sillä välin, kun vauva kokoaa nuppipalapeliä? Minkä verran minun pitäisi kommentoida, sanoittaa ja kannustaa vieressä, vaikka lapsi ei varsinaisesti näyttäisi sitä kaipaavan? Tuntuu, että kaikkialla alleviivataan vanhemman läsnäolon, vuorovaikutuksen sun muun merkitystä niin voimakkaasti, että se saa oloni epävarmaksi.

Teoriassa ajattelen, että lapsi kyllä varmasti ilmoittaa, mikäli itsekseen puuhastelu ei ole mieluista. Jos tyttö kerran vaikuttaa tyytyväiseltä, hän tuskin saa traumoja, vaikka pläräisinkin välillä kännykkää. Kuitenkin yleisessä keskustelussa varsinkin juuri kännykän selaaminen lapsen seurassa esitetään niin kielteisessä valossa, että suorittajaluonnettani ahdistaa. Järjellä ajateltuna tiedän, ettei lapsen kannalta ole juuri väliä, selaanko aivottomasti puhelinta omaksi huvikseni,  keskitynkö keskusteluun vierailulle tulleen ystävän kanssa vai siivoanko kotia tai teen jotain muuta Todella Hyödyllistä. Hänen kokemuksensa on sama: äiti on siinä lähellä vieressä ja aina välillä juttelee ja katsoo minua, mutta tekee samalla omia juttujaan. Syyllistymiseni johtuu ennen kaikkea ulkopuolisista paineista. On ihan ok tehdä jotakin välttämätöntä tai tarpeellista lapsen kanssa hengailun ohessa, mutta turhanpäiväinen Instagram-kuvien katselu lapseen keskittymisen sijaan ei tunnu hyväksyttävältä.

Lisärasitteena minulla on vielä syyllistyminen syyllisyydentunteistani, mikä on tietenkin ehkä se kaikista hulluin ilmiö. Mutta tuntuu kiittämättömältä valittaa tällaisesta, kun minun äitiyden ongelmani ovat konkretian sijasta päänsisäistä ja henkistä sorttia. Tuntuu, että aika harva myöskään pystyy samaistumaan minun äitiyden kokemuksiini. Useimmiten äitinä oleminen koetaan joko mukavana ja leppoisana helpon lapsen ansiosta, tai sitten raskaana vaativan vauvan vuoksi. Valittamisen aihetta ei pitäisi olla, kun univelka, oma aika ja muu sen sellainen on meillä niin hyvällä tolalla. Kun kaveri kertoo väsyneenä, ettei saa aktiivisen ja sosiaalisen taaperonsa kanssa hetken rauhaa, minä katson lapiotaan hartaudella tutkailevaa tytärtäni ja totean, että olen päässyt niin helpolla. Ja kuitenkaan en ole kokenut äitiyttä helpoksi. Omat ristiriitaiset ajatukset ja ahdistus pyörivät takaraivossa jollain tapaa lähes päivittäin.

Uskon ja toivon, että oma stressini hellittää viimeistään sitten, kun lapsi oppii vähitellen kommunikoimaan tarpeitaan myös sanallisesti. Sitten ei tarvitse enää niin paljon arvuutella hänen mielenliikkeitään,vaan isompi lapsi ottaa hanakammin oman tilansa ja tulee pyytämään seuraksi, jos on sitä vailla. Mitä vanhemmaksi lapsi kasvaa, sitä monipuolisemmin hänen kanssaan myös pystyy puuhastelemaan. Äidin oma aika toki hupenee päiväunien lyhetessä tai jäädessä pois, mutta samalla yhteiseen tekemiseen saa uusia sävyjä. Nyt jo huomaan, miten tällaisen taaperoikää lähestyvän kanssa leikkiminen on paljon vaihtelevampaa kuin aivan pikkuvauvan kanssa seurustelu. Esimerkiksi Duplojen rakentelu on nykyisin yhteistä suosikkitekemistämme: erilaisten rakennelmien tekeminen on minullekin innostavaa ajanvietettä, ja lapsi nauttii saadessaan järjestellä palikoita ja purkaa tekeleitäni.

Onko muilla kokemusta syyllisyydentunteista omissa puuhissa viihtyvän lapsen kanssa?