Jouluun on reilu kuukausi aikaa. Minusta tuntuu, että juhla lähestyy taas yhtäkkiä nurkan takana vähän kuin varkain. Yllätyin vähän pistäytyessäni Tokmanniin, varmaan puolet hyllyistä oli raivattu jouluaiheisia tavaroita varten. Ainakin pikkujoulumeiningit ovat siis jo hyvin käynnissä!

Meillä ei ole tiedossa mitään suurta joulutunnelmointia ennen aattoa. Ainoat pikkujoulut pidämme pienryhmäporukalla, ja niissäkin on tarkoitus puuhata nimestä huolimatta ihan muita kuin joulujuttuja. Todennäköisesti menemme hampurilaisille ja pelailemme yhdessä. Mieheni ei ole ollenkaan innoissaan joulusta: hänelle juhla tuo mieleen vain älyttömät materiaröykkiöt ja väkinäisen perheonnen esittämisen. Itse sen sijaan tykkään joulusta tosi paljon. Vaikken vietäkään sitä mitenkään suureellisesti tai valmistaudu viikkoja etukäteen pipari- ja paketointitalkoilla, on joulu mielestäni aivan ihana ja tunnelmallinen juhla.

Meillä on perheessä tapana, että kaikki tekevät jouluksi listan lahjatoivomuksistaan. Siten vältytään stressiltä puolin ja toisin eikä turhuuksia tule hankittua, kun jokainen voi etsiä sopivan lahjan listalta. Käytäntö on mielestäni tosi kätevä, koska olen huono keksimään spontaaneja lahjaideoita. Omien lahjatoiveiden keksiminen tuottaa kuitenkin yleensä vähän päänvaivaa, koska koen, etten välttämättä tarvitsisi mitään sen kummempaa. Koska lahjoja on silti joka tapauksessa tiedossa, päädyin toivomaan jatkoa viime jouluna hyväksi havaituille lahjoille; lehtitilaukselle ja hierontalahjakortille. Lisäksi tarvitsisin sukkia, uuden seerumin sekä Stabilo-tussit vanhojen loppuunkulutettujen seuraajaksi.

Yhteisinä lahjatoiveina miehen kanssa olemme miettineet ikisuosikkia eli lautapeliä sekä höyrytysritilää vauvan kokkailuille. Olen yrittänyt koota vauvan toivelistalle niin ikään hyödyllisiä ja järkeviä toivomuksia: Brion klassinen kävelykärry, pyjama, astioita kiinteiden aloitusta varten. Lisäksi äitini ehdotti, että he voisivat antaa meille joululahjaksi muskarimaksut ensi kevääksi. Se oli mielestäni aivan ihana idea! Kirjoitin viime joulun tienoolla tänne blogiin joidenkin sukulaistemme tavasta muistaa rakkaita liiankin ylenpalttisesti oikealla lahjavuorella, joten aineettomat lahjat ovat ehdottomasti tervetulleita. Kieltämättä silti vähän hirvittää, odottaako bebeä aattona aivan valtava pakettiröykkiö. Emme haluaisi opettaa häntä överikuluttamiseen, ja vaikkei vauva näin ensimmäisenä jouluna lahjoista mitään ymmärräkään, eka vuosi on helposti tietynlainen suunnannäyttäjä tulevaan. Itse emme aio ostaa pienelle lahjoja lainkaan, koska niitä tulee sukulaisilta takuulla yllin kyllin. Muiden perheenjäsenten joululahjahankintoja voisi kuitenkin pikkuhiljaa aloitella.

Vietämme aaton ja joulupäivän vuorotellen minun ja miehen perheen luona, aina vuosittain päiviä vaihtaen. Tänä vuonna tiedossa on aatto miehen suvun kesken ja joulupäivä minun vanhempieni luona. Koska emme vietä joulua kotona eikä mieheni ole mikään jouluihminen, emme aikaisemmin ole koristelleet kotia jouluksi mitenkään. Emme edes omista mitään joulukoristeita. Ulkomaille lähtenyt ystävä lahjoitti kuitenkin alkuvuodesta joulukuusensa meille, joten mahdollisuus pieneen joulutunnelmaan olisi olemassa. En ole vielä päättänyt, haluanko kuusta olohuoneen nurkkaan kotia koristamaan: ilman koristeita se on ehkä vähän ankea, mutten halua ostaa kuusenkoristeita ainakaan uutena. Sitten, kun vauva kasvaa, haluan ehdottomasti tarjota hänelle jouluperinteitä leipomisen ja joulukoristeiden muodossa, mutta näin vauvaiässä kuusen olemassaolo tuskin hetkauttaa häntä suuntaan tai toiseen. Ehkä joulukuusi vanhempieni kotona saa riittää.

Viime jouluna panostin  jouluttamiseen sentään sen verran, että leivoin pipareita kaupan valmistaikinasta. Taidamme miehen kanssa kuitenkin molemmat nauttia enemmän taikinan kuin valmiiden pipareiden popsimisesta. Jouluruokakokkailuja emme ole juuri harrastaneet, ja äitini ehdotti, että heidänkin luonaan olisi tänä jouluna tarjolla jotain muuta kuin perinteiset joulupöydän antimet. Itse pidän kovasti jouluruoista, erityisesti kaloista, mutta pärjään hyvin ilmankin. Miehen perheen luona on joka tapauksessa todennäköisesti klassinen joulukattaus odottamassa.

Joko teillä on joulufiilis?

Moi taas! Blogi eleli viime viikolla hiljaisempaa kautta, kun keskityin vaihteeksi enemmän muihin aktiviteetteihin ja Lilyssä oli toimintahäiriöitä. Olen pyrkinyt blogin aloittamisesta saakka ylläpitämään uskollisesti kolme postausta viikossa -tahtia ja antanut itseni lipsua siitä vain toisinaan, hyvästä syystä, mutta nyt suunnittelematon löysäilyviikko teki hyvää.

Pohdiskelin viikon aikana paljon kaikenlaista, mutta mikään ei ole oikein tuntunut jäsentyvän postaukseksi asti. Tyhjä ajatus -blogia pitävän Sarandan postaus häpeästä sai kuitenkin aivoni raksuttamaan siinä määrin, että ajattelin, että ajatusten muhiteltua nyt useamman päivän päässäni voisin tänään yrittää kirjoittaa epävarmuudesta ja uskalluksesta. Lukiessani Sarandan tekstiä siitä, miten asioita saavuttaakseen täytyy välillä asettaa itsensä alttiiksi nolostumiselle, mietin nimittäin, että vau. Voiko joku oikeasti kyetä tuohon? Minulle häpeä on varmasti kaikista halvaannuttavin ja rajoittavin tunne mitä on, ollut jo vuosikaudet. Takerrun helposti kykenemättömyyteen, pelkään pettymystä, häviän häpeän taakse enkä uskalla olla. Miten muut kestävät se, potentiaalisen epäonnistumisen ja huonommuuden tunteet?

Minun on tosi vaikea tehdä asioita, jotka saavat minut kokemaan itseni epäonnistuneeksi tai huonoksi. Kyse ei välttämättä ole läheskään aina siitä, mikä on todellinen taitotasoni, vaan siitä, millainen olo minulle tulee. Mieluummin lopetan kuin kestän huonouden, otan riskin tai jatkan häpeästä huolimatta. Teini-iässä lopetin rakkaan kirjoitusharrastukseni, koska uusi vanhempien kirjoittajien ryhmä ahdisti ja koin olevani ihan surkea muihin verrattuna. Edellisessä ryhmässä olin kokenut tekstini oikein hyviksi, mutta uusiin ryhmäläisiin verrattuna tasoni ei enää muka ollutkaan riittävä. Aloin jännittää tekstieni ääneen lukemista niin paljon, että luovuuteni tukkeutui ja ryhmässä kirjoittaminen muodostui vähitellen mahdottomaksi. Hävetti lukea toisille kerta toisensa jälkeen tekeleitä, jotka olivat mielestäni huonoja, ja pelko tuosta häpeästä ja ”pakko saada aikaan jotain järkevää” -paine aiheuttivat sen, etten saanut paperille enää mitään.

Kaksi vuotta sitten olin kesätöissä kaupassa ja se oli yhtä tuskaa, olin niin hermostunut koko ajan. Töissä oleminen sujui kyllä ok eikä kukaan työkavereista varmastikaan huomannut minussa mitään erikoista. Hoidin hommat ja käyttäydyin normaalisti. Mutta kotona oleminen ei sujunut. Olin kaikki vapaa-ajat ihan hermoraunio. Pyöritin 24/7 mielessäni Evernoteen tekemääni muistiota siitä, mitä missäkin vuorossa täytyy muistaa ja kuinka mikäkin asia tehdään. Asiakastoiveet toimistoon rei’ittimen alle! Tabletin tunnusluku on 3350! Tulosta saldoraportti! Siivouskone latautumaan! Arvat, lehdet, hävikki, veikkaus, alennukset, pullokone, siivous, kassa, hyllytys, raportit. Pelkäsin koko ajan unohtavani jotain. Välillä unohdinkin. Ei siitä seurannut mitään kovin kamalaa, selvisin kyllä, mutta silti en päässyt ahdistuksesta eroon. Tuntui, ettei kukaan muu ymmärtänyt, miksi olen niin paniikissa, sehän oli vain rutiinihommaa kaupassa. En ymmärtänyt itsekään, eihän siinä tietenkään ollut mitään järkeä. Laskin vuorojen loppua ja kuukausien ja viikkojen kulumista. Kesän viimein päätyttyä esimies tarjosi työvuoroja opiskelujen oheen syksyksikin ja kiitteli hyvästä työstä. Minä suljin oven, huokaisin syvään ja päästin kolme kuukautta pidätellyn hengityksen ulos. Selvisin, nyt saan taas olla rauhassa ja jatkaa opiskelua, jonka tiedän hallitsevani.

En usein itsekään tiedä, miksi joku tietty simppelin arkipäiväinen tilanne saa minut stressaantumaan niin paljon. Miksi tietyissä asioissa koen niin herkästi huonommuutta, kun taas toisissa suoriutumisellani ei ole mitään väliä? Esimerkiksi vähänkään taitoa vaativissa videopeleissä olen tosi huono, mutta se ei haittaa minua yhtään. En ole harjoitellut niitä enkä erityisen kiinnostunut harjoittelemaankaan, mutta voin silti hyvin pelailla niitä huvikseen kavereiden kanssa. Samoin aiemmat työni siivoojana ja päiväkodissa ovat sujuneet loistavasti ja stressittä. Siivoushomma oli simppeliä ja sitä sai suorittaa omassa rauhassa, ja päiväkodissa koin oloni tosi luontevaksi lasten kanssa. Ehkä kyse on siis jonkinlaisesta hallinnan tunteen kaipuusta – ja siitä, etten uskalla nolata itseäni muiden edessä.

Tietoisesti omalle epämukavuusaluelle meneminen on tosi vaikeaa. Koska olen herkästi stressaantuvaa tyyppiä enkä tippaakaan seikkailunhaluinen tai hurjapäinen luonne, pysyttelen mieluiten tutussa ja turvallisessa. Miksi ihmeessä haluaisin järjestää itselleni ahdistusta, kun toinen vaihtoehto olisi vain vältellä suosiolla pelottavia tilanteita ja pysyä tyytyväisenä kotona? En ole koskaan nauttinut omien pelkojeni ”voittamisesta”. Vaikka onnistuisin tekemään jotakin pelostani huolimatta, esimerkiksi hyppäämään uimahypyn, hyvän olon ryöpsähdyksen tai iloisen ”jes, mä tein sen” -ylpeyden sijaan ajatukseni on lähinnä ”huh, selvisin, olipa ahdistavaa, en halua tehdä tuota enää ikinä”. Kehossa virtaava adrenaliini ei saa minua innostumaan vaan enemmänkin lamauttaa.

Ongelmana välttelystrategiassani on kuitenkin se, että vaikka aika pitkälle voinkin vain nautiskella elämästä mukavuusalueellani ja skipata pelkoa aiheuttavat tilanteet, joskus niitä tulee väistämättä vastaan. Lisäksi pelkkä alituinen epämukavuuden välttely saa pelot herkästi kasvamaan entisestään. Kun ei ole aikoihin käynyt korkeissa paikoissa, altistanut itseään kritiikille tai epäonnistunut oikein kunnolla, se muuttuu vähitellen vain entistä vaikeammaksi. Jos järjestän itseni epämiellyttäviin tilanteisiin, olen tässä hetkessä stressaantuneempi, mutta pystyn ehkä sen ansiosta jonain tulevaisuuden päivänä hengittämään vapaammin.

En todellakaan haluaisi alkaa työstää pelon, epävarmuuden ja häpeän tunteitani. Sehän on ihan hirveää, vaatii rohkeutta jota minulla ei ole ja aiheuttaa helposti päivä- tai viikkokausien stressin ennen lähestyvää suoritusta. Mutta olen silti päättänyt alkaa vähitellen altistaa itseäni riittävän pienille annoksille paniikkia. Treenata vähitellen, askel kerrallaan. Aion opetella hyppäämään pää edellä veteen sekä mennä pelaamaan sählyä epävarmuutta herättävään porukkaan, vaikken ole omasta mielestäni riittävän taitava. Ennen kaikkea aion juhlistaa jokaista onnistumista, niitä ihan pieniäkin. Liian helposti onnistumisensa vain ohittaa ja ajattelee, että no, tällä kertaa selvisin tuurilla mutta huomenna mokaan varmasti. Haluan oppia katsomaan itseäni peilistä samoin silmin, kuin katson muitakin. En kelpaamattomuudesta, häpeästä, epävarmuudesta, huonommuudesta tai pelosta lähtöisin, vaan rohkeasti ja hyväksyvästi.