Vauva, erityisesti esikoinen, mullistaa vanhempiensa arjen. Etenkin ajankäyttö ja kumppanin kanssa tehdyt yhteiset aktiviteetit kokevat usein muutoksia. Treffeille ei pääsekään lähtemään ihan tuosta noin vain ja vauvan tarpeet kiilaavat tuon tuostakin vanhempien omien toivomusten edelle. Vauvan hoito mutkistaa kotitöiden tekoa, jolloin epätasainen työnjako saattaa alkaa hiertää aiempaa enemmän. Väsyneenä tai stressaantuneena fiilis ei muutenkaan välttämättä ole aina ihan katossa, jolloin riitoja syntyy herkemmin. Ei mikään ihme, että vauvavuotta pidetään melkoisena koettelemuksena parisuhteelle.

Me olemme mieheni kanssa tottuneet aina viettämään todella paljon aikaa yhdessä. Se on ollut koko parisuhteemme ajan helppoa: molemmat eivät ole ikinä olleet samaan aikaan kokopäiväisesti töissä, vaan suurimman osan ajasta olemme olleet joustavilla aikatauluilla ja runsaalla etätekemismahdollisuudella varustettuja opiskelijoita tai lyhennettyä päivää tekeviä työntekijöitä. Vauva syntyi sopivaan saumaan niin, että hänen elämänsä ensimmäiset kolme kuukautta miehelläni on ollut tosi vähän läsnäoloa vaativia opintoja. Olemme pystyneet hoitamaan vauvaa varsin hyvin yhdessä. Myös vauvan hyvät unenlahjat ovat mahdollistaneet sen, että yhteistä aikaa on riittänyt tässä uudessa elämäntilanteessakin. Tietenkään parisuhteen laatuaikaa ei pysty enää viettämään välttämättä juuri sillä sekunnilla, kun itseä huvittaisi, ja joistain jutuista, kuten yhdessä saunomisesta tai vaikka leffateatterissa käymisestä, on pitänyt luopua. Loppupeleissä muutos on kuitenkin ollut kohdallamme varsin vähäinen.

Joistain jutuista uudenlainen arki on silti meidänkin parisuhteessamme vaatinut veronsa. Välillä väsyneenä on tullut enemmän kränää kotitöistä kuin aikaisemmin. Kommunikaatio onkin vauva-arjessa supertärkeää. Kun on itse stressaantunut ja kaipaisi lepotaukoa, näkee usein vain omat uhrauksensa: taas minä laitoin pyykit ja siivosin keittiössä, kun mies katseli sohvalla YouTube-videoita. Helposti jää huomaamatta, että ai niin, kyllähän hänkin esimerkiksi ulkoiluttaa uskollisesti koiran joka aamu ja ilta, vaikka onkin minua kiireisempi opiskeluidensa vuoksi. Onneksi vauva tuo toisaalta esiin myös uusia hyviä puolia puolisossa. Kun näen, miten ihanasti mies juttelee vauvalle ja miten iloisesti hän höpsöttelee pienen kanssa, sydän meinaa pakahtua hellyydestä heitä molempia kohtaan.

Vaikka meille vauva ei ehkä ole ollut parisuhteen näkökulmasta niin suuri koettelemus kuin joillekin muille vanhemmille, parisuhteen hoitaminen on juttu, johon kannattaa silti ehdottomasti panostaa. Kun yhteiset treffi-illat tai spesiaalit aktiviteetit ovat vauvan vuoksi jonkin aikaa pannassa, voi suhteen eteen yrittää nähdä vaivaa muilla konstein. Olemme katsoneet jälleen avioliittoleiriltä ostamiamme parisuhde-DVD:itä sekä pyrkineet pitämään keskusteluyhteyden mahdollisimman avoimena. Lisäksi vietimme lokakuussa mieheni kanssa ”yllätyskuukautta”. Kuun jokaisella viikolla kumppanille tuli järjestää jokin pieni yllätys. Viiden helposti toteutettavan yllärin kehitteleminen oli hauskaa, joskaan ei ihan helppoa. Olen saanut kuun mittaan nauttia esimerkiksi puolen tunnin niskahieronnasta, mansikoita ja valkosuklaata sisältäneestä iltaherkuttelusta sekä ympäri taloa piiloteltujen viestilappujen löytämisestä. Itse muun muassa leivoin miehelle kääretorttua hänen poissaollessaan. Pienet mukavat eleet piristävät arkea, ja vaikka ripaus kekseliäisyyttä ehkä tarvittiinkin, kokonaisuudessaan toisen ilahtuminen hoitui hyvin vähällä vaivalla. Yllätysperinnettä voisikin vallan mainiosti pitää yllä ympäri vuoden, jos ei nyt ihan viikoittain niin ainakin kerran kuussa.

Kirjoitin hiljattain postaukset vauvamme nukkumisesta ja syömisestä. Vaikka kummassakin on ollut jossain kohtaa vauva-arkea pieniä haasteita, kokonaisuudessaan olemme päässeet tosi helpolla. Meillä on kohta kolme kuukautta vanha vauva, joka nukkuu yöt heräämättä, vetelee päivisin kolmet mukavanmittaiset päikkärit ja on ollut koko elämänsä täysimetyksellä. Hereillä ollessaankin bebe on nykyisin varsin hyväntuulinen tyyppi, joka tönöttää tyytyväisenä sitterissä tai viihtyy itsekseen leikkimatolla, vaikka puuhailisin välillä itse samalla muuta. Alun jatkuva itkuisuus on loppunut käytännössä kokonaan. Miehellä on ollut nyt syksyllä niin vähän opintoja, että hän on ollut lähes kaikki päivät meidän kanssamme kotona. En ole ollut vauvan kanssa koko työpäivän mittaista pätkää kahdestaan kuin ehkä kerran tai pari. Meillä on niin helppoa ja kivaa, että ihan ihmetyttää.

Ja sitä on vaikeaa kehdata sanoa ihmisille, monestakin syystä. Ensinnäkään en halua kuulla pessimistisiä ”varo vaan, kyllä se sitten kärsimykseksi muuttuu, kun vauva tekee hampaita/neljän kuukauden hulinat alkavat/se oppii kävelemään” -heittoja. En, vaikka ne usein sanotaankin huumorilla. Totta kai itsekin tiedän, että kymmenen tunnin unet ja sitterin puuhelmien viehätys voivat haihtua hämmästyttävän nopeasti. Hankalat vaiheet eivät kuitenkaan muutu sen helpommiksi, vaikka tuhlaisin nämä ihanat ajat murehtimalla etukäteen. Sitä paitsi on ihan mahdollista, että kaikki menee jatkossakin näin leppoisasti. Turha sitä on nyt miettiä.

Toisekseen pelkään kuulostavani jotenkin… ylimieliseltä. Kun ystävät ympärillä tuskailevat tuntikausia rinnalla asuvaa tai tauotta virikkeitä kaipaavaa vauvaa, tuntuu epäkohteliaalta lesoilulta kertoa omia kuulumisia. Ihan kuin leveilisin lapseni helppoudella, vaikka vauvan vaativuus ei tietenkään lähes koskaan liity millään tapaa vanhemman tekemisiin. Ylpeyttä pidetään vaatimattomuutta korostavassa suomalaismentaliteetissa tosi kamalana syntinä, joten kel onni on, se onnen kätkeköön ja niin edelleen. Vaikka tiedän kyllä, että kaverini ovat iloisia puolestani. Eihän meidän vauvamme tyytyväisyys ole keneltäkään pois.

Kolmanneksi: on meilläkin ollut omat haasteemme. On ollut vatsavaivat, itkumaratonit ja pikkutunneille valvomiset. Vaikka niistä on yli kuukausi aikaa, ei meidän arkemme ole koko aikaa ollut pelkkää auvoa. Olen ollut myös väsynyt, turhautunut ja ärsyyntynyt. Jokaisella tulee varmasti vanhemmuudessa vastaan sekä hyviä että hankalampia aikoja, ja jokaisen haasteet ovat erilaisia. Tällä hetkellä olen suurimman osan ajasta tosi onnellinen, mutta vaikka meillä onkin helppoa, kielteisiä tunteita vanhemmuutta kohtaan tulee silti aina välillä. Tuntuu kuin niihin ei olisi oikeutta, koska meillä on ollut niin paljon tuuria matkassa: en ikään kuin saisi valittaa mistään, sillä peruspalikat ovat niin loistavalla tolalla. Vaikka totta kai saan. Ei ole kiittämätöntä, vaikka rennosta meiningistä huolimatta olisi välillä väsy ja harmistus. On vain ihanaa, että suurimman osan ajasta minulla ei ole kumpaakaan.

Vielä viimeinen asia, joka saa minut pitämään matalaa profiilia mukavan vauva-arkemme kanssa, on tietynlainen vanhemmuuden mittaaminen vaikeuksissa. Usein keskusteluja seuratessa tuntuu, että vanhemmuus ei ole todellista, ellei ole käynyt läpi vähintään koliikkia, refluksia ja unettomia öitä. Ihan kuin minulta puuttuisi joku syvempi ymmärrys äitiydestä, kun en tiedä imetysmaratoneista, tuttipullorumbasta, kipuitkuista tai tunnin välein toistuvista herätyksistä. Vauva-ajan ikään kuin ”kuuluu” olla superraskasta. Jos äidin silmäpussit eivät roiku nilkoissa asti, on hän päässyt aivan liian vähällä. Marttyyrinviittaa asetellaan kilpaa harteille, vaikka todellisuudessa mitään oikeanlaista vauva-arkea ei ole olemassakaan. On vain erilaisia äitejä, lapsia ja tilanteita. Myös helppo vauvavuosi on oikea ja aito vauvavuosi, eikä sellaisen kokeva jää mistään paitsi. Kuten ei raskaan ja vaikean vuoden viettävä vanhempikaan. Elämä pienen lapsen kanssa on aina ainutlaatuista, eikä äitiyttä voida mitata vauvan käytöksen perusteella, ei kumpaankaan suuntaan. Jokainen saa ja jokaisen pitäisi olla omasta äitiydestään ja vauvastaan ylpeitä.