Vauvamme siunausjuhlaa vietettiin viime sunnuntaina. Kuten olen aiemminkin kertonut, olemme kristittyjä mutta emme kuulu evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Ristiäisten tai uskonnottomien nimiäisten sijaan vauva siis siunattiin. Juhlat sujuivat kaikin puolin tosi mukavasti, vaikka pari vierasta olikin sairaana eikä päässyt tulemaan. Itse en enää juuri flunssasta kärsinyt, mutta myös mieheni oli juhlissa vähän kipeänä. Hän onkin ollut nyt nämä pari juhlien jälkeistä päivää pois koulusta ja keskittynyt lepäämiseen.

Aloitimme juhlat kolmen aikoihin, ja ensiksi tarjolla oli suolaista syötävää. Koska tavoitteenamme oli rento tunnelma ja jäykän odotteluajan minimoiminen, olimme myös tehneet vauvan tulevaisuuteen liittyvän leikkimielisen visan, jota vieraat saivat täyttää. Kysymyksinä oli muun muassa mikä vauvasta tulee isona ja kummalta vanhemmalta hän näyttää enemmän. Vieraat saivat myös suositella hänelle harrastusta, keksiä vauvalle lempinimiä sekä arvuutella luonteenpiirteitä.

Suolaisten ruokien jälkeen oli varsinaisen ohjelman aika. Äitini sanoi ensin muutaman tervetuliaissanan ja luki pari kohtaa Raamatusta. Sitten lauloimme yhteislauluna Jumalan kämmenellä. Paras ystäväni ja vauvan kummitäti säesti kappaleen pianolla. Itse siunaamisen suoritti meille läheinen seurakunnan työntekijä, joka puhui tosi kivasti siitä, miten Jeesus siunasi lapsia, sekä antoi meille ohjeita vanhemmuuteen. ”Virallisen” osuuden päätti ystäväni laulama ja pianolla soittama Mestaripiirros-laulu. Sen jälkeen siirryttiin kahville. Vauva nukkui ison osan kekkereistä, mutta heräsi siunaamisen aikana hieman äkäisenä ja nälkäisenä. Onneksi suurempaa itkua ei ehtinyt syntyä, vaan hän malttoi odottaa maitoannostaan vielä laulun ajan ja pääsi sitten syömään. Vauvan nimi oli ollut kaikilla tiedossa jo syntymästä asti, joten mitään siihen liittyviä ohjelmanumeroita meillä ei ollut.

Kaikki tarjoilut valmisti tuttu henkilö, joka on tehnyt ruokia myös moniin aiempiin perhejuhliimme. Suolaisina tarjottavina oli viher-, pasta- ja perunasalaatteja, savulohta, feta-pinaattipiirakkaa sekä kahdenlaisia leipiä. Kahvin kanssa puolestaan oli mansikkakakkua, mokkapaloja, pullaa ja söpöjä pieniä sydänkeksejä. Tarjoiluja jäi runsaasti yli, joten söimme niitä myös eilen aterioina sekä tarjosimme pienryhmäporukalle loput piirakat ja mokkapalat. Oli kyllä tosi mukavaa, ettei leipomisesta tarvinnut murehtia itse. Vaikka vieraita ei ollut pariakymmentä enempää, olisi usean eri sorttisen tarjottavan valmistukseen mennyt runsaasti aikaa, varsinkin, kun en ole mikään mestarileipuri.

Olin aikonut pukea vauvalle juhliin äitini tilaisuutta varten hänelle ostaman valkoisen pitsimekon. Satuin juhlaviikolla kuitenkin sovittamaan vauvalle myös miehen siskon neulomaa mekkoa, jonka hän oli antanut meille vauvan syntyessä ja jonka oletin olevan hänelle vielä aivan liian suuri. Aika oli kuitenkin tehnyt tehtävänsä, ja kuinka ollakaan, syntymäviikolla valtavalta näyttänyt mekko olikin nyt juuri sopiva. Mekon kaveriksi puin vauvalle itse virkkaamani rusettipannan. Sukkahousut skippasimme kokonaan, koska mekkoon kuului ”bodyosuus” vaipan peitoksi sekä samasta langasta neulotut tossut. Olin kyllä ostanut sukkahousutkin valmiiksi, mutta kokomerkinnästä 50/56 huolimatta ne olivat aivan liian suuret ja jäivät ikäville makkaroille vauvan nilkkoihin. Onneksi hän tarkeni hyvin näinkin.

Olimme sanoneet kavereille, että lahjan tuominen ei ole tarpeen, joten monet tulivat ihan vain omina itsenään paikalle. Vanhempani ja siskoni olivat kuitenkin ostaneet yhdessä vauvalle Tripp Trapp -syöttötuolin sekä siihen kuuluvan istuinosan ja tarjottimen. Miehen vanhemmilta vauva sai leikkimaton, isomummulta rahaa ja miehen siskolta ihanat itse tehdyt villasukat, lapaset ja pipon. Kummitäti antoi nätin sydänkorun sekä Äiti & isä, kertokaa minusta -kirjan. Se on vähän vauvakirjan kaltainen, mutta tarkoitus on täyttää sitä halki vauvan lapsuuden aina syntymäpäivien yhteydessä. Ihana muisto siis, varsinkin, kun itse nautin juuri tuollaisten kirjojen täyttämisestä! Varsinainen vauvakirjakin oli mukana juhlissa toimittamassa vieraskirjan virkaa. Vieraskirja ja siihen kirjoitetut terveiset ovat mielestäni tosi kätevä konsepti, koska erillisiä kortteja ei tule välttämättä säilyttäneeksi vuositolkulla, ja ainakin ne menevät helpommin hukkaan kuin yksien kansien välissä olevat toivotukset.

Nyt meidän pieni on sitten viimeistään toivotettu virallisesti tervetulleeksi perheeseen, sukuun ja ystäväpiiriin <3

Kenellekään ei varmasti ole mikään uusi juttu, että vauvat kaipaavat vuorovaikutusta. Sopivat virikkeet ja ihmiskontakti ovat tärkeitä pienen kehitykselle. Aika ajoin, etenkin aivan äitiyden alkumetreillä, otin ehkä jopa vähän stressiä vauvan viihdyttämisestä. Vastasyntynyt nukkui melkein koko ajan ja hereillä ollessa lähinnä itkeskeli vatsavaivojaan. Virkeitä, hyväntuulisia hetkiä, jolloin olisi voinut miettiä jotain varsinaista leikittelyä tai loruttelua, ei tuntunut päivistä juuri löytyvän. Lelujen näyttäminen tuntui turhalta, kun vauva katseli aina ihan muualle, ja kirjojen kehittävät kielelliset kiemurat kaikuivat kuuroille korville, kun loruhetket keskeytyivät tuon tuosta itkulla. Mietin, missä välissä sitä oikein ehtii kehitellä jotain hienoja aktiviteetteja, ja onko niille edes tarvetta. Onneksi neuvolan terkkari totesi viisaasti, että tärkein pohja vuorovaikutukselle syntyy ihan niiden arkisten askareiden ohella. Vaippaa vaihtaessa vauvalle tulee sanoitettua omia tekemisiä, imetyshetket antavat läheisyyttä ja itkuista vauvaa voi rauhoitella laululla.

Nyt lähempänä kahden kuukauden ikää vauvan kehitys on ottanut suuria harppauksia eteenpäin. Kuvia ja kasvoja katsellaan tarkkaavaisesti, laulut tuntuvat selvästi ilahduttavan pikkuista ja ensimmäisiä hymyjäkin on väläytelty jo useamman viikon ajan. Pienestä kippuraisesta vastasyntyneestä, joka hyvä kun silmiään avasi, on tullut jo ihan eri tavalla vuorovaikutuksessa oleva ja reipas pötkylä. Vähitellen päivistä on alkanut löytyä hetkiä, joista voi puhua varsinaisina seurustelutuokioina pelkän perushoivan lisäksi. Toki näin pieni ei vielä tavoittele käsillään leluja tai osaa leikkiä itsenäisesti, mutta aika menee niin nopeasti, ettei siinäkään varmasti kauaa kestä. Ystäväni nelikuinen lapsi esimerkiksi viettää jo suurimman osan päivästä valveilla ja innostuu selvästi erilaisista aktiviteeteista.

Vaikka varsinaiset lelut eivät vielä vauvaa juuri kiinnosta, värikkäät kuvat ja puhe ovat hänen mieleensä. Jos joudun laskemaan hänet hetkeksi itsekseen sängylle, asetan usein värikkään kuvakirjan hänelle katseltavaksi. Kaikki tänä vuonna syntyneet lapset saavat neuvolan kautta ilmaisen kirjakassin, joka sisältää yhden loru- ja yhden satukirjan. Tuo lorukirja onkin ollut meillä ahkerimmin käytössä oleva viihdyke. Siinä on paitsi värikkäitä ja yksityiskohtaisia kuvia, joista vauva pitää, myös söpöjä pieniä loruja, joita on kiva lorutella vauvalle. Pidempiä tarinoita en ehkä vielä koe luontevaksi alkaa lueskella hänelle, mutta lorut on kätevä kaivaa esiin, kun lastenlaulut alkavat kiertää liikaa kehää tai kaipaa muuten vaihtelua vauvalle höpöttelyyn.

Varsinaisiksi leluiksi vauvalle on varattuna useita pehmoleluja, helistimiä, pari purulelua ja rapisevaa kirjaa sekä itse tekemäni pehmoinen aktivointikuutio, jossa on erilaisia pintarakenteita tunnusteltavaksi. Ne pääsevät tositoimiin sitten vähän myöhemmin. Lisäksi toivoimme ristiäislahjaksi leikkimattoa, joten sellainenkin on oletettavasti tulossa. Näin etukäteenhän ei voi vielä oikein tietää, miten hyvin bebe viihtyy leikkimatolla pötköttelemässä, mutta vaikkei hän olisikaan itsekseen viihtyvää sorttia, lelukaaren alla voi tietysti seurustella yhdessä vanhemman kanssakin. On samalla kertaa haikeaa ja ihanan innostavaa, kun vauva kehittyy ja kasvaa ja vuorovaikutukseen alkaa löytyä pikkuhiljaa aivan uusia sävyjä.