En ole kertonut blogissa sukunimeäni, asuinpaikkakuntaani, opiskelemaani alaa tai kenenkään läheisteni nimiä. Kuvissani ei näy kasvoja. En ole koskaan ollut kova somettamaan tai jakamaan sisältöä itsestäni internetissä, joten päätös pysytellä anonyymina on ollut helppo ja luonteva. Haluan kirjoittaa vapaasti ilman pelkoa siitä, että tutut bongaavat tekstini tai miettimättä, kenen kaikkien kannalta ajateltuna blogini pitää olla korrekti.

Erityisesti nykyisessä somemaailmassa nimenomaan henkilöbrändi on kuitenkin todella tärkeä tekijä. Esimerkiksi blogin nimi on nykyisin todella usein sisällöntuottajan oma nimi, ja pelkän yhden kanavan sijaan menestyvät vaikuttajat toimivat niin blogeissa, Instagramissa kuin YouTubenkin puolella. Jos havittelisin menestyvää blogia ja laajaa lukijakuntaa, strategiani pysytellä piilossa olisi takuuvarma haitta. Onneksi sellainen ei kuitenkaan ole minulle tärkeää. Persoonalleni ei sopisi valokeilassa paistattelu ja ilkeiden nettikommentoijien riepottelun kestäminen.

Kasvojen ja henkilötietojen rajaaminen pois on ollut sekä bloggaamista helpottava että vaikeuttava tekijä.  Kirjoittaessa en koe, että olisin joutunut juurikaan huomioimaan anonymiteettiä. Esimerkiksi opinnoista olen kuitenkin välillä joutunut kirjoittamaan melko ympäripyöreästi ja tarkemmat, omaan alaani pureutuvat tekstit ovat jääneet julkaisematta. Kuvaamiseen vaikutukset ovat olleet aika lailla kaksijakoiset. Bloggaamisessa kirjoittaminen on ehdottomasti se minun juttuni, ja kuvat tulee usein otettua nopeasti muutamassa minuutissa tai kaivettua arkistojen kätköistä. Toisin sanoen: en panosta blogin kuvitukseen mitenkään hirvittävästi, vaan minulle riittää, että joka postauksessa on vähintään yksi kuva, joka liittyy aiheeseen tai näyttää muuten vain riittävän hyvältä. Kasvojen piilottamisessa hyvää on se, että pystyn hoitamaan valokuvaamisen täysin itse. Esineitä taustalla -tyyppisten otosten tai maisemakuvien ottaminen on helppoa ja näppärää yksinkin. Jos julkaisisin blogissa kuvia itsestäni, joutuisin rekrytoimaan miehen kuvaajaksi paljon nykyistä useammin. Hän ei ole kovin innostunut ajatuksesta, ja omakuvien ottaminen tuntuu paljon enemmän valmistelua vaativalta operaatiolta kuin luonnon tai tavaroiden kuvaaminen. Jos julkaisisin itsestäni kasvokuvia, tuntuisi myös helposti siltä, että niitä pitää tietyin väliajoin olla.

Toisaalta omien kasvojen näyttäminen helpottaisi kuvaamista siinä mielessä, että saisin yhden kuvitusmahdollisuuden lisää. Ainaiset esineasetelmat, kukat ja puut kun tuntuvat välillä kiertävän kehää blogissani. Koska en julkaise kuvia itsestäni, joudun aina miettimään jonkun muun aasinsillan postauksen tekstin ja kuvan välille. Ja onhan totta, että kuvat ihmisistä ovat usein mielenkiintoisempia kuin pelkät tavarat. Onneksi blogi on minulle kuitenkin niin matalan kynnyksen kanava, etten jaksa juuri stressata tai miettiä postausten tyylikkyyttä tai optimaalista laatua. Haluan pitää blogin rentona harrastuksena, jonne voin postata ilman suorituspaineita.

Nimenomaan suorituspaineissa anonyymina pysyttely onkin auttanut. Koska en mainosta blogiani melkein koskaan ja lukijoita ei mieheni lisäksi pahemmin ole, en joudu miettimään, mitä teksteistäni ja minusta ajatellaan. Tutut varmasti pystyisivät tunnistamaan minut blogini perusteella, jos he tänne eksyisivät, mutta todennäköisyys sille on hyvin pieni. Kukaan tuntemattomampi tyyppi ei tiedä, kuka blogin takana on. Se tuntuu hyvältä ja vapauttavalta. Minulla on omat, harvakseltaan päivittyvät somekanavat yksityiselle minälle ja tosielämän tuttaville, mutta blogissa olen anonyymi.

Huolimatta omasta suhtautumisestani julkisuuteen ja somenäkyvyyteen en koe, että sellaisessa olisi mitään väärää. Seuraan itsekin lukuisia vaikuttajia, jotka jakavat suuren kaistaleen yksityiselämästään nettiin. Erityisesti perheaiheista sisältöä tuottavia kritisoidaan usein lasten yksityisyyden turmelemisesta, mutta henkilökohtaisesti en näe esimerkiksi lasten kasvokuvien julkaisemista sinänsä ongelmallisena. Itse en niin aio täällä blogissa tietenkään tehdä (olisihan järjetöntä, jos julkaisisin tunnistettavia kuvia lapsestani mutten itsestäni), mutta esimerkiksi omaan henkilökohtaiseen someeni tulen mitä luultavimmin postaamaan myös otoksia vauvasta. En koe Internettiin laitettuja asiallisia ja kunnioittavia kuvia lasta vahingoittaviksi, etenkään, koska nykymaailmassa kuvien jakaminen on aivan normijuttu. Tietenkin asiaa pitäisi pohtia aivan erilaiselta pohjalta, jos minulla todella olisi sadantuhannen suomalaisen joukko Instagram-feediäni seuraamassa. Näin yksityishenkilönä, jota seuraavat ainoastaan tosielämän tutut, en kuitenkaan näe siinä ongelmaa.

Postauksen kuvat ovat Pixabaysta – milläs muulla sitä some-postauksen kuvittaisi kuin Internetin ihmemaailmasta löydetyillä otoksilla.

Meidän häistämme on tänään tasan kolme vuotta aikaa. Olen kirjoittanut blogiin jonkin verran parisuhdeaiheisia postauksia, muun muassa parisuhteen hoitamisesta ja sitoutumisesta, mutta häistämme en ole tainnut kertoa juuri mitään. Tänään on siis aika uppoutua vähän noihin kolmen vuoden takaisiin tunnelmiin.

Menimme naimisiin nykymittapuulla tarkasteltuna varsin lyhyellä varoitusajalla. Kihlauduimme helmikuussa ja astelimme alttarille jo alle neljä kuukautta myöhemmin. Se ei kuitenkaan ollut millään tapaa ongelma, koska olimme puhuneet avioliitosta jo kauan ennen kihlausta ja minä olin suunnitteluorientoituneena tyyppinä miettinyt ja selvitellyt jo pitkälti etukäteen, millaisia juttuja hääjärjestelyissä tulisi ottaa huomioon. Aika nopeasti päätimme, että haluamme pienet ja yksinkertaiset häät. Ajatus huomion keskipisteenä patsastelusta ja valtavista kekkereistä ahdisti molempia, eikä myöskään tuhansien eurojen sijoittaminen yhteen päivään houkutellut. Vieraslistalle päätyi lopulta reilut 20 nimeä: molempien perheenjäsenet eli vanhemmat ja sisarukset, isovanhemmat sekä kummankin kaksi läheisintä ystävää.

Kirkkovihkiminen oli meille itsestäänselvyys, koska nimenomaan hengellinen elementti ja siunaus ovat avioliitossa meille tärkeitä. Emme ole evankelis-luterilaisia, mutta meidät vihittiin silti kauniissa luterilaisessa kirkossa oman seurakuntamme tutun pastorin toimesta. Vihkimisen jälkeen juhlaa jatkettiin ravintolassa. Koska häät olivat pienet ja niiden ei ollut tarkoitus kestää perinteiseen tyyliin tuntitolkulla, ravintola pöytiintarjoiluineen tuntui helpoimmalta vaihtoehdolta. Kokoonnuimme ensin ravintolan terassilla, jossa kohotettiin alkumaljat ja otettiin yhteiskuvia vieraiden kanssa. Ravintolassa söimme alku-, pää- ja jälkiruoat (tavanomaista hääkakkua ei ollut), ja aina ruokalajien välissä oli pientä ohjelmaa. Isäni ja bestmanit pitivät pienet puheet, kaaso soitti yhden kappaleen huilulla ja ruokailun aikana pöydissä kiersi vieraskirja, johon vieraat saivat kirjoittaa avioliittovinkkejä ja muita terveisiä. Hääyön viettoon menimme ihan vain miehen kotiin; se tuntui rennommalta ja mukavammalta vaihtoehdolta kuin hotelli. Varsinaista häämatkaa emme ole tehneet vieläkään, mutta miehen kavereilta häälahjaksi saatu kylpyläviikonloppu hääkesän jälkeisellä joululomalla oli eräänlainen minihäämatkamme.

Häiden kokonaisbudjetiksi tuli reilut 2500 euroa, josta suurin osa kului (vanhempieni kustantamaan) ruokailuun. Pyrimme säästämään kaikessa missä pystyimme kuitenkaan tinkimättä itsellemme tärkeistä asioista. Esimerkiksi kampauksen ja meikin suhteen minulla ei ollut ennakkoon tarkkoja toiveita, joten koekampauksellisen, ”hää”-etuliitteellä varustellun ajan sijaan varasin itselleni halvemman juhlakampauksen. Hääautona oli miehen isän vaaleansininen jenkkiavoauto, täydellinen häämekko löytyi viimeisenä jämäkappaleena juhlapukuliikkeen poistomyynnistä sadalla eurolla ja hunnun minulle ompeli kaasona toimineen ystäväni äiti. Valokuvaamassa oli valokuvausta opiskeleva tuttava, joka kuvasi meistä upeat potretit sekä vihkitilaisuuden kirkossa. Ravintolassa kuvia räpsi ainoastaan kaverini, ja koko juhlan videokuvauksesta huolehti niin ikään amatöörikaveri miehen videokameralla. Ohjelmaankaan ei mennyt lainkaan rahaa, sillä musikaaliset kaasoni huolehtivat musiikista sekä kirkossa että juhlapaikalla. En myöskään kokenut koristeita tarpeellisiksi, vaan tein itse ainoastaan kutsukortit.

Tärkeä perinnejuttu minulle oli kukkakimppuni, jossa oli äidin ja mummin kesäkuisten häiden perinnettä jatkaen kieloja. Koska hääseurue oli niin pieni, kukkaviehe tuli ainoastaan sulhaselle. Vaikka oma kimppuni ei ollutkaan halvin mahdollinen, kokonaisuudessaan kukkiin kului siis varsin maltillisesti rahaa. Miehelle ostimme uuden puvun, mutta koska hänellä ei ollut ennestään juurikaan juhlavaatteita, sama puku on päässyt käyttöön monissa muissakin kekkereissä. Myös vihkisormukset olivat edulliset, omani taisi kustantaa alle 200 euroa. Sormukseen tuli pieni timantti, mikä on mielestäni symbolisesti kiva juttu, mutta muutoin se on tyyliini sopivan yksinkertainen.

Koska kutsuimme varsinaisiin häihin ainoastaan kaasot ja bestmanit, järjestimme muille kavereille rennommat kekkerit erikseen kahden seuraavan viikonlopun aikana. Seurakuntaporukalla kokoonnuimme vanhempieni luokse rentoihin, lautapelien pelailua ja yhdessäoloa sisältäneisiin juhliin, kun taas miehen kaveriporukan kanssa vietimme mökkiviikonlopun. Mielestäni oli huomattavasti mukavampaa ja tunnelman kannalta vapautuneempaa, kun ei tarvinnut yrittää yhdistää eri kaveriporukoita ja vielä sukulaisiakin samoihin, perinteisiin hääjuhliin. Erillisten kemujen ansiosta kaikkien kanssa ehti oikeasti viettää aikaa ja tehdä juuri niitä juttuja, joista kukin pitää ja joka meitä yhdistää.

Kokonaisuudessaan häät ja niiden suunnittelu oli juuri sentyyppinen projekti, joita rakastan. Vaikka juhlien järjestäminen ylipäätään ei kuulu suosikkijuttuihini (stressaan aina ihan liikaa sitä, onhan kaikilla varmasti kivaa), häiden yksityiskohtien organisoiminen oli listauksia ja budjettisuunnittelua fanittavalle meikäläiselle oikein sopivaa hommaa. Avioliitto on meille paljon tärkeämpi ja suurempi asia kuin pelkät hääjuhlat, mutta olen tyytyväinen siihen, että saimme kivat ja meidän näköisemme juhlat.