Sitoutuminen ei nykymaailmassa ole enää kauhean kovassa huudossa. Yleinen ajattelutapa avioparienkin keskuudessa on, että mikäli suhde muuttuu jossain kohtaa liian huonoksi (mikä sen raja sitten itse kullekin on), on parempi erota. On ihan totta, että huonoon ei kannata tyytyä. Itse en kuitenkaan usko, että parisuhde muuttuu hyväksi kumppania vaihtamalla, vaan lääkettä tyytymättömyyteen tulisi etsiä oman senhetkisen suhteen kehittämisestä.

Me olemme olleet kohta kolme vuotta naimisissa. Se on toki ihan häviävän lyhyt aika vuosikymmenten avioliittoihin verrattuna, mutta tämän ikäiselle kuitenkin mielestäni jo varsin pitkä ajanjakso siinä mielessä, että paljon nuorempana en olisi voinut edes naimisiin mennä. Loppuelämän avioliitto oli selvä tulevaisuuden toiveeni jo ennen, kun tapasin mieheni. Minulle oli koko ajan selvää, että katselemisen, hengailun tai tapailuasteella pysymisen sijaan haluan seurustella vakavissani, mennä naimisiin ja löytää ihmisen, johon sitoutua täysillä koko loppuelämäksi, ilman takaportteja. Hän oli samoilla linjoilla.

Monet erilaiseen ajatusmaailmaan ja parisuhdekulttuuriin tottuneet ihmettelevät, eikö täysi sitoutuminen ole tosi pelottavaa. Mitä jos tulee toisiin ajatuksiin, mitä jos suhde onkin ihan huono, mitä jos toisesta paljastuu jotain odottamatonta? Itse kuitenkin koen, että ahdistavan kahleen sijaan sitoutuminen nimenomaan tuo turvaa ja voimaa. Minusta olisi ihan kamalaa rakentaa yhteistä perhettä, kotia ja tulevaisuutta perustalle, josta en voi mennä oikeasti takuuseen. Puolisoni on itsestäänselvä osa elämääni, josta eroon hankkiutuminen tuntuisi siltä kuin luopuisin palasta itseäni. Vaikka hän on toki alunperin itse valittu eikä muiden perheenjäsenten tavoin automaattisesti elämääni tupsahtanut, en ajattele, että mieheni olisi sen enempää vaihdettavissa toiseen kuin vaikkapa lapsenikaan. Olen päättänyt haluta hänet ja rakastaa häntä, tuli eteen mitä tahansa.

Sitoutuminen on ennen kaikkea päätös. Kun eroaminen ei ole mahdollisuus, ei edes hypoteettisena ”no ehkä sitten jos…” -ajatuskulkuna, ainoa vaihtoehto vastata vaikeuksiin on hoitaa asiat kuntoon oman kumppanin kanssa. Tällainen ajattelutapa vaatii toki sen, että molemmat osapuolet ovat suhteessa samalla mentaliteetilla. Jos toinen on sitoutunut loppuelämäksi ja toinen ajattelee, että voihan sitä tarpeen tullen parempaankin vaihtaa, motivaatio parisuhteeseen panostamiseen on väkisinkin epätasapainossa. Pointtina onkin nimenomaan se, että kumpikin haluaa nähdä vaivaa yhteisen onnellisuuden eteen. Se vaatii välillä kompromisseja, mutta ainakin itse uskon, että onnellisuuden arvioiminen perheen yhteisellä mittarilla pelkän oman hyvinvoinnin sijaan tekee lopulta kaikista osapuolista onnellisempia.

Jotta tämänkaltainen toimintamalli ja sitoutuminen voisi onnistua, molempien osapuolten asenteen tulisi mielellään olla jo kumppanin valintavaiheessa sitoutumiseen tähtäävä. On tärkeää, että ennen kuin päättää antaa toiselle sata prosenttia ja loppuelämän, on perillä arvomaailmojen, tulevaisuuden haaveiden ja yleisen elämäntyylin yhtenevyydestä. Henkilökohtaisesti näen, että seurustelun pointti on nimenomaan tutustua ja selvittää, onko suhteessa ainekset onnistuneeseen avioliittoon. Uskon, että suurin osa suhteen  potentiaalisesti tuhoon ajavista, perustavanlaatuisista eroavaisuuksista nousee esiin jo seurusteluaikana. Mikäli kyseessä tosiaan on ominaisuus tai erimielisyys, jota ei voida muuttaa tai jossa kompromissi on mahdoton, yleensä viitteet ovat nähtävissä jo ennen alttarille astelemista. Ihmiset toki muuttuvat vuosien mittaan, se on fakta. Mutta kun avioliiton perusta on kunnossa ja suhteen hoitamiseen ja toisen läheisenä pitämiseen kiinnitetään huomiota, ei toinen pääse muuttumaan ikään kuin huomaamatta vieraaksi, vaan parisuhteessa pystytään kasvamaan yhdessä.

Entäs sitten tilanteet, joissa puolisot näkevät parisuhteen tilan eri tavoin? Toinen osapuoli on tyytyväinen, kun taas toista kaivelee ja painaa jokin eikä hän koe saavansa parisuhteelta sitä, mitä kaipaisi. Näissä tilanteissa – kuten melkein kaikissa muissakin parisuhdepulmissa – sanoisin, että kommunikaatio on avain onneen. Pahinta, mitä voi tehdä, on märehtiä yksinään omassa tyytymättömyydessä ja odottaa, että toinen lukisi ajatukset ja tajuaisi muuttaa käytöstään. Hyvä viisaus, jonka alkuperää en valitettavasti enää muista, on mielestäni tämä: kun molemmat pyrkivät tekemään toisen onnelliseksi, lopulta kumpikin on onnellinen.

Olen aikaisemminkin kirjoittanut siitä, kuinka olen introvertti ja viihdyn parhaiten joko itsekseni tai aivan lähimpien ihmisten seurassa. Ystäviä on mukava nähdä, mutta vastapainoksi kaipaan aina runsaasti omaa aikaa. Ehkä juuri tästä piirteestä johtuen läheinen kaveripiirini on varsin pieni.

Minulla on runsaasti tuttavia ja hengailuasteen kavereita, joista valtaosaan olen tutustunut seurakunnassa. Esimerkiksi seurakunnan pienryhmän kanssa kokoonnumme lähes joka viikko, ja myös muutaman vuoden takaisen pienryhmäjengin kanssa pelaamme edelleen toisinaan lautapelejä. Lisäksi on vielä liuta erinäisiä nuortenilloista ja muista kirkon tapahtumista tuttuja tyyppejä, joiden kanssa saatan yhteen törmätessä jutella, mutta joita en koskaan näe vapaa-ajalla tai seurakunnan ulkopuolella. Vaikka esimerkiksi juuri soluporukkaa tapaan melkein viikoittain, en kuitenkaan laske heitä varsinaisesti ystävikseni. Viihdyn heidän seurassaan ja porukkamme on tosi kiva, mutten kokisi luontevana lähteä kenenkään heistä kanssaan kahdestaan kahville. Ehkä suurimpana erottavana tekijänä ystävän ja ”hengailukaverin” välillä pidänkin sitä, tapaanko ihmistä ikinä kahdenkesken. Ryhmässä tapaaminen on kuitenkin niin erilaista kuin nimenomaan henkilökohtaisella levelillä toisen kanssa ajan viettäminen.

Kavereita, joita näen myös tai nimenomaan kahdestaan, minulla on kolme. Ehdottomasti läheisin olen parhaan ystäväni kanssa. Näemme nykyään suunnilleen joka toinen viikko, mikä on omassa arjessani jo todella usein. Meillä on aina tosi mukavaa yhdessä, ja olen useampaan otteeseen maininnut hänestä täällä blogissakin. Koen, että hän on nimenomaan Ystäväni: todellinen luottohenkilö, jonka kanssa voin olla täysin oma itseni. Lisäksi olen nyt kevään mittaan tavannut yläkouluaikaista kaveriani, jota en ollut aiemmin nähnyt kolmeen vuoteen, mutta jonka kanssa minulla synkkaa edelleen hyvin. Kolmas henkilökohtainen kaverini on lapsuudenystäväni, jota näen välimatkan vuoksi nykyisin todella harvakseltaan. Hän oli kuitenkin minun kaasonani ja olen itse tulevana syksynä hänen kaasonsa.

Sosiaalisten kontaktieni määrä riittää minulle vallan hyvin, ja vaikka lautapeli- tai rupattelututtujen lisäksi minulla on oikeastaan vain yksi todella läheinen ystävä, koen sen aivan riittäväksi. Minun on usein vaikea siirtyä ihmisten kanssa tuttavuudesta syvällisemmälle ystävyystasolle: huomaan herkästi pitäväni ihmisiin tietynlaista etäisyyttä. Ehkä tämän vuoksi esimerkiksi opiskelupiireistä minulle ei ole tarttunut oikeastaan ketään kavereita, vaikka luennoilla juttuseuraa aina löytyykin enkä koe oloani mitenkään ulkopuoliseksi. Oikeastaan tilanteeni onkin todella ihanteellinen. Minulla on läheiset välit puolisooni ja parhaaseen ystävääni, joiden kanssa voin jakaa syntyjä syviä, ja lisäksi hyvät suhteet perheenjäseniin. Minulla on myös liuta tuttuja, joiden kanssa ”harrastaa” isommalla porukalla eli käytännössä pelailla lautapelejä. En rasitu sosiaalisista kontakteista, koska niitä ei ole introverttiluonteeni huomioon ottaen liikaa.

Arjessa en ikinä tunne itseäni yksinäiseksi. Joitain tilanteita kuitenkin on, joissa koen oloni vähän ulkopuoliseksi. Niissä kyse on yleensä nimenomaan muiden odotuksista tai siitä, millaiseksi kuvittelen muiden ihmisten sosiaalisen elämän. Esimerkiksi parhaan ystäväni baby showereidenmyötä mieleeni nousi taas se, että minulle vastaavien juhlien järjestäminen olisi aika mahdotonta. Kolmesta paremmasta kaveristani ketkään eivät oikein tunne toisiaan, ja hengailukavereiden kanssa en ole niin läheinen, että intiimimpi yhteinen ajanviete tuntuisi luontevalta. Kyse ei ole niinkään siitä, että edes välttämättä haluaisin tiivistä kaveriporukkaa tai järjestää juhlia, vaan enemmänkin siitä, että esimerkiksi polttareiden kaltaisia kaveriporukan kokoontumisia on tapana juhlistaa ja monesti (ainakin minä) kuvittelen sosiaalisiin normeihin sisältyvän oletuksen siitä, että jokaisella on joku oma läheinen kaveripiiri.

Pohjimmiltaan omien ystävyyssuhteiden arvioiminen jollain normaaliuden mittarilla on tietenkin ihan typerää. Läheskään kaikilla ei ole superläheistä bestistä tai muutaman ystävän tiivistä kaveriporukkaa. Monilla ei ole ketään. Se ei kuitenkaan useinkaan nouse esiin, koska yksinäisyyden myöntäminen helposti hävettää. On helpompaa pitää kiinni kaveruuden stereotypioista kuin todeta reippaasti, etteivät omat ystävyyssuhteet muistuta jotakin ”ihannekuvaa”. Koko ihannekuvan konseptikin on järjetön, koska ihmiset ovat sosiaalisilta tarpeiltaan niin erilaisia ja kaipaavat ihmissuhteiltaan erilaisia asioita. Itse ainakin haluan pyrkiä häpeästä eroon ja olla ylpeä siitä, että minulla on tämä yksi läheinen ystävä. Hän ja muut, monentasoiset kaverisuhteeni ovat minulle juuri sopivasti.