Mies lähti perjantaina viikonlopun mittaiseen kristilliseen seminaariin. Minulle se on tarkoittanut viikonloppua itsekseni, mikä on meidän parisuhteessamme todella harvinaista. Viimeksi olemme olleet erossa yön yli syyskuussa, kun minä olin äidin kanssa hengellisellä viikonloppukurssilla. Muita eroja liki kolmen vuoden avioliittomme ajalta en edes muista. Käymme ylipäätään harvoin missään, ja jos reissaamme, teemme sen lähes aina yhdessä.

Olemme varsin kiinnikasvaneita, ja arkemme on kietoutunut vahvasti toisiimme. Menemme joka ilta samaan aikaan nukkumaan, kun olemme ensin syöneet yhdessä iltapalaa ja harjanneet samaan aikaan hampaat. Aamuisin käymme yhdessä suihkussa ja valmistamme yhteistyönä aamiaisen tutun kaavan mukaan. Jos vain olemme kumpikin kotona, lenkitämme koirankin aina yhdessä. Silloinkin, kun ”puuhailemme omiamme”, se yleensä merkitsee vierekkäisten tietokoneiden ääressä istumista olohuoneen pöydän ääressä. Jonkun mielestä yhteispelimme voisi tuntua ahdistavalta, mutta meille se on itsestäänselvää. Toisen seura on parasta mahdollista eikä rutiinimme ole ikinä tuntunut rajoitteelta.

Joillekin muille pareille parin päivän poissaolot saattavat siis olla ihan peruskauraa, mutta meille erillään olo on poikkeustilanne. Perjantain lähestyessä huomasin potevani jonkinlaista ennakkoikävää. Ikävöin miestä jo ikään kuin valmiiksi, vaikka hän olikin yhä paikalla, ja halusin olla mahdollisimman paljon häntä lähellä.  Mietin, miten saisin unta ilman miestä ja tuntuisiko nukkumaanmeno tyhjässä kodissa pelottavalta koiran rauhoittavasta läsnäolosta huolimatta. Kun mies lähti, saatoin hänet koiran kanssa autolle ja menin siitä suoraan päivälenkille.

Vaikka hyvästely ei ikinä ole kivaa (edes alle kolmeksi vuorokaudeksi), lenkillä minulle tuli heti tyyni olo. Koko viikonloppu meni tosi mukavasti itsekseni. Tyhjässä kodissa tuntui siltä, kuin aika olisi lähestulkoon pysähtynyttä. Iltaan jatkuva ikkunoista sisään tulviva valo vain vahvisti kiireettömyyden tunnetta. Nautin omasta ajasta ja puuhastelin juttuja, joita perusarjessa harvemmin tulee tehtyä. Perjantaina väritin ja maalasin hyvän tovin värityskirjaa. Katsoin Areenasta koskettavan ja yhteiskunnallisesti kantaaottavan Minä, Daniel Blake -elokuvan ja itkin vähän. Lauantaina siivoilin rauhassa ja perusteellisesti. Perus imuroinnin ja pölyjen pyyhinnän lisäksi moppasin lattiat, pesin keittiön tasot oikein huolella ja pyykkäsin makuuhuoneen verhot. Ulkoilin koiran kanssa, vietin Jumala-aikaa ja tein koulujuttuja minimaalisen vähän.

Soittelimme miehen kanssa molempina iltoina ennen nukkumaanmenoa. Lisäksi vietin aikaa perheeni kanssa. Lauantainaamuna menin äidin ja siskon kanssa seurakunnan naistentilaisuuteen ja brunssille. Sunnuntaina päätin niin ikään lähteä vanhempieni kanssa aamun jumalanpalvelukseen ex tempore, kun he tarjosivat kyytiä, ja jatkoin siitä heidän luokseen lounaalle. Vaikka viikonloppu meni mukavasti näinkin, oli ihana käpertyä miehen viereen sunnuntai-iltana ja jutella kaikki kuulumiset läpi. Olen niin onnekas, että minulla on kumppani, josta en haluaisi luopua edes muutamaksi päiväksi.

Eduskuntavaalien ennakkoäänestys on hyvässä käynnissä, eikä varsinaiseen vaalipäiväänkään ole enää kauaa. Nämä ovat tähän mennessä muistaakseni kolmannet vaalit, joissa minulla on äänioikeus. Olen joka kerta käyttänyt äänestysmahdollisuuteni.

Perheessäni äänestämistä on aina pidetty tärkeänä, ja vähintään vaalien tienoolla politiikasta ja ehdokkaista on myös keskusteltu avoimesti. Siksi äänestäminen on minullekin ollut aina itsestäänselvää. Haluan olla mukana vaikuttamassa yhteiskuntaan, vaaleihin liittyvä keskustelu on mielestäni kiinnostavaa ja koen, että tietynlainen omien mielipiteiden ja arvojen puolustaminen äänestämisen muodossa on tärkeää. Esimerkiksi mieheni ei kuitenkaan äänestä. Vaikka minun on rehellisesti sanottuna välillä vaikeaa ymmärtää hänen päätöstään, olen kuitenkin pyrkinyt kunnioittamaan sitäkin. Asioita voi katsoa niin monesta eri perspektiivistä.

En seuraa politiikkaa superaktiivisesti, mutta pyrin pysymään suunnilleen kärryillä ajankohtaisesta keskustelusta. Tärkeinä pitämistäni arvokysymyksistä minulla onkin vahvat kannat, ja arvojani kannattava puolue on ollut minulle selvä koko ajan. Toki erilaisiin vaihtoehtoihin ja esimerkiksi vaalikoneiden ehdottamiin ihmisiin on kiinnostavaa tutustua, mutta tosissani en ole edes harkinnut muiden puolueiden ehdokkaita. Koen, että äänestämisessä olennaisinta on nimenomaan puolueen valinta, koska ääni hyödyttää koko puoluetta. Vaikka oma ehdokas ei pääsisi läpi, ääni kartuttaa puolueen saalista ja voi siten auttaa jonkun toisen ehdokkaan eduskuntaan. Ainoastaan presidentinvaaleissa olen äänestänyt jotakuta muuta kuin ”oman puolueeni” ehdokasta, koska koen, että presidentinvaalit ovat ainoana poikkeuksena nimenomaan henkilövaalit. Presidenttejä valitaan vain yksi, joten presidentin puolueella ei ole sinänsä väliä, vaikka se toki ehdokkaan arvomaailmasta paljon kertookin.

Eniten äänestyspäätökseeni vaikuttaa ehdokkaan yleinen arvopohja. Haluan, että äänestämäni henkilön perusarvot rakentuvat samoille lähtökohdille kuin omanikin. Myös sijoittuminen oikeisto-vasemmisto -akselilla ja ajatukset talouspolitiikasta ovat mielestäni varsin olennaisia. Lisäksi toki toivon, että ehdokkaan mielipiteet tämänhetkisistä ajankohtaisista teemoista ovat linjassa omien näkemysteni kanssa. Henkilökohtaisesti minua kiinnostavat erityisesti esimerkiksi sosiaali- ja terveyspalveluihin ja perheisiin liittyvät aiheet, kuten keskustelu perhevapaiden uudistamisesta. Näiden vaalien ehdokkaani ei ole vielä täysin selvillä, mutta minulla on muutama hyvä vaihtoehto mielessä.

Perinteisesti olen käynyt äänestämässä vasta vaalipäivänä, ja luultavasti teen niin tänäkin vuonna.  Ehkä varsinaisessa vaalipäivässä on jotenkin enemmän tunnelmaa? Yliopistolla kuitenkin on ennakkoäänestyspaikka, joten jos jonot eivät ole älyttömät, saatan äänestää jo huomenna tai ylihuomenna koululla käydessäni.