Olen nyt 22-vuotias.

En ole koskaan ollut kova juhlimaan syntymäpäiviä tai muitakaan juhlapyhiä. Mikään suuri merkkitapahtuma ikänumeron vaihtuminen seuraavaan ei siis ollut, mutta onhan se silti aina ihan kiva päivä. Kävimme synttäreiden kunniaksi vanhempieni luona syömässä. Tarjolla oli tietysti lemppariani, isän tekemää lohta. Iltapalaksi söimme miehen kanssa kinkku-juustocroissantit ja valkosuklaata leffaa yhdessä katsellen.

Synttäreihin kytkeytyi myös kiva vauva-aiheinen juttu. Julkistimme nimittäin raskauden ensimmäistä kertaa sosiaalisessa mediassa syntymäpäivänäni. Ensimmäisen ultran jälkeen en aiemmista ajatuksistani huolimatta vielä halunnut tehdä vauvasta somepäivitystä, joten sain idean vasta näin rakenneultran jälkeen tehtävästä, synttäreihin liittyvästä päivityksestä. Vauvan 22. raskausviikko osui sopivasti omien 22-vuotissynttäreideni tienoolle, joten sain yhdistettyä nämä kaksi hauskasti päivityksen tekstiin. Vaikka tieto raskaudesta ei tässä kohtaa ole enää uutinen tai yllätys kenellekään muulle kuin hyvänpäiväntutuille tyyliä vanhat koulukaverit ja osa seurakuntaväkeä, on mukavaa, että asia on nyt virallistettu.

Vaikka kuluvat vuodet ja ikä tuntuu lisääntyvän mittarissa nopeasti, samalla välillä tuntuu oudolta ajatella, että olen vasta 22-vuotias. Elän monella tapaa aika erilaista elämää kuin ikäiseni, joten välillä olo on elämäntilanteellisesti enemmän kolme- kuin parikymppinen. Olen naimisissa, minulle on tulossa ensimmäinen lapsi, pidän rauhallisesta elämänmenosta ja koti-illoista. Kun tapaan ystäviä, pelaamme lautapelejä tai käymme kahvilla. Vaikka opiskelen muiden ikäisteni tavoin, en käy opiskelijariennoissa tai vietä vauhdikasta elämää kavereiden kanssa. Lähivuosien haaveisiini kuuluvat matkustelun ja vapauden sijaan perhe-elämä ja omakotitalo.

Onneksi minulla kuitenkin on ympärilläni aika paljon ihmisiä, jotka viettävät iästään huolimatta samanlaista elämää kuin minäkin. Seurakuntaystävistä suurin osa on naimisissa ja kaksi raskaana. Eroon oman ikäluokan valtavirran ja oman itsen välillä havahtuu lähinnä opiskelijapiireissä ja neuvolan odotusaulassa. Pääasia on kuitenkin onneksi se, että itse olen aivan supertyytyväinen elämääni enkä kaipaa mitään niistä ”nuoruuteen kuuluvista” asioista, joita minulla ei ole. Ihan sama, jos se on jonkun mielestä outoa tai tylsää.

Tällä viikolla on ollut monta tosi ihanaa ja kivaa juttua. Vauvan rakenneultra, sukupuolen selviäminen ja neuvolakäynti. Häikäisevä aurinko, kevään tuntu ja tarpeettomaksi käyneet lisävaatekerrokset. Sairastamisen jälkeen palautunut puhekyky, perheiden kanssa vietetty aika, kavereiden kanssa sovitut tapaamiset. Huomaan, että kandiin liittyvä stressinpoikanen on silti saanut minut tiukkaan otteeseensa. Täytin tiistaina kalenteriini deadlinet ja merkinnät huhtikuun lopulle saakka ja tajusin, että minulla on ihan oikeasti hommaa. Vaikka yksi aiempi kurssi päättyi, siitä vapautuva aika ei riitä tarjoamaan kandin aktiivisen kirjoittamisen vaadittua kapasiteettia. Kirjoittaminen ja analyysissa tarvittava ajatusten prosessointi kuormittavat. Huolellista jäsentelyä  ei pysty puristamaan väkipakolla vartissa kasaan tai syväluotaavaa ja akateemista tekstiä huijaamaan oikoreittiä pitkin kulkemalla.

Sairastaessani jouduin kieltäytymään useammasta työvuorotarjouksesta, ja nyt minulla ei vain ole luentojen vähyydestä huolimatta aikaa mennä. Tiedän, että on ihan normijuttu joutua välillä kieltäytymään – olen kuitenkin päätoimisesti opiskelija, ja he tietävät sen. Silti vähän harmittaa. Olen ollut maaliskuussa töissä vain yhden päivän. Jotenkin pelkään, että jos kieltäydyn liian usein, minua ei enää pyydetä. Myös raha tulisi tarpeeseen. Viihdyn aidosti päiväkodissa ja se on ehdottomasti kivointa työtä, mitä olen tähän mennessä tehnyt. En silti halua ja pysty priorisoimaan töitä kovin korkealle. Töihin meno tarkoittaa aina kahdeksaa tuntia menetettyä opiskeluaikaa. En myöskään enää vilkkaan ja vauhdikkaan päiväkotipäivän päätteeksi iltaisin kykene keräämään voimia opintojen tekemiseen, vaan minun on pakko levätä.

Mukaviakin aktiviteetteja on pakko rajata, koska ne ovat pois opiskelusta. Miehen vapaapäivät koulusta ovat kivoja, mutta huomaan, etten saa läheskään yhtä paljon aikaiseksi kuin yksin kotona ollessani. Kandin teko on niin intensiivistä, että lyhytkin työskentelypätkä saa aivot tööttäämään ja väsymyksen hiipimään kehoon. Onneksi on sauna. Ja kalenteri, johon aikatauluttaa to do -listaa ja yrittää saada mielenrauhaa sitä noudattamalla. Ja YouTube ja Instagram, joilla tarvittaessa nollata aivot.