Rakenneultrassa meille selvisi vihdoin, odotammeko pientä tyttöä vai poikaa. Tarkemman kuvauksen itse ultrasta voi lukea tästä postauksesta ja syyt siihen, että ylipäätään kysyimme sukupuolta, täältä.

Jo joskus seurusteluaikoina kivoja lapsen nimiä miehen kanssa pallotellessamme totesimme puoliksi vitsillä, että lapsia tulee sitten kolme: ensin poika, sitten tyttö ja sitten vielä poika. Ajatus esikoispojasta olikin takaraivossani jo ennen, kuin edes olin raskaana, ja sama olo vahvistui alkuraskaudessa. Myös melkein kaikki muut lähipiirin ihmiset veikkasivat poikaa. Äidilläni ja siskollani oli molemmilla poikafiilis. Miehen veli piti niin ikään itsestäänselvänä, että kyseessä on poika, ja ainoastaan siskoni mies arveli vauvaa tytöksi. Mies itse ei kuitenkaan ennen sukupuolen selviämistä esittänyt mitään veikkauksia vauvan sukupuolesta, vaan oli järkevänä sitä mieltä, että eihän sitä voi mistään tietää. Niin kuin ei toki voikaan, mutta ilmeisesti tyttö- tai poikaolot ovat silti odottavilla äideillä ja myös lähipiirissä tosi yleisiä. Alkuraskaus kului siis varsin vakaalla poikaveikkauksella.

Kun näin vauvan ensimmäistä kertaa np-ultrassa, mieleeni välähti heti ajatus voihan se olla tyttökin. Söpössä 3D-ultrakuvassa vauva näytti kuitenkin mielestäni pojalta (ihan kasvonpiirteiden, asennon ja fiiliksen perusteella siis – nubia ei noin aikaisilla viikoilla olisi voinut arvailla, enkä olisi edes halunnut kuulla mitään epämääräisiä veikkauksia ennen, kuin arvio olisi oikeasti aika varma). Joitakin viikkoja ennen rakenneultraa, mahan kasvaessa ja ensimmäisten potkujen tuntuessa, aloin silti taas ajatella enemmän tytön mahdollisuutta. Huomasin jopa välillä miettiväni vauvaa tyttönä, vaikka olin alussa ollut niin vahvalla poikaoletuksella. En tiedä, vaikuttiko asiaan alitajuisesti se, että  sain tietää molempien raskaana olevien kavereideni odottavan tyttöä. Ota nyt näistä mielenliikkeistä ja tuntemuksista ylipäätäänkään selvää.

Ultraan mennessä olin joka tapauksessa aika sekaisin arvailuineni. Minulla oli sellainen olo, että yllättyisin ja olisin vähän häkeltynyt kummasta tahansa tuloksesta. Vauvan rakenteita läpi käytäessä päässäni pyöri, että kaipa se poika kuitenkin on. Kun tuli aika kysyä asiasta ultraajalta, hän totesi, että…

Meille tulee tyttö! Olen samaan aikaan yllättynyt ja toisaalta en yhtään. Ihana pieni prinsessa. Olemme hänestä niin iloisia! Ja aika hauskaa, miten fiilikseni kääntyi alun poikavarmuudesta tyttöoloon juuri muutamia viikkoja ennen ultraa, ehkä suunnilleen siinä vaiheessa, kun aloin tuntea vauvan liikkeitä. Tieto sukupuolesta konkretisoi kyllä ajatusta vauvasta saman tien. Nyt voimme alkaa valmistautua meidän pienen tyttäremme tuloon.

Näin ne viikot vain sujahtavat! Nyt mennään jo yli puolenvälin, ja raskaus on muuttunut paljon konkreettisemmaksi. Olen alkanut tuntea vauvan liikkeitä. Toki en vieläkään voi olla aivan sataprosenttisen varma, että kyse on mahassani asuvan minityypin puuhista, mutta nyt tönäisyt ja tuntemukset ovat kuitenkin sen verran selkeitä, että ihmettelisin todella, jos ne kaikki tosiaan johtuisivat suoliston toiminnasta. Liikkeiden tunteminen on tuonut vauvaa aimo annoksen lähemmäs ja osaksi arkea. Odotan innolla, että liikkeet olisivat niin vahvoja, että mieskin voisi ne tuntea. Vaikka minua pidemmällä raskaana olevan ystäväni kertomusten perusteella tiedän kyllä, ettei se jatkuva potkiminen ja möyrintä välttämättä ole mitään herkkua sekään…

Näiden kolmen viikon aikana en ole tainnut ostaa vauvalle muita vaatteita kuin kahdenkymmenen sentin bodyn kirpparilta – hinta oli niin halpa ja tuote priimakunnossa, että olisi ollut hölmöä kieltäytyä. Muutoin ultran ja sukupuolen selviämisen läheisyys ovat kuitenkin saaneet minut malttamaan mieleni. Kun on tiennyt, ettei tarvitse odottaa kauaa, on ollut kivempi himmailla hankintoja siihen asti, kunnes voi vapaasti hankkia sukupuolta ilmentäviä vaatteita. Vauvan sijaan olenkin keskittynyt omiin vaatteisiini. Mahan alettua toden teolla näkyä olen havahtunut omien kuteideni alati kutistuvaan kokoelmaan. Kirjoitan piakkoin oman postauksen raskausvaatteista, tekemistäni hankinnoista sekä pukeutumisesta mahan kanssa.

Ylipäätään viime viikkojen aikana olen vihdoin tuntenut olevani ”kunnolla raskaana”. Maha tuntuu kasvaneen ihan hurjasti, eikä tuntematonkaan enää sekoita raskautta turvotukseen tai pömppikseen. Tuntuu aika hullulta ajatella, että olen nyt ylittänyt raskauden puolivälin. Toisaalta raskausaika tuntuu kestäneen tosi kauan ja ajatus siitä, että beibin saapumiseen on vielä toinen samanmoinen ajanjakso, tuntuu pitkältä. Toisaalta taas on ihan käsittämätöntä, että olen tosiaan jo puolivälissä ja vasta nyt koen, että ihan oikeasti olen raskaana. Toki alkuraskaudessakin oli omat selvät oireensa, mutten varsinaisesti kokenut olevani raskaana oksentaessani vessanpönttöön tai yökätessäni jääkaapille. Vaikka oireet tietysti muistuttivat vauvan olemassaolosta, koin oloni enemmänkin vain sairaaksi kuin raskaana olevaksi. Maha ja liikkeet ovat minulle paljon konkreettisempi, nimenomaan raskautta implikoiva tekijä.

Eilinen rakenneultra tuli oikeastaan jopa vähän puskista, koska innokkaan odottamisen sijaan olin koko edellisviikon kotona kipeänä. Ylimääräistä energiaa asian fiilistelyyn tai jännäämiseen ei siis oikein ollut – lähinnä vain toivoin, että olisimme molemmat terveinä ja ylipäätään pääsisimme tiistain ultraan sekä torstain neuvolakäynnille. Vaikken ehtinyt pahemmin jännittää etukäteen, aamulla äitiysultraan ajaessa olin silti tosi innoissani. Kumpikohan hän mahtaa olla? Kai hänellä on edelleen kaikki hyvin? Sukupuoli oli rakenneultraan mennessä mielessäni ehdottomasti päällimmäisenä, vaikka terveydellisillä seikoilla on tietenkin oikeasti paljon enemmän väliä. Np-ultran jälkeen en kuitenkaan ole enää stressannut keskenmenoa tai kasvuhäiriöitä. Selväähän on, että aina voi jotain ilmetä tai tapahtua, mutta olen onneksi päässyt kauhukuvien aktiivisesta miettimisestä eroon. En koe, että siitä olisi mitään hyötyä, joten elän mieluummin oletuksella, että vauvalla on kaikki hyvin.

Vähemmän tyylikkään np-ultrasta myöhästymisen jälkeen olimme tällä kertaa todella ajoissa liikkeellä. Ultraaja oli sama kuin viime kerrallakin, mutta tällä kertaa mukana oli myös opiskelija.  Kaikki vauvan ruumiinosat käytiin huolellisesti läpi, ja ultraus kesti paljon kauemmin kuin viime kerralla. Lopuksi opiskelijakin vielä kokeili ultrata. Kaikki oli kuitenkin vauvalla oikein hyvin! Hassua ajatella, miten paljon hän on kasvanut sitten np-ultran. Kasvoja emme päässeet näkemään kovin tarkasti, koska epeli piilotteli pääasiassa käsiensä takana, mutta muutoin saimme kyllä perusteellisen katsauksen tulokkaaseen. Ja selvisihän se sukupuolikin – jee! Paljastan sen kuitenkin vasta seuraavassa postauksessa, joten pysykäähän kuulolla 😉