Nyky-yhteiskunnassa yksi suurimmista hyveistä tuntuu olevan kunnianhimo, parhaaseen mahdolliseen suoritukseen pyrkiminen ja aina vain paremman tavoittelu. Uralla pitäisi edetä, omaisuutta kertyä, elämän kohota nousujohtoisesti vuosi vuodelta kohti menestyneempää ja onnellisempaa minää. Mutta entä, jos onkin ihan tyytyväinen siihen perusarkeen? Entä, jos tärkeämpiä arvoja ovatkin arjen helppous ja rentous, ei jonkin hienomman tavoitteleminen?

Minä en ole ikinä ollut kovin kunnianhimoinen siinä mielessä, että haalisin itselleni mahdollisimman paljon tekemistä tai piiskaisin itseäni kohti maksimaalista suoritusta mahdollisimman monessa. Toki haluan tehdä parhaani, mutta juuri siksi rajaan tarkkaan sen, mihin panostan. Olen herkkä stressaantumaan ja ylikuormittumaan ulkoisesti pienenkin tuntuisista tehtävistä. Jos olen vastuussa jostakin asiasta, vastuu painaa minua raskaana, ja keskitän paljon energiaa tehtävän miettimiseen, murehtimiseen ja suorittamiseen. Siispä koen usein hyvinvointini kannalta parhaaksi kieltäytyä vastuutehtävistä. Tiedän niiden kuormittavan minua herkästi liikaa, koska en osaa suhtautua niihin kevyesti.

Ajatukseni työelämää kohtaan ovat aika lailla samansuuntaiset. Haaveilen mielenkiintoisesta ja sopivalla tavalla haastavasta työstä, mutta urakeskeisyys ei totisesti ole minulle mitenkään tärkeätä. Etenemisen tai palkkapussin sijaan toivon, että työ tuntuu merkitykselliseltä ja tärkeältä minulle itselleni. Haluan ehdottomasti panostaa jatkuvaan kehittymiseen ammatissani, kouluttautua ja oppia uutta. Uskon kuitenkin, että viihdyn parhaiten pitkäaikaisessa työpaikassa, jonka käytännöt ovat tulleet minulle tutuiksi. En ole sen tyyppinen henkilö, joka hakisi aina vain vastuullisempia ja korkea-arvoisempia tehtäviä. Lisäksi vapaa-aika ja elämän levollisuus on minulle tärkeää, joten esimerkiksi jatkuvaa vuoro- tai ylityörumbaa en jaksaisi.

Ylipäätään haluan tällä tekstillä sanoa, että on täysin ok valita se helpoin ja kevyin vaihtoehto. Omasta hyvinvoinnista kiinnipitäminen ja omien voimavarojen tunnistaminen on tosi tärkeää. Vaikka ympäröivä maailma tuntuisi painostavan kohti maksimia, itsensä ylittämistä ja jatkuvaa äärirajoilla keikkumista, suurimmalle osalle ihmisistä jatkuva rajojen rikkominen ei sovi. Siitä ei tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa.

Viikko 11

Yhdestoista raskausviikko hujahtaa ohi ilman sen kummempia tapahtumia tai olotiloja. Olen aika lailla lomamoodissa, enkä mieti vauva-asioita yhtä tiiviisti kuin aiempina viikkoina. Oma vointini jatkuu niin ikään samanlaisena kuin jo viikkokausia aiemminkin. Ainoana uutuutena olen alkanut  vähitellen huomata vatsan kasvamisen. Turvotusta on ollut jo alusta lähtien, mutta nykyisin maha on jo herätessä selvästi normaalia pyöreämpi. Etenkin iltaa kohti turvotus korostuu. Erityisesti silloin, jos joudun käyttämään ilta-aikaan kiristäviä housuja (ja minua kiristävät kaikki muut paitsi löysimmät ja venähtäneimmät yöhousuni, jopa raskausfarkut), maha on nukkumaan mennessä pinkeä ja kova kuin jalkapallo. Vielä toistaiseksi olen pärjännyt yksillä raskausfarkuilla ja vetänyt esimerkiksi koiralenkeille tuulihousut pelkkien pyjamahousujen päälle. Kohta pitää kuitenkin varmasti alkaa miettiä pukeutumisasioita vähän laajemminkin, kun koulut alkavat enkä voi vain laahustaa kotona lökäpöksyissäni.

Ihan viikon lopulla käyn jälleen kirpputorikierroksella ystäväni kanssa. Vauvalle löytyy iso pino ihania ja hyväkuntoisia vaatteita. Vaikka olen vieläkin vasta raskauden alkutaipaleella, päätän olla jarruttelematta ja ostaa kaikki silmää miellyttävät vaatteet, kun niitä kerrankin löytyy useampia. Kaapin kokoelmaksi kertyy uudet ja aiemmat vaatteet yhteenlaskettuna 3 bodya, 6 housut, 3 yöpaitaa (joista yksi selvästi isompaa kokoa) sekä niin ikään suurempaa kokoa olevat potkuhousut. Ainakaan housuja ei siis tarvitse ostaa pitkään aikaan enempää. Emme ole vielä päättäneet, miten toimimme äitiyspakkauksen suhteen, joten en ole ihan varma, minkä verran vaatehankintoja tulisi tehdä. Myös kokotaulukot hämäävät, ja huomaan, että osa mukamas koon 50-56 vaatteista on samankokoisia kuin koon 62 kuteet. Vauvan koon arvioiminen on hankalaa, joten toivon, etten mene valintojen suhteen ihan metsään.

Hankintojen teko tuo joka tapauksessa levollista oloa. Haluamme ostaa lähes kaiken käytettynä, eikä kirpputoreilta löytöjen tekeminen ole yhtä nopeaa kuin kaupasta hakeminen. Ostoksia täytyy muutenkin tehdä vauvaa varten paljon. Nyt voin ottaa rennosti tarvikkeiden suhteen ja miettiä vaatevaraston täydentämistä sitten, kun sukupuoli on selvillä. Paitsi, jos jotain aivan täydellistä kävelee sitä ennen vastaan…

Viikko 12

Pahoinvoinnin pitäisi kai helpottaa ensimmäisen kolmanneksen lopulla, mutta minua kuvottaa tällä viikolla melkein enemmän kuin koskaan. Jo väärä ajatus saa yökkäämään, vaikka ruokaa tai hajuja ei olisi lähimaillakaan. Onneksi olen kokonaisuudessaan päässyt raskausolojen suhteen aika helpolla. Toivon, että tämä on vain hetkellinen hairahdus matkalla kohti toisen kolmanneksen parempaa vointia.

Ensimmäisen ja hartaudella odotetun ultran pitäisi olla perjantaina. Matkaan tulee kuitenkin vähän mutkia, kun selviää, että miehellä on juuri silloin koulussa tärkeitä ja läsnäoloa vaativia tunteja. Yritän totutella ajatukseen, että menen ultraan yksin, vaikka se vähän harmittaakin. Näkeehän mies sitten valokuvat ja pääsee nauttimaan live-versiosta rakenneultrassa. Miehen äiti kuitenkin kannustaa kyselemään vielä ajan siirtoa, joten soitan äitiysultraan. Arvelen, ettei ajan siirtäminen onnistu ja kaikki ajankohdat ovat tukossa, mutta yllätyksekseni äitiysultran mukava työntekijä antaakin meille muitta mutkitta uuden ajan tiistaille. Mies siis pääsee mukaan ja pääseemme vieläpä tapaamaan vauvaa muutamaa päivää oletettua aiemmin. Jee!

Ymmärrän hyvin pareja, jotka haluavat käydä yksityisellä varhaisultrassa: onhan odotus vauvan näkemiselle ja raskauden oikeasta kulusta varmistumiselle ollut pitkä. Vaikka on vasta tammikuun alku, marraskuusta ja positiivisesta raskaustestistä tuntuu olevan jo ikuisuus. Meitä yksityiselle yli satasen laskun kanssa meno ei kuitenkaan houkutellut, joten odotamme kärsivällisesti. On niin ihanaa päästä vihdoinkin näkemään vauva! Siellä hän liikkuu ja on niin söpö ja rakas. Emme osallistu kromosomipoikkeavuuksien seulontaan, mutta kaikki näyttää olevan ultran perusteella kunnossa. En oikein osaa sanoa tai kysyäkään mitään kätilöltä, hymyilen vain hämmentyneenä pienen köllötellessä näytöllä.

Saamme mukaan neljä valokuvaa meidän pienestä: kaksi ”perinteistä” sivuttaiskuvaa ja kaksi 3D-otosta. Etenkin toinen 3D-kuvista on maailman suloisin, enkä ole voinut olla tuijottamatta sitä yhtenään. Jotenkin tulee kuitenkin sellainen olo, etten halua jakaa tarkempaa ja ”tunnistettavampaa” kuvaa tänne blogiin. Siksi tämän postauksen kuvituksena ovat siis vain nuo tavanomaiset 2D-kuvat. Ultran perusteella raskaus on 4 päivää varhaisemmassa vaiheessa kuin alunperin kuukautisten perusteella laskettiin, mutta ilmeisesti laskettua aikaa ei muuteta, ellei erotusta ole vähintään viisi päivää. Mielessäni seuraan nyt kuitenkin ikään kuin kahta päiväystä: alkuperäisiä ja tarkennettuja raskausviikkoja. Näiden postausten julkaisua jatkan alussa määritettyjen viikkojen puitteissa, ettei enää tarvitse keikauttaa aikataulua.