Luulin todella pitkään, että minulla on hyvä itsetunto.

En ole koskaan kokenut suuria ulkonäköpaineita. En ole koskaan ajatellut, että olisin  joku maailman kaunein ilmestys tai ulkoisesti uskomattoman upea, mutta olen pitänyt itseäni ihan tavallisen näköisenä ja terveellä tavalla kauniina. Normaalina ihmisenä, jossa on hyvännäköisiä ja vähemmän hyvännäköisiä puolia, mutta joka näyttää silti kokonaisuudessaan kivalta ja jonka ulkonäkö ei estä mitään tai haittaa elämää millään tavalla. Siis samanlaisena, kuin mitä 95 prosenttia maailman ihmisistä mielestäni on. Joo, paksummat hiukset olisivat kivat ja iho voisi olla paremmassa kunnossa ja niin edelleen, mutta käsitykseni ulkonäöstäni on mielestäni aina ollut aika realistinen.

Itsetunnon yhteydessä (etenkin naisten kohdalla) viitataan usein ulkonäköpaineisiin. Siispä koska itse en ole koskaan niitä juurikaan kokenut, ajattelin, että se tarkoittaa, että minulla on hyvä itsetunto. Ehkä pari vuotta sitten heräsin kuitenkin kunnolla siihen, että eihän asia ihan niin yksioikoinen olekaan. Ei lähellekään.

Itsetunto on paljon syvempi asia kuin vain pintaa.  Itsetunto ei ole vain ulkonäön, vaan koko oman persoonan, taitojen, vikojen ja kokonaisuuden hyväksymistä. Olin aina ajatellut, että eihän minulla ole mitään hätää itsetuntoni kanssa – kunnes sitten oivalsin, miten valtavia ongelmia omaan minäkuvaani sisältyi. En vain ollut aikaisemmin ymmärtänyt, että myös omaan persoonaan ja taitoihin liittyvä epävarmuus voi kieliä heikosta itsetunnosta.

Minun kohdallani huono itsetunto on näyttäytynyt suorittamisena, ankaruutena itseäni kohtaan sekä liioitellun painoarvon asettamisena muiden mielipiteille. En saa epäonnistua. Pelkään virheitä enemmän kuin mitään. Pienikin kritiikki saa minut helposti kyyneliin. Mieluummin luovutan tai jätän jonkin asian tekemättä, kuin antaudun epäonnistumisen mahdollisuudelle.

Hyvä esimerkki on luovan kirjoittamisen harrastukseni, jonka lopetin yläkoulun yhdeksännen luokan jälkeen. Olin aloittanut ryhmässä jo kahdeksanvuotiaana ja aina rakastanut tarinoiden keksimistä. Luovassa kirjoittamisessa oli tapana, että tekstejä luettiin ääneen ja niistä sai palautetta. Aina aikaisemmin se oli ollut minulle ihan ok. Pidin itseäni hyvänä kirjoittajana, ja oli mukava kuulla opettajan ja ryhmäläisten kommentteja tarinoistani. Mutta kun siirryin iän myötä vanhempien kirjoittajien ryhmään, huomasinkin yhtäkkiä, että muut kirjoittajat olivat hyviä. Liian hyviä. Omat tekstini alkoivat tuntua riittämättömiltä, huonoilta ja typeriltä. Yhä useammin aloin sanoa lukukierroksella, etten haluaisi tällä kertaa lukea kirjoittamaani.

Kyse ei tietenkään ollut siitä, että olisin oikeasti jotenkin muuttunut kuin taikaiskusta huonoksi kirjoittajaksi. Järjen tasolla tiesin kyllä edelleen, että tekstini olivat ihan hyviä. Mutta koin, etteivät ne olleet yhtä hyviä kuin muiden, joten epävarmuus pääsi syövyttämään mieleni. Menin niin lukkoon, etten vain kyennyt enää kirjoittamaan. Pääni löi tyhjää, ja tietysti tekstien taso laski, kun en enää osannut kirjoittaa rauhallisesta mielentilasta käsin. Kierre oli valmis, ja pikkuhiljaa ryhmään meno alkoi ahdistaa aina vain enemmän. Olin tosi pettynyt siihen, että tavallaan jouduin lopettamaan harrastuksen vastoin tahtoani, omista mielen lukoistani johtuen. Kokemus oli valitettavasti niin voimakas, etten ole kirjoittanut mitään luovaa tuon jälkeen. En, vaikka voisin aivan hyvin raapustaa tarinoita omiin arkistoihini, ei-kenenkään nähtäväksi.

Olen pyrkinyt työstämään näitä epävarmuuksiani ja löytämään arvoni sieltä, mistä kuuluukin: Jumalasta. Projekti ei kuitenkaan ole mitenkään helppo. Omat vahingolliset ajatusketjut jylläävät mielessä vahvoina, ja välillä on niin vaikea uskoa ja luottaa siihen, että olen riittävä. Että olen hyvä, arvokas ja rakastettu, vaikka mokaisin tai joku muu ajattelisi, että olen huono. En tiedä, olenko ainoa, joka on tottunut ajattelemaan itsetunnon nimenomaan ulkonäkökysymyksenä, mutta joka tapauksessa aihetta olisi mielestäni hyvä käsitellä vahvemmin myös persoonallisuuden ja yleisen kelpaamisen näkökulmista. Toki käsitys omasta ulkonäöstä ja sen hyväksyminen on osa itsetuntoa, mutta vähintään yhtä olennaista on se, miten suhtaudumme muihin puoliin itsestämme. Pidämmekö omaa persoonaamme arvokkaana, määrittelemmekö arvomme muista peilaamalla, suhtaudummeko itseemme lempeydellä ja rakkaudella?

Tänään vuorossa on vähän erilainen kuulumispostaus. Monissa blogeissa on aika ajoin näkynyt tällaisia ”päivän puuhat kronologisesti kellonaikoineen” -tekstejä, ja ajattelin, että tällainen olisi vaihteeksi hauska tapa raottaa meikäläisen arkea. Tervetuloa siis kurkistamaan minun torstaipäivääni ensimmäinen marraskuuta!

6.40: Herätyskello valaisee makuuhuoneen ja alkaa vähitellen voimistuen soittaa Radio Deitä. Olen nukkunut sikeästi, joten olo on vielä vähän uninen. Mittaan aamulämmön, merkkaan sen Flo-sovellukseen ja nousen aamiaiselle. Syön tuttuun tyyliin kauratyynyn juustolla ja kurkulla, pikapuuroa mansikkahillolla sekä juon lasillisen mustikkakeittoa. Käymme viemässä yhdessä mieheni kanssa koiran pienelle aamukävelylle, ja lenkiltä tultuamme menemme suihkuun.

8.00: Aamutoimet on hoidettu, joten istahdan hetkeksi tietokoneelle. Selaan läpi pari uutta postausta seuraamistani blogeista. Tarkistan myös tälle päivää aiemmin kirjoittamani blogitekstin ja julkaisen sen. Lopuksi kertaan vielä nopeasti läpi päivän opiskelujutut. Tänään ohjelmassa on ensiksi lukupiiriä, joten luen läpi tämänkertaisesta artikkelistamme tekemäni muistiinpanot.

8.45: Lähden kävelemään yliopistolle. Kuuntelen kävellessäni tapani mukaan Spotifyta: tällä kertaa luukutan pääosin kristillistä musiikkia, kuten Immanuelia ja Krakaa.

9.00: Kokoonnumme lukupiiriryhmäni kanssa yliopiston ryhmätyötilaan. Yksi ryhmäläinen on valmistanut alustuksen artikkelistamme, ja keskustelemme siitä yhdessä. Lisäksi sovimme vähän käytännön asioita, koska tämä on ensimmäinen varsinainen tapaamiskertamme. Päätämme, että minä teen alustuksen ja raportin ensi viikon tekstistä.

10.15: Valinnaisen kurssini luento alkaa. Tällä kertaa aiheena on alan historia. Kuuntelen ja teen muistiinpanoja, mutta lopputunnista minulla on niin kamala nälkä, että mahani murina vähän häiritsee keskittymistä. Jostain syystä minulle tulee aamupäivisin todella nopeasti nälkä, vaikka syön tukevan aamiaisen. Toivon, että vieruskaverit eivät häiriinny mahani konsertista.

11.45: Luento päättyy ja lähden kävelemään yliopistolta kohti keskustaa, jossa olen sopinut tapaavani parhaan ystäväni kanssa. Olen perillä reilusti etuajassa, joten istuskelen kauppakeskuksessa ja selaan odotellessa Pinterestistä raskausaiheisia tekstejä.

12.30: Ystäväni saapuu, ja menemme kahvilaan lounaalle. Otan kana-mozzarellavoileivän ja kaakaon. Juttelemme raskaudesta sekä töihin liittyvistä peloista ja pohdinnoista. Ihana nähdä taas häntä!

14.30: Päätämme lähteä kahvilasta ja kierrellä vähän kauppoja. Tarkistamme muutaman kirpputorin tarjonnan ja päädymme lopuksi vaatekauppaan. Ystäväni odottaa vauvaa, joten hän ostaa tulevalle tulokkaalle sekä itselleen housut. Itse en osta mitään, koska minulla ei ole nyt mitään erityisiä tarpeita.

16.00: Saatan ystäväni bussipysäkille ja lähden itse kävelemään kotiin.

16.30: Saavun kotiin ja moikkaan miestä. Istumme hetken lattialla, vaihdamme kuulumiset ja leikimme koiran kanssa. Laitan myös spagetit kiehumaan: tänään ruokana on jo aikaisemmin valmistamaamme jauhelihakastiketta.

16.45: Syömme ruoan ja juomme sen jälkeen kahvia ja teetä olohuoneessa elokuvaa katsellen.

17.15: Avaan läppärin ja kirjoitan tähän blogipostaukseen kännykkää apuna käyttäen muistiin päivän tähänastisen kulun. Sitten jatkan opintoja: kirjoitan päivän luentoon liittyvää tekstiä sekä luen luvun tenttikirjaa.

19.30: Opiskelussa menikin hieman enemmän aikaa kuin odotin.  Juttelemme miehen kanssa siitä, mitä tekisimme illalla. Hartiat ovat jumissa, joten päätämme tehdä lyhyen niskajumpan. Teimme aikaisemmin jonkin aikaa päivittäin YouTubesta opeteltua, nörttiniskan taltuttamiseen tarkoitettua ohjelmaa, mutta viime kuukausina se on unohtunut kokonaan. Kylläpä tuntuu hyvältä venyttää jumisia hartialihaksia!

20.00: Pelaamme Lord of the Rings: The Third Age -peliä. Viime aikoina emme ole juurikaan ehtineet pelata, joten on kiva viettää pieni pelituokio yhdessä!

20.35: Viemme koiran iltakävelylle.

21.05: Palaamme lenkiltä kotiin, teemme iltapalaa (näkkileipää ja luonnonjogurttia myslillä) sekä katsomme samalla hetken elokuvaa. Puolen aikoihin harjaan hampaat ja luen tovin John Burken hengellistä Mielen muutos -kirjaa.

22.10: Nukkumaanmenoaika!

Sellainen päivä! Oli ihana nähdä taas ystävää,  kouluhommia oli hieman tavallista vähemmän ja kotitöitäkään ei tarvinnut tehdä koko päivänä. Kokonaisuudessaan torstai kului siis oikein mukavissa ja rennoissa merkeissä. Mielestäni tällaisen postauksen teko oli myös kivaa, joten ehkä innostun kirjaamaan ylös päivän kulkua joskus toistekin?