Kuopuksemme täytti tällä viikolla vuoden ja siirtyi virallisesti taaperokerhoon. Virstanpylväästä huolimatta nautin vielä täysin siemauksin tämän 74-koon vaatteita käyttävän, äitin sylissä viihtyvän töyhtötukan vauvaisuudesta. Kolmosemme on tosi aurinkoinen ja hyväntuulinen tapaus, joka jaksaa tutkia leluja pitkiä aikoja itsekseenkin. Hän viihtyy melkeinpä missä vain ja on tyytyväisimmillään oman kodin ulkopuolella. Hiukan ujokin hän silti on ja hakeutuu esimerkiksi muskarissa tai muuten oudommassa seurassa tiiviisti äidin lähelle. Varsinaista vierastusta ei kuitenkaan ole havaittavissa, vaan yksivee menee mielellään mummien, tätien sun muidenkin syliin.

Uusia taaperoisempia taitojakin kuopuksemme on oppinut runsaasti. Hän on lähtenyt liikkeelle vauhdikkaammin kuin siskonsa. Ensiaskeleiden jälkeen hän lähti aika nopeasti kävelemään useammankin metrin matkoja. Edelleen pääasiallinen liikkumistapa on konttaaminen, mutta yhä useammin kuopus myös kulkee eteenpäin kahdella jalalla, joko tukea vasten tai ilman. Lisäksi yksivuotiaamme on tosi taitava kiipeämään. Hän osaa esimerkiksi kiivetä isosiskojen kerrossängyn tikkaita pitkin yläpetiin, ja jos silmä välttää, hänet löytää tuon tuostakin ämmänjatkeelta, rahilta tai vessan jakkaran päältä. Syöttötuoliin epeliä ei ole voinut jättää omin nokkinensa enää pitkään aikaan, koska hän nousee seisomaan ruokailun lopettamisen merkiksi.

Yksivuotias tuntuu jo ymmärtävän aika paljon. Hän ei esimerkiksi tunge enää jokaista löytämäänsä roskaa suuhun, vaan usein ojentaa ne minulle sanoen ”äiti”. Ylipäätään ”äiti” on hänen yleissanansa, jota hän käyttää niin minulle ”jutellessaan” kuin sellaisena yleisenä, ”katso”-tyyppisenä huomion hakemisenakin. Lisäksi sanavarastoon kuuluu ”ihi” eli isi sekä serkun nimi. Vauva tuntuu myös ymmärtävän yksinkertaisia ohjeita ja on jo oikein ilmeikäs ja fiksu pikkuinen.Ensimmäinen hammas odotutti itseään yhdeksän kuukauden ikäiseksi saakka, mutta nyt niitä on kasvatettu oikein urakalla. Hampaita on kuusi kappaletta, kaksi alhaalla ja neljä ylhäällä. Kumpikaan isosisko ei aikoinaan reagoinut hampaiden tuloon oikein mitenkään, mutta tämä kolmas heräilee kyllä aina tiuhempaa niinä öinä, kun hammas on juuri puhkeamassa. Kiinteä ruokakaan ei ole nyt hampaita askaroidessa kovin hyvin maittanut.

Aamuisin, meidän muiden aamupalan aikaan, vauva syö yleensä maissinaksuja, sillä sose ei hänelle siihen kellonaikaan aamumaidon päälle kelpaa. Sitten isosiskojen päiväkotiin viennin jälkeen tarjoilen hänelle hedelmäsosetta, välillä maustamattomalla jogurtilla terästettynä. Päikkäreiden jälkeen syödään ruokapilttiä, neljän korvilla uudelleen ja illalla vielä iltapalaksi hedelmäsosetta. Sormiruokien kanssa emme ole päässeet vauhtiin, sillä vauva ei ole viime aikoina oikein innostunut tekemistäni lihapyöryköistä ynnä muista. Vähitellen pitäisi kuitenkin aktivoitua omatoimisen syömisen harjoittelussakin. Ainakin raejuustosta ja banaanista pikkuinen tykkää.

Viljatuotteet ovat meille edelleen haaste, eikä niitä siksi päivittäisestä ruokarytmistä vakiona löydy. Saimme nyt 1-vuotisneuvolasta ajan neuvolalääkärille, joka todennäköisesti ohjaa sitten eteenpäin allergialääkärille. Olen tyytyväinen, että asia etenee, koska omin päin eri viljojen testailu ja oireiden salapoliisitarkkailu on ollut sekavaa ja jokseenkin turhauttavaakin. Suurempia suolisto-oireita vauvalle ei ole enää tullut, mutta hänen leukansa ihottuma vaikuttaisi reagoivan viljoihin. Esimerkiksi taannoisen vehnäkokeilun jälkeen ihottuma meni niin pahaksi, että siitä vuosi verta. Oireiden kartoitus on kuitenkin ollut haastavaa, koska korrelaatiot eivät ole aina selkeitä ja vauva saattaa popsia huomaamatta esimerkiksi isosiskon leivänpalan pöydän alta. Mutta toivottavasti saisimme pian jotkut selkeät ohjeet ja suuntaa siihen, miten lähteä laajentamaan ruokavaliota!Kuopuksen päiväunirytmi on alkanut kallistua selvästi kohti yksiä unia. Jos päiväunet jäävät kovin lyhyiksi tai aikaisiksi, tilannetta voi edelleen paikata iltapäivän lyhyemmillä torkuilla, mutta useimmiten niille ei ole enää tarvetta. Yksivee menee päiväunille yleensä viimeistään klo 11, nukkuu 1,5-2 h ja jaksaa sitten iltaan saakka. Yöunet maistuvat isosiskojen rytmin mukaisesti: menen imettämään häntä unille klo 19.30, bebe on unessa kasiin mennessä ja aamulla heräilee muun perheen mukana puoli seiskan ja seiskan välillä.

Nukahtamisessa tärkeäksi kuopukselle on tullut Ainu-pupu. Sen korvia hypistellen ja peukaloaan imien hän nukahtaa pinnasänkyynsä itsenäisesti imetyksen jälkeen. Tässä välissä oli lyhyt pätkä, kun itsenäinen nukahtaminen oli hankalampaa ja vauva nousi moneen kertaan itkemään ja protestoimaan sänkyyn jäämistä. Nyt homma kuitenkin pelittää taas kivasti. Yöllisiä herätyksiä on tullut hampaiden kasvattelun ja flunssan myötä tiuhempaan, mutta tilanne tuntuisi olevan nyt tasaantumaan päin. Hyvinä perusöinä herätyksiä tulee kaksi.

Vaikka isosiskot olivat taaperoituessaan nukkuneet jo iät ja ajat täysiä öitä (miinus keskimmäisen kello viiden maidottelut), ei minua nyt tällä kertaa ole yhtään häirinnyt vauvan tiheämmät heräilyt. Vaikka nopeita imetyksiä se pari-kolme per yö tuleekin, en koe olevani yhtään väsynyt. Yleensä vauvan heräilyt ajoittuvat niin, että saan niistä huolimatta pitkän yhtenäisen unipätkän. En siis ole kokenut tarvetta yrittää lopettaa yöimetyksiä, vaikka sekin varmaan olisi ihan mahdollista. Yölliset itkut, vaikka vain muutamien päivienkin ajan, tuntuvat ajatuksena paljon rasittavammalta kuin imettäminen, haha.Sitten keväämmällä, kun oma töihin paluuni alkaa lähestyä, yritän varmasti lopettaa vähintään yölliset imetykset. Edellisiä lapsia olen imettänyt suunnilleen vuoden ja neljä kuukautta, joten kokonaan lopettaminenkin saattaa olla jo silloin ajankohtaista. Katsotaan ihan fiiliksen mukaan! Aiemmilla kerroilla olen alkanut jossain kohtaa kokea imetysaversiota, eikä homma ole enää tuntunut mieluisalta. Nyt ainakaan vielä sellaista ei ole tullut, joten nautiskelemme imetyshetkistä niin kauan, kun se molemmista tuntuu mukavalta. Imetyskertoja tulee yömaitojen lisäksi päiväseltäänkin ainakin kolme.

Näillä näkymin palaan töihin ensi vuoden huhtikuussa. Vielä on siis mukavasti rentoja perhevapaapäiviä jäljellä. Tykkään tosi paljon arjestamme tällä hetkellä. Siinä on sopivasti tasapainoa rauhallisempien, vain vauvan kanssa vietettyjen äitiyslomapäivien sekä koko konkkaronkan kanssa puuhailun välillä. Päiväkotiin kuopus on menossa vasta elokuussa, sillä mies pitää keväällä ensin isyysvapaansa ja sen perään kesäloman. Toivomme myös edelleen lisää lapsia, joten jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, oma töissäolopätkäni vanhempainvapaiden välissä ei tälläkään kertaa veny hirmuisen pitkäksi. Taloudellisesta näkökulmasta töihin paluu on kuitenkin fiksua, sillä en ehtinyt olla ennen tätä tämänhetkistä perhevapaatani riittävän kauaa töissä, jotta olisin saanut palkkaani vastaavaa äitiysrahaa.

Koiramme kuolemasta on kulunut melkein puolitoista vuotta. Aina välillä, kun vanhempieni koira käy meillä hoidossa, mieleen palautuu koiranomistajan arki ja samalla ohut ajatus siitä, voisiko meillä vielä joskus olla lemmikki. Toistaiseksi vastaus on ihan selvä: ei voisi. Mutta voisiko tilanne vielä muuttua, ja millaisin edellytyksin voisin kuvitella meille karvaisen kaverin?Isoin syy lemmikkikielteisyydelleni on arvattavasti elämäntilanteemme. Meillä on kolme pientä lasta ja toiveena tulevaisuudessa lisääkin. Lasten hoitamisessa on ihan kerrakseen askaretta ja hommaa. Emme kaipaa lisätyötä koiran ulkoilutuksien, kissanhiekka-astian siivoamisten tai kanien kampaamisten muodossa. Mielestäni pikkulapsiperhe ei ylipäätään usein ole kauhean ideaali ympäristö lemmikille. Lapsista lähtee meteliä ja ääntä, on juoksevia pikku jalkoja ja vauvan nyrkit, jotka niin mielellään nappaisivat kiinni pehmoisesta turkista. Eläin saisi olla kylmähermoista sorttia, ettei se stressaantuisi lainkaan ympärillä pyörivästä härdellistä.

Lasten kanssa rytmit ja rutiinit, kuten päiväuniajat, ovat tärkeitä. Jos soppaan lisäisi vielä koiralenkit kolmesti päivässä, tuntuu, että aikataulut kävisivät liiankin rajoittaviksi. Erityisesti iltalenkit oli koiranomistajana hankala sovittaa arkeen, koska lapset menevät niin aikaisin nukkumaan. Lisäksi illat ovat niitä vähäisiä kahdenkeskisiä hetkiä miehen kanssa. En enää kovin mielelläni luovuttaisi niistä aikaa siihen, että jompikumpi läksii pihalle koiraa ulkoiluttamaan. Ja jos toinen vanhempi sattuisi olemaan syystä tai toisesta illan poissa kotoa, ei kotiin jäänyt pystyisi  hoitamaan koiralenkkiä yksinään.Oman lemmikin tarvetta vähentää sekin, että lähipiirissämme on niin paljon eläimiä. Lapsemme voivat siis oppia eläinten kanssa toimimista sukulaisten lemmikkien kautta. Koiria löytyy molemmista mummiloista sekä serkkujen luota, ja kissojakin lapset pääsevät toisinaan ihmettelemään miehen vanhempien luona. Vanhempieni koira käy meillä hoidossa aina silloin tällöin, ja lapset harjoittelevat mielellään sen ruokintaa ja taluttamista (toki vain paikoissa, joissa ei ole muita ihmisiä tai liikennettä). Tietenkään se ei ole sama asia kuin oma lemmikki, mutta totuttaa silti lapsia siihen, mitä lemmikin omistaminen vaatii.

Suurin plussa lemmikistä lapsiperheessä onkin mielestäni juuri se, mitä sen hoito voi lapsille opettaa. Eläimestä huolehtiminen vaatii vastuullisuutta ja sitoutumista. Tietysti päävastuu on aikuisella, mutta kouluikäinen pystyy jo hyvin huolehtimaan monista lemmikin arkisista hoitotoimenpiteistä. Lapsuudenperheeseeni tuli koira, kun olin 8-vuotias, ja läpi kouluvuosien koiran lenkitys oli aina minun ja siskoni vastuulla. Mielestäni oli oikein hyvä oppia jo nuorena siihen, että eläintä täytyy hoitaa, huvitti pihalle lähtö tai ei. Siispä jos omat lapsemme ovat isompina oikeasti motivoituneita, voisin ehkä harkita lemmikkiä viiden-kymmenen vuoden päästä. Se vaatisi kuitenkin sitä, että he oikeasti jaksaisivat ja kykenisivät huolehtimaan eläimestä (lähes) itsenäisesti.Tuollainen lasten lemmikki olisikin ehkä ainoa skenaario, johon voisin kuvitella meille vielä eläimen. Itseäni ajatellen en nimittäin ole oikeastaan kaivannut lemmikin omistajuutta. Tietysti mielipiteeni voi muuttua sitten joskus, kun lapset ovat lentäneet pesästä ja vapaa-aikaa taas enemmän. Toistaiseksi on kuitenkin ollut ehkä vähän hämmentävääkin huomata, että juuri nyt pieninkään osanen minusta ei haikaile lemmikin perään. Vaikka esimerkiksi koirat ovat ihan kivoja, ne ovat minulle nykyisin vain sitä – ”ihan kivoja”. Vaadittava vaivannäkö lenkitysten, karvojen myötä eksponentiaalisesti kasvavien siivoustarpeiden, hoitopaikkojen keksimisen sun muun myötä jyrää mielessäni hyvät puolet jalkoihinsa reilusti.

On ollut jännä huomata muutos suhtautumisessani, sillä lapsena suorastaan rakastin eläimiä. Haaveilin monista eri lemmikeistä aina chinchillasta kilpikonnaan. Käytin ison osan ajastani eläinaiheisia tietokirjoja lukien ja lemmikeistä haaveillen. En oikein osaa sanoa, mitä on tapahtunut – ehkä vain aikuistuminen? – mutta enää en kutsuisi itseäni erityisen eläinrakkaaksi, vaikka eläinten hyvän kohtelun tulisi tietysti olla itsestään selvää. Suhteeni eläimiin on muuttunut tosi neutraaliksi.

Kenties nykykulttuurissa tyypillinen lemmikkien yli-inhimillistäminen on osaltaan muuttanut suhtautumistani. Jos lemmikin haluaa ja hankkii, on totta kai tärkeä kohdella sitä hyvin, en tarkoita sitä. Eläin voi olla tärkeä ystävä sekä seuran ja ilon lähde esimerkiksi yksinäiselle. Välillä kuitenkin tuntuu, että niitä nostetaan jo liioitellusti jaulustalle. Jos koiranpentujen kaltoinkohtelu herättää enemmän surua kuin ihmisvauvojen, ollaan esimerkiksi minusta jo liian pitkällä.

Aika siis näyttää, tuleeko meille vielä joskus karvainen kaveri vaiko ei. Lapset eivät ole osoittaneet erityisen voimakasta mielenkiintoa eläimiin, mutta eihän sitä koskaan tiedä, jos joku heistä vanhempana innostuu jostakin tietystä lemmikistä kunnolla. Tai mistä sitä tietää, jos vaikka viisikymppisenä haluamme miehen kanssa ulkoilumotivaattoriksi lenkkikaverin. Toistaiseksi olemme kuitenkin tyytyväisiä eläimettömänä taloutena.