Koiramme kuolemasta on kulunut melkein puolitoista vuotta. Aina välillä, kun vanhempieni koira käy meillä hoidossa, mieleen palautuu koiranomistajan arki ja samalla ohut ajatus siitä, voisiko meillä vielä joskus olla lemmikki. Toistaiseksi vastaus on ihan selvä: ei voisi. Mutta voisiko tilanne vielä muuttua, ja millaisin edellytyksin voisin kuvitella meille karvaisen kaverin?Isoin syy lemmikkikielteisyydelleni on arvattavasti elämäntilanteemme. Meillä on kolme pientä lasta ja toiveena tulevaisuudessa lisääkin. Lasten hoitamisessa on ihan kerrakseen askaretta ja hommaa. Emme kaipaa lisätyötä koiran ulkoilutuksien, kissanhiekka-astian siivoamisten tai kanien kampaamisten muodossa. Mielestäni pikkulapsiperhe ei ylipäätään usein ole kauhean ideaali ympäristö lemmikille. Lapsista lähtee meteliä ja ääntä, on juoksevia pikku jalkoja ja vauvan nyrkit, jotka niin mielellään nappaisivat kiinni pehmoisesta turkista. Eläin saisi olla kylmähermoista sorttia, ettei se stressaantuisi lainkaan ympärillä pyörivästä härdellistä.

Lasten kanssa rytmit ja rutiinit, kuten päiväuniajat, ovat tärkeitä. Jos soppaan lisäisi vielä koiralenkit kolmesti päivässä, tuntuu, että aikataulut kävisivät liiankin rajoittaviksi. Erityisesti iltalenkit oli koiranomistajana hankala sovittaa arkeen, koska lapset menevät niin aikaisin nukkumaan. Lisäksi illat ovat niitä vähäisiä kahdenkeskisiä hetkiä miehen kanssa. En enää kovin mielelläni luovuttaisi niistä aikaa siihen, että jompikumpi läksii pihalle koiraa ulkoiluttamaan. Ja jos toinen vanhempi sattuisi olemaan syystä tai toisesta illan poissa kotoa, ei kotiin jäänyt pystyisi  hoitamaan koiralenkkiä yksinään.Oman lemmikin tarvetta vähentää sekin, että lähipiirissämme on niin paljon eläimiä. Lapsemme voivat siis oppia eläinten kanssa toimimista sukulaisten lemmikkien kautta. Koiria löytyy molemmista mummiloista sekä serkkujen luota, ja kissojakin lapset pääsevät toisinaan ihmettelemään miehen vanhempien luona. Vanhempieni koira käy meillä hoidossa aina silloin tällöin, ja lapset harjoittelevat mielellään sen ruokintaa ja taluttamista (toki vain paikoissa, joissa ei ole muita ihmisiä tai liikennettä). Tietenkään se ei ole sama asia kuin oma lemmikki, mutta totuttaa silti lapsia siihen, mitä lemmikin omistaminen vaatii.

Suurin plussa lemmikistä lapsiperheessä onkin mielestäni juuri se, mitä sen hoito voi lapsille opettaa. Eläimestä huolehtiminen vaatii vastuullisuutta ja sitoutumista. Tietysti päävastuu on aikuisella, mutta kouluikäinen pystyy jo hyvin huolehtimaan monista lemmikin arkisista hoitotoimenpiteistä. Lapsuudenperheeseeni tuli koira, kun olin 8-vuotias, ja läpi kouluvuosien koiran lenkitys oli aina minun ja siskoni vastuulla. Mielestäni oli oikein hyvä oppia jo nuorena siihen, että eläintä täytyy hoitaa, huvitti pihalle lähtö tai ei. Siispä jos omat lapsemme ovat isompina oikeasti motivoituneita, voisin ehkä harkita lemmikkiä viiden-kymmenen vuoden päästä. Se vaatisi kuitenkin sitä, että he oikeasti jaksaisivat ja kykenisivät huolehtimaan eläimestä (lähes) itsenäisesti.Tuollainen lasten lemmikki olisikin ehkä ainoa skenaario, johon voisin kuvitella meille vielä eläimen. Itseäni ajatellen en nimittäin ole oikeastaan kaivannut lemmikin omistajuutta. Tietysti mielipiteeni voi muuttua sitten joskus, kun lapset ovat lentäneet pesästä ja vapaa-aikaa taas enemmän. Toistaiseksi on kuitenkin ollut ehkä vähän hämmentävääkin huomata, että juuri nyt pieninkään osanen minusta ei haikaile lemmikin perään. Vaikka esimerkiksi koirat ovat ihan kivoja, ne ovat minulle nykyisin vain sitä – ”ihan kivoja”. Vaadittava vaivannäkö lenkitysten, karvojen myötä eksponentiaalisesti kasvavien siivoustarpeiden, hoitopaikkojen keksimisen sun muun myötä jyrää mielessäni hyvät puolet jalkoihinsa reilusti.

On ollut jännä huomata muutos suhtautumisessani, sillä lapsena suorastaan rakastin eläimiä. Haaveilin monista eri lemmikeistä aina chinchillasta kilpikonnaan. Käytin ison osan ajastani eläinaiheisia tietokirjoja lukien ja lemmikeistä haaveillen. En oikein osaa sanoa, mitä on tapahtunut – ehkä vain aikuistuminen? – mutta enää en kutsuisi itseäni erityisen eläinrakkaaksi, vaikka eläinten hyvän kohtelun tulisi tietysti olla itsestään selvää. Suhteeni eläimiin on muuttunut tosi neutraaliksi.

Kenties nykykulttuurissa tyypillinen lemmikkien yli-inhimillistäminen on osaltaan muuttanut suhtautumistani. Jos lemmikin haluaa ja hankkii, on totta kai tärkeä kohdella sitä hyvin, en tarkoita sitä. Eläin voi olla tärkeä ystävä sekä seuran ja ilon lähde esimerkiksi yksinäiselle. Välillä kuitenkin tuntuu, että niitä nostetaan jo liioitellusti jaulustalle. Jos koiranpentujen kaltoinkohtelu herättää enemmän surua kuin ihmisvauvojen, ollaan esimerkiksi minusta jo liian pitkällä.

Aika siis näyttää, tuleeko meille vielä joskus karvainen kaveri vaiko ei. Lapset eivät ole osoittaneet erityisen voimakasta mielenkiintoa eläimiin, mutta eihän sitä koskaan tiedä, jos joku heistä vanhempana innostuu jostakin tietystä lemmikistä kunnolla. Tai mistä sitä tietää, jos vaikka viisikymppisenä haluamme miehen kanssa ulkoilumotivaattoriksi lenkkikaverin. Toistaiseksi olemme kuitenkin tyytyväisiä eläimettömänä taloutena.

Syksy on nykyään yksi lempivuodenajoistani. Vietimme viime viikon syyslomaa lasten kanssa (miehellä oli normaalisti töitä), ja meillä oli oikeasti ihan poikkeuksellisen kiva ja mukavasti soljunut lomaviikko. Itsekseen lasten kanssa lomailu ei noin lähtökohtaisesti yleensä ole aikuiselle sen kevyempää tai rennompaa kuin hoitopäivien rytmittämä arki, mutta tällä kertaa koin, että itsekin rentouduin ja nautin täysillä lomastamme.

Emme tehneet mitään ihmeempiä, mutta joka päivälle oli silti juuri sopivasti mukavaa puuhaa. Kävimme seurakunnan perhekerhossa ja kirjastossa, puistoilimme paljon ja kyläilimme parhaan ystäväni ja hänen lastensa luona. Yhtenä päivänä 3- ja 5-vuotiaat olivat mummilassa hoidossa. Viikonloppuna sitten tuttuun tyyliin kiertelimme kirppareita, ulkoilimme, näimme kavereita ja kävimme kirkossa koko perheen voimin.

Tuntuu, että tämä koko syksy on sujunut jotenkin tosi kivasti ja vaivattomasti. Yksi iso tekijä on varmasti ollut se, että lapset eivät ole olleet kertaakaan kunnolla kipeänä! Pieniä nenän valumisia ja lievää yskää on toki ollut itse kullakin, mutta yhtenäkään päivänä ei olla oltu niin sairaita, ettäkö sen vuoksi olisi pitänyt jäädä kotiin lepäilemään. Se on ihan valtava kiitosaihe. Muistissa on nimittäin vielä hyvin nekin kaudet, kun lapset ovat olleet parin viikon välein kipeitä. Silloin kaikki menot piti aina pohtia ”jos ollaan terveenä…” -varauksella ja päiväkotiin varata ekstrapäiviä, kun oli tiedossa, että kuitenkin iso osa varatusta hoidosta muuttuu sairauslomiksi.

Nyt isot ovat saaneet käydä rauhassa päiväkodissa ne kolme-neljä päivää per viikko. Päiväkotipäivinä olen tehnyt paljon kotitöitä sekä käynyt vauvan kanssa muskarissa ja ruokakaupassa, jolloin illat on ehtinyt panostaa perheen yhteiseen aikaan. Olemme ulkoilleet paljon ja nauttineet täysin rinnoin kauniista syyspäivistä. Lisäksi olen innostunut askartelemaan isompien tyttöjen kanssa. Pinterestin inspiroimana olemme maalanneet farfalle-pastasta perhosia, sommitelleet höyhenistä värikkäitä riikinkukkoja, leikanneet pahvisuikaleista mustekalalle kaikki kahdeksan lonkeroa sekä tehneet jätskipuikoista kukat nappikeskustoilla. Syksyn lehtiä on käytetty värityksissä ja pienistä kävyistä tehty kuoret kotiloille ja korvat nalleille.

Yhteiset touhut ovat helppoja, kun kolmevuotiaskin osaa jo osallistua samoihin aktiviteetteihin kuin esikoinen. Vastaavasti vauva on vielä sen verran pieni, että konttailee tyytyväisenä pitkin lattioita omissa puuhissaan, eikä harmistu, vaikkei pääsekään mukaan askarteluhetkiimme. Kovin kauaa vauvelimme ei varmasti kyllä enää konttaile; haparoivia ensiaskelia on nimittäin harjoiteltu ahkerasti. Ja reilun viikon päästä pienimmäisemme täyttääkin jo vuoden!

Miehen sisko on lupautunut jälleen leipomaan täytekakun, joten itse olen täyttänyt pakastinta juustokakulla, cookies-kekseillä ja suolaisilla muffinsseilla. Olen varannut ajan 1-vuotiskuvaukseen ja pohdiskellut sopivia asuja koko perheelle. Päivänsankarille itselleen onkin jo uusi, itse virkkaamani mekko valmiina. Otin euron tarjoushinnalla äänikirjapalvelun pariksi kuukaudeksi, joten olen kuluttanut monia syysiltoja sohvalla kirjoja kuunnellen ja virkkuukoukkua heilutellen.Synttärihommien jälkeenkään tohinat eivät lopu. Kotiimme tulee vajaan viikon mittainen remontti, jonka ajan yritämme hengailla mahdollisimman paljon muualla. Koti on periaatteessa asuttava remontin aikanakin, mutta käytännössä lasten kanssa toimiminen työkalujen ja vedenkäytön rajoitusten kanssa ei ole ihan näppärimmästä päästä. Onneksi miehen sisko asuu lähellä ja saamme tarvittaessa majoittua heidän kellarissaan vaikka koko viikon. Alun perin ajatuksenamme oli odotella remontointien kanssa, mutta päätimme nyt tarttua toimeen ja hoitaa tämän yhden isomman ja kalliimman kunnostuksen tämän vuoden puolella, kun remontointiin saa vielä paremman kotitalousvähennyksen.

Sitten kun remontista on selvitty, marraskuun loppupuolella saakin alkaa valmistella joulua! Aion tänäkin vuonna tehdä lapsille joulukalentereiksi joulupussit, joista löytyy joka aamu pieni yllätys. Olen jo miettinyt sisältöjä valmiiksi ja pohdiskellut joululahjatoivelistoja. Järkevien lahjojen miettiminen tuntuu käyvän vuosi vuodelta hankalammaksi, kun kaikenlaista sisarusten vanhaa lelua ja härpäkettä löytyy kaapeista jo runsain mitoin, heh. Erityisen innolla odotan kotimme koristelua joulukuntoon, nyt uudessa talossa koristeille kun saa miettiä ihan uudet paikat.

Mutta nautitaan nyt vielä näistä loppusyksyn ihanan kirpeistä päivistä ennen jouluun kiirehtämistä.