Viikot vierivät ja pienimpämme on nyt jo seitsemänkuinen. Hän liikkuu aktiivisesti eteenpäin ryömimällä ja viihtyy lattialla aiempaa paremmin, kun pääsee tutkimaan ympäristöä. Suosikkitouhua on mennä hakemaan omatoimisesti alahyllystä nuppipalapelejä tai paksusivuisia kirjoja. Varsinkin hiukankaan väsyneenä vauvalle on kuitenkin tärkeää, että pysyn hänen näköpiirissään. Jos yritän mennä käymään vaikka vessassa, vauva parahtaa usein itkuun ja lähtee ryömimään perään. Noin muutoin hän ei kyllä kovin paljoa vierasta. Esimerkiksi omien vanhempieni luona hän viihtyy ilman mitään ongelmaa niin mummin, papan kuin tädinkin sylissä. Miehen perhettä vauva tuntuu vierastavan enemmän, vaikka näemme heitä yhtä usein.

Päivärytmi on pysynyt aika samana kuin tähänkin asti, eli säännönmukaisen joustavana. Vauva herää aamuisin viimeistään silloin kuin mekin eli varttia vaille seitsemältä. Ekat päiväunet saattavat alkaa jo yhdeksältä, ja ne nukutaan lähes poikkeuksetta pinnasängyssä. Ekojen unien pituudesta riippuen seuraavat päikkärit alkavat klo 13 jälkeen, ja jos vauva nukkuu niitä myöhään tai pitkään, hän jaksaa iltaan saakka. Aika usein olemme kuitenkin iltapäivisin liikenteessä, jolloin vauva torkahtaa pikku tirsoille autoon kotiin päin tultaessa eli joskus kuuden kieppeillä. Iltatorkuista huolimatta hän menee lähes aina sujuvasti yöunille klo 19.30. Herätyksiä  tulee keskimäärin kaksi per yö.Unien lisäksi päiviä rytmittävät ruokailut. Meillä ei ole vielä mitään selkeitä kellonaikoja kiinteille, mutta yleensä pikkuinen syö niitä kolmesti päivässä. Vakiojuttu on illan hedelmäsose, jota vauva vetelee kokonaisen purkillisen. Kasvis- ja lihasoseetkin maistuvat kohtuullisesti, mutta niissä määrät ovat maltillisempia. Mieluiten vauva suosii ruokaisammissa soseissakin kaupan tosi sileitä versioita, joissa on esimerkiksi kurpitsaa tai porkkanaa. Äidin tekemät kukkakaali-hernesoseet eivät uppoa yhtä hyvin, haha. En tiedä, onko kyse siitä, että olen yrittänyt sisällyttää omatekemiin soseisiini niitä erikoisempia kasviksia, joita kaupan pilteissä ei yhtä usein ole, vai siitä, ettei koostumus ole kotitekoisissa koskaan yhtä silkkinen kuin kaupasta ostetuissa. Aika paljon ollaan joka tapauksessa menty valmispurkeilla, vaikka pyrin ostelemaan aineksia itsetehtyjä soseitakin varten.

Yksi meidän perheessämme uusi juttu kiinteiden aloituksessa on tullut vastaan, nimittäin oksentelu. Vauvalla alkoi esiintyä puuropäivinä oikein kunnon kaaressa oksentamista, joten päätin tauottaa viljat hetkeksi. En ole varma, onko kyse todella kaura-allergiasta, koska ihan ekoilla kerroilla vastaavaa reaktiota puurosta ei tullut. Nyt viljojen poisjätön jälkeenkään oksentelua ei ole ollut. Tänä aamuna testasin taas pitkästä aikaa paria lusikallista kaurapuuroa, ja ainakaan vielä mitään ei ole tapahtunut. Ehkä kyse olikin siis vain ylipäätään suuremmista määristä kiinteitä ja suoliston totuttelusta? Aion nyt joka tapauksessa ottaa hetken rauhallisesti  puuron kanssa, ja jos oksentelua ei tule, laajentaa pikku hiljaa muihinkin viljoihin. Vauvaa itse ei erityisemmin puurosta tykkää, mutta toki ravitsemuksen kannalta olisi hyvä päästä maistelemaan viljatuotteitakin.

Nyt seitsemänkuisena ei ole ollenkaan neuvolaa. En siis ole vielä ottanut oksentelua siellä puheeksi. Kahdeksankuisen lääkärineuvolaan mennessä ehdin ainakin hyvin testailla omatoimisesti, miten vauva eri viljoihin reagoi. Ja toivon mukaan oksentaminen olisi nyt joka tapauksessa taakse jäänyttä! Tähänastisesta aamupuurojen puutteesta huolimatta vauveli tuntuu kasvavan tasaisesti. Hän on vihdoin siirtynyt pääosin vaatekokoon 68. Hän on hymyileväinen ja puuhakas pikkuinen, joka piristää arkeamme joka päivä.

Lasten kasvatuksesta on tullut kirjoitettua harvemmin, vaikka se tietysti äitinä on läsnä ihan jokaisessa päivässä. Yleisesti ottaen perheemme arki sujuu mielestäni tosi kivasti. Lapset ovat ihania, reippaita, fiksuja ja mutkattomia. Heillä on kekseliäitä juttuja, hauskoja puuhia ja suloisia tapoja, joita seuratessa sydän välillä ihan pakahtuu. Mutta realismia toki on, että aina perhe-elo ei ole autuaan auvoisaa. Itse asiassa juuri nyt molemmilla isommilla lapsilla on meneillään vähän haastavat kaudet, kun rajoja koetellaan tiuhaan. Ylipäätään mitä vanhemmiksi lapset kasvavat, sitä enemmän vanhemmuudessa korostuu hoivan ohella kasvattaminen. Sen tekeminen hyvin ei olekaan mikään ihan helppo homma!

Perheessämme on hiljattain lanseerattu kaksi ohjenuoraa: tottele aikuista ja puhu ystävällisesti. Ihan vain näitä kahta sääntöä noudattamalla päästäisiin nimittäin jo varsin pitkälle. Tahtoikäiselle keskimmäiselle etenkin aikuisen totteleminen on välillä haastavaa, kun taas esikoinen ja minä treenaamme ystävällisesti puhumista. Erään, sanotaanko vaikka vaiherikkaan, aamun päätteeksi naurahdin miehelle, että kiva että edes vauva hallitsee nämä säännöt, hän kun ei vielä osaa sen puoleen puhua kuin uhmatakaan…

Perheen sääntöjen tiivistäminen kahteen lauseeseen on mielestäni ollut hyvä keino selkiyttää ja kiteyttää tavoitteet. Lasten on helpompi palauttaa mieleensä, kuinka pitää toimia, kun erilaisia ohjeita ei ole kilometrikaupalla. Aikuisen tottelemiseen voi sisällyttää melkein mitä tahansa, ja vastaavasti ystävällinen puhe pitää kodin tunnelman huomattavasti mukavampana sekä ehkäisee riitoja. Olen pohtinut jonkinlaista systeemiä, jossa kerättäisiin ”timantteja” aina, kun onnistuu hienosti tavoitteissa (ja joita voisi vastaavasti menettää ikävällä käytöksellä). Vielä toistaiseksi sellainen on kuitenkin jäänyt vain ajatuksen tasolle.

Pääpiirteiltään lapsemme ovat melko mukautuvaisia ja ”helppoja” luonteita. Normaalissa arjessa molemmat yleensä tottelevat hienosti eivätkä kovin paljoa testaile. Etenkin esikoinen on hyvin sääntöorientoitunut. Hän huolehtii usein tarkasti, että muutkin noudattavat ohjeita. Vastaavasti anteeksi pyytäminen voi välillä olla hänelle hankalaa, kun pitäisi myöntää toimineensa itse kurjasti. Lisäksi esikoinen komentelee pikkusiskoa välillä liiankin ankarasti, joten ystävällisesti puhuminen on hänen keskeisintä harjoituskenttäänsä. Kohta viisivuotiaamme ei yleensä suoranaisesti jätä tottelematta, mutta saattaa tiuskia, marista ja sanoa ikävästi. Olemme esimerkiksi ottaneet nyt sen linjan, että aikuinen ei anna lisää vettä / auta nauhojen solmimisessa / kanna reppua ennen, kuin lapsi pyytää kauniisti.

Keskimmäinen on selvästi itsepäisempi, ja hänellä on enemmän halua ja rohkeutta uhmata ohjeita. Hän ei ihan pienestä hätkähdä, joten välillä kiellot kaikuvat kuuroille korville ja lasta täytyy ihan fyysisesti estää tekemästä jotakin kiellettyä. Esimerkiksi juuri nyt erinäinen heittely olisi hänelle kovin mieleistä. Yhtenä iltana ensin pihalla lensivät kivet, sitten iltapalapöydässä raejuustot ja myöhemmin vielä lautapeliä pelatessa noppakin lipaston alle. Ystävällisen puhumisen kanssa keskimmäisellä ei juuri haasteita ole, vaan nimenomaan oman pään mukaan toimiminen versus vanhempien mielipiteet aiheuttavat enimmät törmäilyt. Uhmaaminen tietysti kuuluu ikään, mutta yritämme olla mahdollisimman johdonmukaisia syy-seuraussuhteiden kanssa, jotta varsinkin ne vaarallisimmat hölmöilyt saataisiin kitkettyä.

No mitäs äidin sitten tarvitsee harjoitella? Pakko myöntää, että itsellenikin isoin opeteltava asia on juuri tuo ystävällisesti puhuminen. Koen siitä varmasti tällä hetkellä kaikista eniten syyllisyyttä vanhemmuudessani. Huomaan nimittäin, että minulle on tullut vähän tavaksi komennella lapsia tarpeettoman kireästi. Saatan tiuskia heille ilman mitään syytä. Lapset ovat kyllä ihanasti oppineet välillä itsekin sanomaan, että äiti, sä sanoit mulle liian töykeästi, tai että muista jutella ystävällisesti. Se auttaa tosi paljon sellaiseen turhaan äksyilyyn! Ja välillä sitten jutellaan siitä, että jos lapset tekevät väärin eivätkä tottele, aikuisen täytyykin komentaa. Jos ystävällinen huomautus ei tehoa, ankarampi komento on tarpeellista ja heidän parhaakseen, ei töykeyttä.

Ehkä hankalinta vanhemmuudessa onkin juuri se, että lapset oppivat enemmän esimerkistä kuin puheesta. On turha huutaa lapselle, että ”puhu ystävällisemmin”, tai selittää kännykkä kourassa, kuinka liika ruutujen katselu ei ole hyväksi. Aikuisten totteleminen ei ehkä nykyisessä lapsen toimijuuden ja mielipiteiden kunnioittamista korostavassa kasvatuskulttuurissa ole järin trendikästä. Oma näkemykseni kuitenkin on, että valtaosassa asioita toimitaan aikuisten päättämällä tavalla, ja se on täysin ok. Lapset ja aikuiset ovat yhtä arvokkaita, mutta eivät tasavertaisia. Heille pätevät osittain eri säännöt.

Raamatun valossa on selvää, että vanhemmille on annettu tehtäväksi opettaa ja kasvattaa lapsiaan ja vastaavasti lasten tulee kunnioittaa vanhempiaan. Lasten tulee oppia tervettä arvostusta aikuisia kohtaan. Sillä ei ole mitään tekemistä pelon tai kaltoinkohtelun kanssa – päinvastoin, jos vanhempi ei itse kykene hillitsemään itseään tai tunteitaan, sitä on aika vaikea opettaa eteenpäinkään. Sen sijaan kunnioitusta herättävää on vanhemman jämäkkyys ja luotettavuus. Ja toisaalta, kyllä lapsia saa opettaa niissäkin teemoissa, joissa itse kompastelee. Jos vanhemman pitäisi ensin itse olla täydellinen, ei kukaan voisi kasvattaa lapsiaan juuri missään. Armollisuutta siis tarvitaan, niin perheen aikuisia kuin lapsiakin kohtaan.