Me ostimme talon!

Lopulta se kävi tosi nopeasti – me löysimme ja ostimme oman talon! Tai no, virallisesti kaupat tehdään heinäkuun alussa, ja talo vapautuu heinäkuun lopussa. Hetki siis saadaan vielä asustella nykyisessä rivarinpätkässämme. Tuntuu ihan hassulta kirjoittaa näin, kun siitä ei ole vielä kahta viikkoakaan, kun kerroin asunnonetsintäprosessimme aktivoitumisesta. Ehdimme loppujen lopuksi käydä katsomassa yhteensä vain kolmea muuta asuntoa, ennen kuin tämä sopiva osui kohdalle.

Uusi kotimme on ihanan sympaattinen 1980-luvun yksikerroksinen omakotitalo. Asuinkustannukset ovat edulliset, tilaa sopivasti ja piha suojaisa. Pinnat eivät ole uusinta uutta, mutta taloa on huollettu hyvin ja mihinkään isompiin remontteihin ei tarvitse samoin tein ryhtyä. Talo sijaitsee juuri toivomallamme seudulla ja lapset voivat jatkaa tutussa päiväkodissa. Makuuhuoneita on neljä, joista kaksi on tilavampia ja kaksi selvästi pienempiä. Toiseen pikkumakkariin tulee ainakin toistaiseksi miehen työhuone. Yhteen sijoitetaan lasten sängyt, yksi toimii leikkihuoneena ja yhdestä tulee meidän aikuisten (ja aluksi myös vauvan) makuuhuone.

Kunhan pääsemme ottamaan tarkempia mittoja kodista, on huonejärjestysten yksityiskohtien miettiminen helpompaa. Teimme nimittäin tarjouksen nopeasti, vain yhden yleisen näytön perusteella. Olimme miehen kanssa molemmat varmoja, ettemme saisi tätä kotia, koska tupa oli näytössä tupaten täynnä ja kiinnostusta riitti muillakin. Me pystyimme maksamaan aikaisintaan heinäkuussa ja tarjosimme hiukan pyyntihinnan alle, joten jos joku muu olisi lähtenyt mukaan tarjouskilpaan, olisimme luultavasti jääneet kakkosiksi. Niin vain Jumala kuitenkin johdatti tämän kodin juuri meille.

Valttinamme oli varmaankin myös nopeus. Nyt, kun asuntokauppa on jähmeää, harva pitää hoppua. Me olimme tilanneet kaikki talon dokumentit jo etukäteen, kirjoittaneet tarjouspohjan valmiiksi sähköpostiin ja pohtineet, mikä olisi sopiva summa tarjota. Kun pankista ei ehtinyt tulla rahoitusvahvistusta juuri tämän kohteen ostamiseen, teimme tarjouksen ensin ehdollisena. Ihan alkuperäisellä tarjoushinnallamme kohde ei irronnut, mutta saimme kuitenkin tingittyä pyyntihintaa pikkuisen alaspäin.

Olo on kaikin puolin tosi kiitollinen. Meille totisesti löytyi lopulta juuri meille sopiva koti, ja vieläpä tosi nopeasti. Ehdimme kesän aikana rauhassa valmistautua muuttoon. Nykyisessä asumisoikeusasunnossamme on kolmen kuukauden irtisanomisaika, joten meillä on kolmen viikon ajan molemmat asunnot käytettävissämme. Se helpottaa muuttostressiä, koska esimerkiksi loppusiivouksen voi hoitaa kaikessa rauhassa. Lisäksi miehen kesäloma osuu sopivasti niin, että hänellä on vielä viikko lomaa heinä-elokuun taitteessa. Elokuussa isommat myös palailevat lomilta päivähoitoon, joten ehdin järjestellä tavaroita ja jynssätä pintoja paremmin, kun pikku apulaisia on välillä kolmen sijasta yksi.

Toki muuttamisessa silti riittää hommaa. Edellinen muuttomme oli aikamoinen operaatio vain yhden kantajakaverin ja kaksikuisen vauvan kanssa, joten tällä kertaa aiomme rekrytoida vähän enemmän apuvoimia. Vauvakin on loppukesästä onneksi jo sen ikäinen, että pärjännee joitakin tunteja hoidossa. Muuttomatkamme on lyhyt, joten kunhan isot huonekalut saadaan siirrettyä, pienempää kamaa on helppo roudata muutamassa minuutissa auton takakontissa asunnolta toiselle.

En malttaisi odottaa, että pääsemme suunnittelemaan, järjestelemään ja kotiutumaan uuteen kotiimme!

Koti Piha ja puutarha Sisustus Ostokset

Kuvamuisto neljän vuoden takaa

Nämä ovat tavallaan ihan tavallisia vauvakuvia: esikoinen, yhdeksän kuukautta, leikkimässä laulavalla kirjalla. Ihana, pyöreäpäinen, jo tomerasti itse istuva vauva, tyytyväisenä omissa puuhissaan. Mutta näihin kuviin liittyy toisenlainenkin muisto. Vaikka lapsia on tullut vuosien varrella kuvattua lukemattomia kertoja, jostain syystä juuri näiden kuvien ottamistunnelmat ovat piirtyneet kirkkaasti mieleeni.

Muistan, että olin tuona päivänä tosi tylsistynyt, ärsyyntynyt ja turhautunut. Elettiin kevättä 2020. Koronarajoitukset olivat käynnissä ja päiviin vaihtelua tuoneet kerhot ja harrastukset jääneet määrittelemättömän mittaiselle tauolle. Ne olivat tuoneet kivaa sisältöä arkeen, joka tuntui olevan nyt pelkkää kotona tönöttämistä. Vauva ei enää nukkunut suurinta osaa päivästä ja esimerkiksi ulkoilu oli konttaavan pienen kanssa vielä aika yksipuolista. Usein tuntui, että hitaasti matelevat päivät olivat pelkkää vauvan päiväunien odottelua.

Valokuvien ottamisesta sai onneksi edes pieneksi hetkeksi puuhaa päivään. En kuitenkaan lopulta käyttänyt kuvia blogikuvituksenakaan kuin vasta seuraavana syksynä, koska jotenkin niiden ottamistunnelma tuntui niin kipeältä ja harmitti minua. En kehdannut myöntää kunnolla kenellekään, kuinka tympääntynyt olin vauvan kanssa kotona olemiseen. Meillähän oli maailman ihanin, helppo ja hyväuninen pikkuinen, eikä minulla sen puoleen mitään syytä valittaa.

Koin tosi paljon syyllisyyttä tunteistani vauva-arkea kohtaan. Miksen osannut nauttia ja keksiä meille kivoja puuhia? Mitä kaikki muut oikein tekivät pikkulastensa kanssa päivät pitkät? Kyllähän minäkin loruttelin, lauloin, leikin ja höpöttelin, mutta päivissä oli silti ihan liikaa tyhjää aikaa. Saatoin lukea vauvalle lorukirjan alusta loppuun ja hupsutella päälle parit laululeikit – ja katsoa sitten kelloa, jonka viisari oli liikahtanut eteenpäin vartilla. Tuntui, etten pystynyt tekemään mitään omia, minua itseäni innostavia juttuja vauvan ollessa hereillä. Tai jos vaikka pläräsinkin kännykkää, siitä oli vaikea nauttia, kun koin samalla huonoa omaatuntoa siitä, huomioinko vauvaa tarpeeksi.

Pikakelaus vuoteen 2024 ja äitiyslomaan kolmannen vauvamme kanssa. Periaatteessa olosuhteet ovat melkeinpä samat kuin esikoisen aikanakin, mutta silti äitiyslomailussa on muuttunut ihan kaikki. Olen edelleen useamman päivän viikossa kotona kahdestaan vauvan kanssa, kun isosiskot ovat päiväkodissa. Minulla ei kuitenkaan ole melkein ikinä tylsää. Päivät hujahtavat ohi nopeasti: vien isommat päiväkotiin, vauva menee ekoille päikkäreille, syödään, tehdään kotitöitä, käydään ehkä kävelyllä, vauva nukkuu vielä hetken uudelleen, haemme siskot päiväkodista. Emme käy juuri koskaan missään vauvakerhoissa tai -harrastuksissa, mutta silti minua ei ikävystytä melkeinpä milloinkaan.

Koska koko perheen yhteisiä touhuja ja aktiviteetteja on niin paljon, on kiva vain nautiskella hiljaisesta ja rauhallisesta kotoilusta kaksin vauvan kanssa. En myöskään enää stressaa yhtään, saako vauva tarpeeksi vuorovaikutusta tai muuta sen sellaista. Iltapäivissä ja vapaapäivissä höpinää ja vipinää riittää yllin kyllin. Nykyään hiljaisuus ja hidas tekemättömyys on vain ihanaa, koska se ei ole kokoaikaista. Nyt hetket, jona voin maata sängyllä ja leikkiä vauvan kanssa lentokonetta, ovat rauhallisuudessaan luksusta. Osaan paremmin keskittyä niihin, koska arjessa on niin paljon muutakin.

Aamusta iltaan, päivästä toiseen toistuvana hiljainen rauhallisuus  puuduttaa. Ihan oikeasti yhden (helpon) vauvan äitinä, koronasulkujen ollessa päällä, äitiyden isoin haaste minulle oli juuri tylsyys. Olin kyllä aina ollut kotona viihtyvää tyyppiä, mutta vauvan kanssa se oli ihan erilaista, kun ei voinutkaan touhuta omien harrastusten parissa vaan keskittyä lapseen. Kolmen lapsen äitinä kahdestaan vauvan kanssa hengailu on sen sijaan leppoisaa lepoa. Isompien lasten kanssa on tosi paljon erilaisia tekemismahdollisuuksia, jotka innostavat aikuistakin aidosti pidempään kuin parin minuutin kukkuu-leikki, ja niissä vauva voi kulkea mukana saaden samalla viihdytystä. Isosiskojen kanssa puhetta ja pyyntöjä on niin paljon, että kun vauva ei puhu pikku jokelluksia kummempia, se ei ole tylsää vaan rentouttavaa.

Jos voisin, haluaisin halata sitä neljän vuoden takaista esikoisen äitiä, joka oli välillä niin ärsyyntynyt ja häpeissään että itketti. Haluaisin sanoa: ei ole mikään ihme tai huonon äidin merkki, jos ei huvita pitää enää kolmatta laulutuokiota samalle päivää. Äitiys ja lapsi muuttuvat koko ajan. Vaikka olosuhteet turhauttaisivat nyt, oikeasti aika lyhyen ajan sisään kaikki voi olla ihan erilaista. Kielteisistä tunteista ei toki koskaan pääse eroon kokonaan, vaikka niiden kohteet ja syyt muuttuvat. Ajan mittaa äitinä silti kasvaa ja se tietynlainen ensikertalaisen paine hellittää.

Perhe Vanhemmuus Syvällistä