Menin nuorena naimisiin. Hääjuhlamme olivat pari viikkoa ylioppilasjuhlieni jälkeen, ja olimme seurustelleet ennen naimisiinmenoa vuoden. Monen mielestä päätös oli ihan hullu, mutta niin vain häistämme on kulunut nyt lähes kymmenen vuotta, meillä on neljä lasta ja olemme edelleen onnellisesti yhdessä. Mitä ajattelen nuorena sitoutumisesta nyt, vuosia myöhemmin?

Ensinnäkään en ole rehellisesti sanottuna kertaakaan katunut sitä, että uskalsin sitoutua täysillä jo nuorena. Nykykulttuuri kannustaa kertakäyttösuhteisiin, mutta itse uskon, että yhteen kumppaniin sitoutuminen tuo jotain paljon parempaa ja syvempää. Toki puoliso kannattaa valita viisaasti ja rukoillen, eikä hätiköidä turhaan. Sama arvomaailma ja usko Jeesukseen luovat kuitenkin hyvän pohjan kestävälle avioliitolle. Meidän avioliitossamme nimenomaan jaetut arvot ja yhteiset päämäärät ovat olleet keskiössä siinä, että yhdessäolo tuntuu edelleen hyvältä ja toimii.

Vaikka itse olin 19-vuotiaana naimisiin mennessäni tietysti sitä kaikista nuorinta päätyä, ”seurakuntapiireissä” plusmiinus parikymppisenä avioituminen on lopulta aika yleistä. Meidän kanssamme samana kesänä naimisiin meni useampi nuoripari porukastamme. Valitettavasti läheskään kaikki eivät kuitenkaan ole enää yhdessä. Erojen syyt ovat varmasti moninaisia, eikä niitä ole ulkopuolisten tarpeen tai edes mahdollista analysoida. Kokonaisuudessaan ajattelen kuitenkin, että varsinkin nuorena avioituvien olisi tärkeä saada tarvittaessa apua ja tukea parisuhteeseensa, sekä olla valmiita ottamaan sitä vastaan. On tosi hyvä ja tärkeää, että sitoutumista ja avioliittoa pidetään arvossa ja niihin kannustetaan. Tärkeää olisi kuitenkin puhua nuorille yhtä lailla siitä, mitä naimisissa pysyminen vaatii. Avioliitto kun ei ole päätepysäkki, vaan vasta matkan alku.

Meillä on aina ollut tosi toimiva avioliitto. Toki jokaisessa parisuhteessa on varmasti jotkut tietyt asiat, jotka alkavat helpoiten hiertää, mutta koen, että meillä on varsin vähän mitään isompia vaikeuksia. Jos vertaa vaikka vanhemmuuteen, koen avioliiton aiheuttavan itselleni arjessa paljon vähemmän kipuilua ja haasteita kuin äitiyden. Se on osaltaan ollut isoa johdatusta, koska monessa asiassa (yksinkertaisimmillaan esimerkiksi työ ja perhekoko) olemme päätyneet matkan varrella erilaisiin lopputulemiin, kuin mitä naimisiin mennessämme oletimme.

Vaikka sovimme mieheni kanssa sekä arvojen että luonteiden puolesta hyvin yhteen, toimiva avioliitto ei ole pelkästään yhteensopivuudesta kiinni. Esimerkiksi konfliktitilanteet olivat meille alussa vaikeita, koska siinä missä minä olisin halunnut puhua asiat halki, puoliso käpertyi itseensä ja meni täysin mykäksi. Kommunikointitapamme olivat erilaisia, ja mies pahoitti usein mielensä, kun en osannut tulkita häntä oikein. Nykyisin kumpikin pystyy monissa asioissa sekä ymmärtämään toista paremmin että toimimaan itse viisaammin. Automaattista kehitys ei kuitenkaan ole ollut, vaan se on vaatinut vaivannäköä ja tahtoa molemmilta. Erityisesti puoliso on työstänyt vuosien varrella paljon omia traumojaan, mikä on vaikuttanut suoraan siihen, kuinka sujuvaa meidän yhteiselomme on.

Ajattelen, että kun naimisiin menee loppuelämäksi, se samalla ikään kuin pakottaa näkemään vaivaa parisuhteen eteen. Kun vaihtaminen ei ole vaihtoehto, on molempien vastuulla tehdä yhteiselämästä mahdollisimman hyvää. Se voi tarkoittaa oman taustan tai haavojen käsittelyä, avioliittoleirejä ja -tapahtumia, ulkopuolista apua tai ihan vain sitä, että priorisoi parisuhteensa.

Usein ajatellaan, että apua haetaan vasta sitten viimeisenä vaihtoehtona, kun ollaan jo valmiiksi eron partaalla. Avioliiton hoitaminen saisi olla paljon tavallisempi ja normalisoidumpi juttu! Me esimerkiksi saimme vanhemmiltani aikoinaan häälahjaksi Parempi avioliitto ry:n leirin, jonne suuntasimme ensimmäisen aviovuotemme jälkeen. Se oli tosi hyvä ja hyödyllinen kokemus, vaikka – tai ehkä myös siksi! – että meillä ei ollut mitään erityisiä haasteita parisuhteessamme. Usein onkin niin, että asioita on helpompi purkaa ja niitä työstää siinä kohtaa, kun arki ei ole jo valmiiksi ihan solmussa ja katkeruus toista kohtaan kertynyt maksimitasoonsa. Ennaltaehkäisy on aina helpompaa kuin vuosikausia muhineiden mielipahojen laastarointi.

Olisi tärkeä puhua enemmän siitä, että harvoin kenenkään avioliitto on pelkästään suoraviivaista ja helppoa yhteiseloa – eikä sen silti tarvitse johtaa eroon. Parisuhde on jotenkin sellainen aihe, että siitä tulee jaettua hyvin vähän muiden kuin ihan lähimpien ystävien kesken. Ihmissuhteet ovat monimutkaisia, eikä haasteita tai haavoja ole helppoa tiivistää parin lauseen toteamuksiin. Toki varmasti sekin vaikuttaa, että parisuhteissa kyse on aina kahden ihmisen asioista. Toivoisin silti, että oletus ei olisi se, että onnellisessa avioliitossa kaiken on toimittava kuin itsestään, ja jos niin ei ole, eivät puolisot vain olleetkaan ”luotuja toisilleen”.

Ehkä syvin onni syntyykin lopulta siitä, että on selviydytty yhdessä myös niistä haastavammista vaiheista?

Postauksen alkuperäiset kuvat (c) Johanna Jarva

Kirjoitin vuodenvaihteessa toiveestani saada lisättyä liikuntaa arkeeni. En ole ikinä ollut mikään sporttimimmi, mutta varsinkin sen jälkeen, kun koiramme kolmisen vuotta sitten kuoli, liikkumiseni on ollut hyvin vähäistä. Lasten kanssa päiviin sisältyy väkisinkin jonkinlaista liikettä, mutta mitään urheilullisempaa en ole tehnyt vuosiin. Liikun nykyään melkein kaikkialle autolla, työni on istumapainotteista ja perusaktiivisuuteni korkeintaan pulkkamäkeä tai pyöräkävelyitä lasten kanssa. Vaikken ole ylipainoinen tai kärsi terveyshaasteista, tiedän, että urheilullisempi ote tekisi hyvää ihan jo terveydellisistä syistä.

Kuten jo tuolloin alkuvuodesta kerroin, aloitimme ensinnäkin ystäväni kanssa viikoittaiset kävelylenkit. Asumme melkein vierekkäin ja olemme kumpikin äitiyslomalla, joten ne on ollut aikataulullisesti helppo sisällyttää arkiaamupäiviin. Kävelyillä saa liikunnan lisäksi raitista ilmaa sekä päivitettyä kuulumiset, joten ne eivät ole tuntuneet vaivalloiselta urheilusuoritukselta vaan kivalta ja odottamisen arvoiselta ohjelmalta päiviin. Vaikka kävely on tietysti varsin kevyttä liikuntaa, vaunujen työntely on ollut hyvää matalan kynnyksen kestävyysliikuntaa tähän synnytyksen jälkeiseen aikaan.

Kävelyn lisäksi otin jonkin aikaa sitten tavoitteekseni tehdä 20 minuutin mittaisen jumpan aina joka toinen päivä ennen suihkussa käyntiä. Käytännössä jumppa ei ole toteutunut joka kerta, mutta keskimäärin pari kertaa viikossa olen kuitenkin niitäkin tehnyt. Olen tykästynyt tähän videoon, se on kivan simppeli ja sopivan vauhdikas. Kun jumppavideo on aina sama, siihen saa helpon rutiinin eikä aikaa kulu sopivan treenin etsiskelyyn.

Pakko myöntää, että kotijumppa ei edelleenkään ole oikein juttuni, ja useimmiten fiilis ennen treenin aloittamista on ”onko pakko”. Siihen nähden olenkin ihan tyytyväinen, että olen saanut pidettyä yllä edes tällaista jumppaustahtia, haha. Pidemmällä tähtäimellä joku kodin ulkopuolinen liikuntaharrastus olisi minulle varmaan toimivampi ratkaisu, mutta nyt pikkuvauvan kanssa, kevätlukukauden loppupuolella sellaiseen ei oikein ole mahdollisuutta. Syksyksi yritän löytää jonkun äiti-vauvatunnin, jossa voisin käydä treenaamassa viikoittain isompien lasten ollessa päiväkodissa.

Koen palautuneeni synnytyksestä siinä mielessä hyvin, että kuntoni lienee nyt kolme kuukautta myöhemmin aika lailla lähtötasossaan. Toki jonkinasteista palautumista varmasti edelleen tapahtuu ihan itsestäänkin, mutta enää ei ole sellainen olo, että sisäelimet hakisivat isommin paikkaansa tai kehonhallinta olisi täysin hakusessa. Puntarilla en ole synnytyksen jälkeen käynyt, mutta raskautta edeltäneet vaatteet ovat nyt kutakuinkin sopivia. Ensimmäisinä viikkoina synnytyksen jälkeen housuissa joutui käyttämään raskausajalta tuttua ponnarikikkaa, kun napit eivät ylettäneet kiinni.

Lähestyvä kesä innostaa viettämään aikaa ulkona, ja pihalla tulee usein oltua aktiivisempi kuin neljän seinän sisällä. Olen siis toiveikas sen suhteen, että saan säilytettyä tällaisen hieman liikunnallisemman otteen arkeen jatkossakin. Mitään superkuntoa tai ihmeitä en tavoittele. Riittää, että liikunta olisi edes jollain tapaa läsnä arjessa viikoittain ja peruskunto hallussa.