Meillä on nyt neljä lasta. Varsinkin somessa olen törmännyt monta kertaa siihen, että nelilapsisen perheen äiti kuvailee elämäänsä suurperhearjeksi. Välillä termiä käytetään jopa jo kolmen lapsen perheistä, mikä tuntuu minusta aika hämmentävältä. Kun lähdin googlettelemaan asiaa, sain selville, että suurperheelle ei ole olemassa mitään virallista määritelmää. Tilastokeskus on käyttänyt yleensä rajana neljää lasta, ja tekoäly tiesi kertoa, että suurperheeksi kutsutaan useimmiten perheitä, joissa on vähintään 3-5 lasta. Meidän kuusihenkinen perheemme osuisi siis näiden molempien kriteereiden perusteella suurperhekategoriaan.

Jostain syystä itse en ole kuitenkaan koskaan kokenut meitä suurperheeksi. En myöskään ikinä käytä muista nelilapsisista perheistä kyseistä termiä. Tiedän toki, että nykyaikana, kun syntyvyys laskee kuin lehmän häntä, neljä pientä on aikamoinen harvinaisuus. Lähes poikkeuksetta me olemme se runsaslapsisin sakki, minne menemmekin. Tosin uusperheet ovat nykyään yleisiä ja niissä kuvioissa ehkä useammassa perheessä asuu ainakin osa-aikaisesti enemmän lapsia, ja alueellisia erojakin löytyy. Mutta yhtä kaikki, kyllähän valtaosa vastaantulijoista meidät varmasti suurperheeksi määrittää.

Itse miellän, että 1-3 lasta on se tavallisin määrä ja suurperhe on kyseessä sitten joskus 6+ lapsen kohdalla. Minun on vaikea ajatella neljää suurperheeksi, kun lapsia voisi oikeasti olla vaikka neljätoista. Ehkä sekin vaikuttaa, että nyt arjen tasaannuttua olen kokenut elämän neljän lapsen äitinä myös aika sujuvaksi ja mukavaksi. Tietenkään suurperhe sanana ei tarkoitakaan, että elämä olisi rankkaa kaaosta, mutta koen silti, että meidän perheemme on vielä aika pieni. Jos me olemme suurperhe, mitä ne kymmenlapsiset perheet sitten ovat?

Varmasti vaikkapa pääkaupunkiseudulla kolmekin lasta voi tuntua paljolta, jos kaikissa lähipiirin perheissä lapsia on yksi tai ei lainkaan. Vastaavasti Pohjanmaan vanhoillislestadiolaisilla alueilla saatettaisiin hymyillä ajatukselle, että kourallinen lapsia muodostaa jo suurperheen. Ympäristön vaikutuksen lisäksi on ehkä niin, että oma perhe tuntuu aina siltä tavallisen kokoiselta, kuului siihen sitten kuinka monta jäsentä hyvänsä?

Esikoisellamme on tulevana viikonloppuna peräti kahdet eskarikaverin synttärijuhlat. Lahjoja paketoidessa aloin taas miettiä kaverisynttäreiden lahjakulttuuria. Joka kerta huomaan pohtivani vähän samoja asioita: onko muutaman euron lahja riittävä, pitäisikö olla jotain enemmän ja hienompaa? Kuuluvatko vieraille annettavat lahjapussit asiaan vai saako ne suosiolla skipata?

Minusta tuntuu, että nykyään lastenjuhlien lahjakulttuuri on mennyt aika hulppeaan suuntaan. Muistan, kuinka esikoinen meni ekoja kertoja päiväkotikaverinsa synttäreille, ja palasi kotiin lahjapussin kanssa, jonka sisältö oli melkeinpä suurempi kuin meidän päivänsankarille viemämme paketti. Silloin hieman hävetti! Toisaalta olen itse halunnut ihan tietoisesti uida vastavirtaan sellaiseen tietynlaiseen kilpavarusteluun mukaan lähtemisen osalta. Jos joku haluaa panostaa ja siihen on rahaa ja resursseja, niin sehän on ihana juttu! Mutta kyllähän se on ihan fakta, että övereistä juhlista syntyy muille helposti sellainen fiilis, että itsekin täytyisi järjestää vastaavaa.

Meidän lapsillemme ei taloudellisista(kaan) syistä ole tulossa mitään monen sadan euron hoploppisynttäreitä. Olen kuitenkin tehnyt myös ihan tietoisen päätöksen, että meidän lastemme synttäreillä ei ole ongintaa tai muita vieraslahjoja. Tikkarit olen saattanut antaa aarteenetsinnän palkinnoksi, mutta siinä se. En haluaisi, että vieraiden lahjapussukoista tulee joku oletusarvo. Olen ajatellut, että ehkä se helpottaa muitakin stressaantuneita äitejä, jos he voivat ajatella, että okei, ei meidän ole pakko hommata niitä lahjapussukoita, kun ei noidenkaan juhlissa ollut.

Samanlaista rajanvetoa olen yrittänyt tehdä kaverisynttäreille vietävien lahjojen osalta. Annamme nykyään yleensä jotakin sellaista, mikä kuluu käytössä, esimerkiksi puuhakirjan, askartelujuttuja, ehkä jonkin pienen karkin kylkeen. Ajattelen, että jos vieraita tulee vaikka viisi, kertyy lahjoista joka tapauksessa aikamoinen keko tavaraa. Ja lapsiperheissä tuskin on kenelläkään sitä ongelmaa, etteikö kamaa olisi jo ennestään ihan riittämiin!

Mielestäni lahjattomat kaverisynttärit olisivat nekin aivan kelpo käytäntö. Itse en ole kuitenkaan raaskinut lähteä lanseeraamaan sellaisia omille lapsilleni, kun se ei ole ollut täällä päin päiväkotiryhmissä tai muiden lasten keskuudessa tapana. Joka tapauksessa toivoisin, ettei lasten kaverisynttäreihinkin liittyisi niin paljon sellaista tietynlaista häpeää ja oman tekemisen kyseenalaistamista. Että olisi ihan ok, että joku hankkii ne teemavärin mukaan valikoidut servietit, mutta että kotikutoiset ja koristeettomat kekkerit olisivat ihan yhtä hyvät nekin. Ja että jokainen voisi ihan oikeasti tuoda omaan budjettiin sopivan lahjan miettimättä sitä, paljonko rahaa päivänsankarin vanhemmat ovat juhlien kustannuksiin sijoittaneet.