Meillä oli tosi kiva ja touhukas vappu tänä vuonna! Se sisälsi niin lasten vapputapahtumaa, grillausta, ystäviä kuin sukulaisiakin. Sää oli todella hyvä ja lämmin, joten melkein koko vapun sai viettää ulkosalla.

On jotenkin ollut ihana huomata, miten lasten myötä meillä on nykyisin tällaisina juhlapäivinä melkein aina jotakin hauskaa touhua. Ennen lapsia emme välttämättä juhlistaneet vappuja tai uusiavuosia juuri mitenkään. Välillä ne tuntuivat jopa vähän ankeilta, kun tiesi, että muut kokoontuivat juhlimaan yhdessä ja me saatoimme vain olla kotona. Perheellistymisen myötä olemme saaneet elämäämme uusia ystäväperheitä sekä lähentyneet myös esimerkiksi miehen siskon kanssa niin, että nykyisin ohjelmaa järjestyy aina kun vain sitä toivoo. Lasten kanssa pääsee myös eri tavalla kiinni sellaiseen juhlapäivien erityisyyteen ja innostukseen. Nostalgiaan taipuvaisena on hauska päästä fiilistelemään lasten kautta ikään kuin samalla myös omia juhlamuistoja lapsuudesta.

Vapputorit väenpaljouksineen eivät ole koskaan kuuluneet meidän vappuohjelmistoomme. Itse asiassa vappupallotkin haimme vasta nyt lauantaina puoleen hintaan Tokmannilta. Isommat ilmapallot olivat jo loppu tai lössähtäneitä, mutta tytöt tykästyivät onneksi kepillisiin pikkupalloihin, joista löytyi jokaiselle oma suosikki. Esikoinen valitsi nallen, keskimmäinen yksisarvisen ja taapero kissan. Tuollaiset pikkupallot myös säilynevät hyvänä pidempään kuin tavalliset foliopallot. Itse ainakin muistan, että meillä oli lapsena pieni, tikullinen vappupallo, jossa ilmat pysyivät liki kymmenen vuotta! (Toki äitinä ehkä toivoisin, ettei ilmapalloja tarvitsisi ihan niin kauaa pitää kodissa pyörimässä…)

Paljon perinteisiäkin juttuja vappuumme kuitenkin mahtui munkeista siman kautta grilliruokaan. En ole itse ikinä kokeillut valmistaa munkkeja tai simaa, mutta kaupan valmiit tarjottavat toimivat vallan hyvin. Menimme perjantaina lasten vapputapahtumaan, jossa lapset pääsivät muun muassa pomppulinnaan, ponikärryjen kyytiin sekä keppihevosradalle. Sieltä tultuamme meille tuli iltapäiväksi pari ystäväperhettä grillailemaan. Lapset pomppivat trampoliinilla ja touhusivat leikkimökissä. Yhteiset leikit sujuivat mukavasti, vaikka nämä kaksi ystäväperhettämme eivät olleet koskaan aikaisemmin tavanneet toisiaan.

Lauantaina meillä oli sitten vielä toinenkin grillailupäivä, kun suuntasimme miehen siskon luokse. Sinne tuli myös miehen äiti ja veli. Lapset olivat jälleen pihatouhuissa ja aikuiset istuskelivat koko iltapäivän terassilla auringonpaisteessa. Kevät ja kesä ovat ulkoilun kannalta kyllä niin mukavaa aikaa, kun lapset voivat vipeltää ulkona pelkissä crocseissa eivätkä meteli tai mellastus haittaa. Toivottavasti tällaisia rentoja, hyvän seuran, ruoan ja ulkoilman täyteisiä päiviä on kesän mittaa vielä paljon tulossa.

Menin nuorena naimisiin. Hääjuhlamme olivat pari viikkoa ylioppilasjuhlieni jälkeen, ja olimme seurustelleet ennen naimisiinmenoa vuoden. Monen mielestä päätös oli ihan hullu, mutta niin vain häistämme on kulunut nyt lähes kymmenen vuotta, meillä on neljä lasta ja olemme edelleen onnellisesti yhdessä. Mitä ajattelen nuorena sitoutumisesta nyt, vuosia myöhemmin?

Ensinnäkään en ole rehellisesti sanottuna kertaakaan katunut sitä, että uskalsin sitoutua täysillä jo nuorena. Nykykulttuuri kannustaa kertakäyttösuhteisiin, mutta itse uskon, että yhteen kumppaniin sitoutuminen tuo jotain paljon parempaa ja syvempää. Toki puoliso kannattaa valita viisaasti ja rukoillen, eikä hätiköidä turhaan. Sama arvomaailma ja usko Jeesukseen luovat kuitenkin hyvän pohjan kestävälle avioliitolle. Meidän avioliitossamme nimenomaan jaetut arvot ja yhteiset päämäärät ovat olleet keskiössä siinä, että yhdessäolo tuntuu edelleen hyvältä ja toimii.

Vaikka itse olin 19-vuotiaana naimisiin mennessäni tietysti sitä kaikista nuorinta päätyä, ”seurakuntapiireissä” plusmiinus parikymppisenä avioituminen on lopulta aika yleistä. Meidän kanssamme samana kesänä naimisiin meni useampi nuoripari porukastamme. Valitettavasti läheskään kaikki eivät kuitenkaan ole enää yhdessä. Erojen syyt ovat varmasti moninaisia, eikä niitä ole ulkopuolisten tarpeen tai edes mahdollista analysoida. Kokonaisuudessaan ajattelen kuitenkin, että varsinkin nuorena avioituvien olisi tärkeä saada tarvittaessa apua ja tukea parisuhteeseensa, sekä olla valmiita ottamaan sitä vastaan. On tosi hyvä ja tärkeää, että sitoutumista ja avioliittoa pidetään arvossa ja niihin kannustetaan. Tärkeää olisi kuitenkin puhua nuorille yhtä lailla siitä, mitä naimisissa pysyminen vaatii. Avioliitto kun ei ole päätepysäkki, vaan vasta matkan alku.

Meillä on aina ollut tosi toimiva avioliitto. Toki jokaisessa parisuhteessa on varmasti jotkut tietyt asiat, jotka alkavat helpoiten hiertää, mutta koen, että meillä on varsin vähän mitään isompia vaikeuksia. Jos vertaa vaikka vanhemmuuteen, koen avioliiton aiheuttavan itselleni arjessa paljon vähemmän kipuilua ja haasteita kuin äitiyden. Se on osaltaan ollut isoa johdatusta, koska monessa asiassa (yksinkertaisimmillaan esimerkiksi työ ja perhekoko) olemme päätyneet matkan varrella erilaisiin lopputulemiin, kuin mitä naimisiin mennessämme oletimme.

Vaikka sovimme mieheni kanssa sekä arvojen että luonteiden puolesta hyvin yhteen, toimiva avioliitto ei ole pelkästään yhteensopivuudesta kiinni. Esimerkiksi konfliktitilanteet olivat meille alussa vaikeita, koska siinä missä minä olisin halunnut puhua asiat halki, puoliso käpertyi itseensä ja meni täysin mykäksi. Kommunikointitapamme olivat erilaisia, ja mies pahoitti usein mielensä, kun en osannut tulkita häntä oikein. Nykyisin kumpikin pystyy monissa asioissa sekä ymmärtämään toista paremmin että toimimaan itse viisaammin. Automaattista kehitys ei kuitenkaan ole ollut, vaan se on vaatinut vaivannäköä ja tahtoa molemmilta. Erityisesti puoliso on työstänyt vuosien varrella paljon omia traumojaan, mikä on vaikuttanut suoraan siihen, kuinka sujuvaa meidän yhteiselomme on.

Ajattelen, että kun naimisiin menee loppuelämäksi, se samalla ikään kuin pakottaa näkemään vaivaa parisuhteen eteen. Kun vaihtaminen ei ole vaihtoehto, on molempien vastuulla tehdä yhteiselämästä mahdollisimman hyvää. Se voi tarkoittaa oman taustan tai haavojen käsittelyä, avioliittoleirejä ja -tapahtumia, ulkopuolista apua tai ihan vain sitä, että priorisoi parisuhteensa.

Usein ajatellaan, että apua haetaan vasta sitten viimeisenä vaihtoehtona, kun ollaan jo valmiiksi eron partaalla. Avioliiton hoitaminen saisi olla paljon tavallisempi ja normalisoidumpi juttu! Me esimerkiksi saimme vanhemmiltani aikoinaan häälahjaksi Parempi avioliitto ry:n leirin, jonne suuntasimme ensimmäisen aviovuotemme jälkeen. Se oli tosi hyvä ja hyödyllinen kokemus, vaikka – tai ehkä myös siksi! – että meillä ei ollut mitään erityisiä haasteita parisuhteessamme. Usein onkin niin, että asioita on helpompi purkaa ja niitä työstää siinä kohtaa, kun arki ei ole jo valmiiksi ihan solmussa ja katkeruus toista kohtaan kertynyt maksimitasoonsa. Ennaltaehkäisy on aina helpompaa kuin vuosikausia muhineiden mielipahojen laastarointi.

Olisi tärkeä puhua enemmän siitä, että harvoin kenenkään avioliitto on pelkästään suoraviivaista ja helppoa yhteiseloa – eikä sen silti tarvitse johtaa eroon. Parisuhde on jotenkin sellainen aihe, että siitä tulee jaettua hyvin vähän muiden kuin ihan lähimpien ystävien kesken. Ihmissuhteet ovat monimutkaisia, eikä haasteita tai haavoja ole helppoa tiivistää parin lauseen toteamuksiin. Toki varmasti sekin vaikuttaa, että parisuhteissa kyse on aina kahden ihmisen asioista. Toivoisin silti, että oletus ei olisi se, että onnellisessa avioliitossa kaiken on toimittava kuin itsestään, ja jos niin ei ole, eivät puolisot vain olleetkaan ”luotuja toisilleen”.

Ehkä syvin onni syntyykin lopulta siitä, että on selviydytty yhdessä myös niistä haastavammista vaiheista?

Postauksen alkuperäiset kuvat (c) Johanna Jarva