Nämä ovat tavallaan ihan tavallisia vauvakuvia: esikoinen, yhdeksän kuukautta, leikkimässä laulavalla kirjalla. Ihana, pyöreäpäinen, jo tomerasti itse istuva vauva, tyytyväisenä omissa puuhissaan. Mutta näihin kuviin liittyy toisenlainenkin muisto. Vaikka lapsia on tullut vuosien varrella kuvattua lukemattomia kertoja, jostain syystä juuri näiden kuvien ottamistunnelmat ovat piirtyneet kirkkaasti mieleeni.

Muistan, että olin tuona päivänä tosi tylsistynyt, ärsyyntynyt ja turhautunut. Elettiin kevättä 2020. Koronarajoitukset olivat käynnissä ja päiviin vaihtelua tuoneet kerhot ja harrastukset jääneet määrittelemättömän mittaiselle tauolle. Ne olivat tuoneet kivaa sisältöä arkeen, joka tuntui olevan nyt pelkkää kotona tönöttämistä. Vauva ei enää nukkunut suurinta osaa päivästä ja esimerkiksi ulkoilu oli konttaavan pienen kanssa vielä aika yksipuolista. Usein tuntui, että hitaasti matelevat päivät olivat pelkkää vauvan päiväunien odottelua.

Valokuvien ottamisesta sai onneksi edes pieneksi hetkeksi puuhaa päivään. En kuitenkaan lopulta käyttänyt kuvia blogikuvituksenakaan kuin vasta seuraavana syksynä, koska jotenkin niiden ottamistunnelma tuntui niin kipeältä ja harmitti minua. En kehdannut myöntää kunnolla kenellekään, kuinka tympääntynyt olin vauvan kanssa kotona olemiseen. Meillähän oli maailman ihanin, helppo ja hyväuninen pikkuinen, eikä minulla sen puoleen mitään syytä valittaa.

Koin tosi paljon syyllisyyttä tunteistani vauva-arkea kohtaan. Miksen osannut nauttia ja keksiä meille kivoja puuhia? Mitä kaikki muut oikein tekivät pikkulastensa kanssa päivät pitkät? Kyllähän minäkin loruttelin, lauloin, leikin ja höpöttelin, mutta päivissä oli silti ihan liikaa tyhjää aikaa. Saatoin lukea vauvalle lorukirjan alusta loppuun ja hupsutella päälle parit laululeikit – ja katsoa sitten kelloa, jonka viisari oli liikahtanut eteenpäin vartilla. Tuntui, etten pystynyt tekemään mitään omia, minua itseäni innostavia juttuja vauvan ollessa hereillä. Tai jos vaikka pläräsinkin kännykkää, siitä oli vaikea nauttia, kun koin samalla huonoa omaatuntoa siitä, huomioinko vauvaa tarpeeksi.

Pikakelaus vuoteen 2024 ja äitiyslomaan kolmannen vauvamme kanssa. Periaatteessa olosuhteet ovat melkeinpä samat kuin esikoisen aikanakin, mutta silti äitiyslomailussa on muuttunut ihan kaikki. Olen edelleen useamman päivän viikossa kotona kahdestaan vauvan kanssa, kun isosiskot ovat päiväkodissa. Minulla ei kuitenkaan ole melkein ikinä tylsää. Päivät hujahtavat ohi nopeasti: vien isommat päiväkotiin, vauva menee ekoille päikkäreille, syödään, tehdään kotitöitä, käydään ehkä kävelyllä, vauva nukkuu vielä hetken uudelleen, haemme siskot päiväkodista. Emme käy juuri koskaan missään vauvakerhoissa tai -harrastuksissa, mutta silti minua ei ikävystytä melkeinpä milloinkaan.

Koska koko perheen yhteisiä touhuja ja aktiviteetteja on niin paljon, on kiva vain nautiskella hiljaisesta ja rauhallisesta kotoilusta kaksin vauvan kanssa. En myöskään enää stressaa yhtään, saako vauva tarpeeksi vuorovaikutusta tai muuta sen sellaista. Iltapäivissä ja vapaapäivissä höpinää ja vipinää riittää yllin kyllin. Nykyään hiljaisuus ja hidas tekemättömyys on vain ihanaa, koska se ei ole kokoaikaista. Nyt hetket, jona voin maata sängyllä ja leikkiä vauvan kanssa lentokonetta, ovat rauhallisuudessaan luksusta. Osaan paremmin keskittyä niihin, koska arjessa on niin paljon muutakin.

Aamusta iltaan, päivästä toiseen toistuvana hiljainen rauhallisuus  puuduttaa. Ihan oikeasti yhden (helpon) vauvan äitinä, koronasulkujen ollessa päällä, äitiyden isoin haaste minulle oli juuri tylsyys. Olin kyllä aina ollut kotona viihtyvää tyyppiä, mutta vauvan kanssa se oli ihan erilaista, kun ei voinutkaan touhuta omien harrastusten parissa vaan keskittyä lapseen. Kolmen lapsen äitinä kahdestaan vauvan kanssa hengailu on sen sijaan leppoisaa lepoa. Isompien lasten kanssa on tosi paljon erilaisia tekemismahdollisuuksia, jotka innostavat aikuistakin aidosti pidempään kuin parin minuutin kukkuu-leikki, ja niissä vauva voi kulkea mukana saaden samalla viihdytystä. Isosiskojen kanssa puhetta ja pyyntöjä on niin paljon, että kun vauva ei puhu pikku jokelluksia kummempia, se ei ole tylsää vaan rentouttavaa.

Jos voisin, haluaisin halata sitä neljän vuoden takaista esikoisen äitiä, joka oli välillä niin ärsyyntynyt ja häpeissään että itketti. Haluaisin sanoa: ei ole mikään ihme tai huonon äidin merkki, jos ei huvita pitää enää kolmatta laulutuokiota samalle päivää. Äitiys ja lapsi muuttuvat koko ajan. Vaikka olosuhteet turhauttaisivat nyt, oikeasti aika lyhyen ajan sisään kaikki voi olla ihan erilaista. Kielteisistä tunteista ei toki koskaan pääse eroon kokonaan, vaikka niiden kohteet ja syyt muuttuvat. Ajan mittaa äitinä silti kasvaa ja se tietynlainen ensikertalaisen paine hellittää.

Jokusen kuukauden takainen varovainen ”katsellaan ja seuraillaan, mutta ei nyt vielä oikeasti olla ostamassa” -mentaliteettimme asuntosivustoilla on jalostunut viimeisen muutaman viikon sisään ihan kunnon ostoaikeiksi. Siinä missä etukäteen luulin, että esimerkiksi lainalupauksen saaminen olisi perhevapaalla opintolainan kera hankalaa, kaikki pankit ovat näyttäneet meille vihreää valoa. Saisimme halutessamme reilusti enemmänkin lainaa kuin mitä olemme budjetoineet. Viime aikoina päivät ovat täyttyneet kustannuslaskelmien teosta, lainaehtojen selvittelystä, varainsiirtoverosta lueskelemisesta sekä tilitietojen lähettelystä pankkeihin. Olemme olleet parissa yleisessä näytössä, pyytäneet välittäjiltä dokumentteja ja käyneet yhdessä kohteessa toistamiseenkin pohtimassa tarjouksen tekoa.

Tuosta yhdestä talosta ehdimme innostua jo ihan kunnolla. Se oli tosi tilava ja harkitsimme vakavissamme tarjoavamme. Onneksi kuitenkin otimme toiselle katsontakierrokselle vähän asiantuntevampia lähipiiriläisiä mukaan. Talon kunnossa ilmeni arveluttavia piirteitä, ja vaikka emme etsi mitään uudenkarheaa lukaalia, haluamme totta kai kodin, jossa rakenteet ovat kunnossa ja terveitä. Tarvittavat korjaukset olisivat kustantaneet useita kymmeniä tuhansia, eikä kuntotarkastuksen perusteellakaan olisi välttämättä päässyt selville, ovatko rakenteet kärsineet enemmänkin.Aikamoista vuoristorataa tämä oman kodin etsintä kyllä on. Kaikki voi tapahtua ihan hetkessä, tai sitten sitä selailee asuntoilmoituksia kuukausitolkulla löytämättä mitään sopivaa. Ostoinnostuksen ja sitä seuranneen pettymyksen jälkeen tuli jo hetkeksi olo, että onko meidän toivomaamme kokoa, kuntoa ja sijaintia mahdollista ylipäätään saavuttaa ajattelemamme budjetin puitteissa. Haluaisimme kodin, jonne mahtuvat kaikki nykyiset ja tulevat lapset ilman tarvetta päivittää heti muutaman vuoden päästä suurempaan. Haluaisimme pysyä lähellä lähipiiriä niin, että ainakin osaa heistä pystyisi edelleen tapaamaan arkenakin. Haluaisimme pitää kiinni mahdollisuudesta osittaisen työajan tekemiseen, perhevapaisiin ynnä muihin kahden aikuisen kokoaikatöitä vähäpalkkaisempiin elämäntyyleihin. Haluaisimme kodin, jonne juurtua ja asettua vuosikymmeniksi eteenpäin.

Emme ole tottuneet remontointiin eikä meillä ole ennestään sellaisia tietoja tai taitoja, joiden turvin kunnostaa taloa itse. Toisaalta olemme kyllä valmiita näkemään hieman vaivaa, jos sillä vain säästää rahaa. Mies on esimerkiksi korjannut autoamme omatoimisesti YouTube-videoiden avustuksella, vaikkei koe itseään millään tapaa ”autoihmiseksi” tai välitä tai nauti hommasta tippaakaan. Yhtä kaikki realismia joka tapauksessa on, että mihinkään kovin monimutkaiseen diy-projektiin ei meidän kyvyillä ja resursseillamme kannata ryhtyä. Haluaisimme siis pääpiirteiltään hyväkuntoisen ja rakenteiltaan terveen talon. Pintojen osalta emme ole kranttuja, vaan päinvastoin melkein paras olisi käyttökelpoinen mutta ei enää trendikäs versio. En oikein välitä esimerkiksi moderneista keittiöistä, ja juuri uusitut pinnat nostaisivat vain suotta hintaa.Käytin viikon ajan niin paljon aikaa ja energiaa taloasioiden selvittelyyn, että tavallaan tuntuu kuin olisimme palanneet taas lähtöruutuun. Vaikka eihän se oikeasti niin ole: lainalupaukset, neuvotellut ehdot ja asunnon ostoon liittyvä tietämys säilyvät kyllä tallessa, vaikkei taloa ostaisikaan juuri tällä sekunnilla. Meillä on myös onneksi todella optimaalinen tilanne sen puoleen, että hakusessa on ensiasunto eikä edellistä kämppää tarvitse yrittää myydä koordinoidussa aikataulussa. Markkinat ovat ostajan puolella ja hinnat edullisia. Eikä meillä ihan oikeasti ole hoppua ostaa kotia, vaan pystymme vallan hyvin tarvittaessa lykkäämään sitä vuodella-parilla. Itse asiassa jos odottaisimme ylimääräisen kvartaalin aina lokakuulle saakka, saisimme jopa hiukan paremmat lainaehdot, kun asp-tilimme tulisi täyteen.

Vaikka olisi kiva päästä kiinni siihen ”loppuelämän kotiin” mahdollisimman pian, mieluiten ennen esikoisen eskaria, kolme pikkulasta tai vaikka neljäkin pystyy kyllä mahduttamaan kolmioomme. Eihän se nyt toki ihan optimaalista ole, mutta kuitenkin mahdollista. Ei meillä ole tässä mitään hätää. Luotan, että sitten oikeaan aikaan jokin juuri meille sopiva koti avautuu. Omassa viisaudessa voi yrittää parhaansa mukaan selvitellä kohteiden tietoja ja miettiä ratkaisuja, mutta lopulta on helpottavaa voida tukeutua siihen, että Jumala pitää perheestämme huolen. Hän tietää, missä meidän on parasta asua ja sulkee ja avaa ovet täydellisen ajoituksensa mukaisesti.

Koen, että usko oikeasti helpottaa tosi paljon tätä asuntokaupoilla liikuskelua(kin). Ei tarvitse pelätä, että joku muu vie ”meidän” asunnon nenämme edestä tai ostamme väärän kohteen. Ei ole samanlaista paniikkia tehdä äkkiä tarjouksia tai epävarmuutta siitä, että unelmakohde osoittautuu oston jälkeen pommiksi, kuin ilman uskoa varmasti olisi. Tietysti omaakin järkeä täytyy käyttää, ja meillä ihmisillä on paljon valinnan vapautta elämäämme. Silti tiedän, että lopulta kaikki menee juuri niin kuin parasta on, juuri sopivassa aikataulussa.