Vauvamme on nyt 2,5 kk vanha ja tuntuu, että vihdoin edessä alkaa näkyä sellaista ihan tavallista arkea viisihenkisenä perheenä. Loppuvuosi ja vuodenvaihde olivat kokonaisuudessaan varsin täysinäisiä. Vauvan synnyttyä mies oli kolme viikkoa isyyslomalla, sitten valmistauduttiin jouluun ja pari viikkoa olin joululomalla koko lapsikolmikon kanssa. Viime viikko meni siunausjuhlia järjestellessä. Yhtenään on oltu kipeänä ja vauvakin on saanut osansa yskimisestä ja nenän nuhistelusta, vaikka mitään suurempaa häneen ei onneksi olekaan tarttunut. Lisäksi vastasyntyneen kanssa elämä on ollut joka päivä erilaista, koska mitään rytmejä tai selkeitä tapoja ei ole ollut.

Nyt edessä on sen sijaan ainakin jonkin aikaa ihan tavallista arkea. Arkea, jossa on jo olemassa jonkinlaiset rytmit ja peruspalikat. Vaikka vauvalla ei ole edelleenkään kovin selkeää päivärytmiä, on kaksikuisen toiminta ihan eri tavalla ennustettavissa kuin vaikka kaksiviikkoisen. Aika hyvin pystyn arvioimaan, kauanko hän jaksaa valvoa ja milloin on tiedossa nälkä tai päiväunet. Yleensä hän nukkuu pisimmät päiväunensa aamupäivästä ja on virkeämpänä iltapäivisin. Kaupoilla käynti tai muu liikkeellä olo ei enää automaattisesti tarkoita nukkuvaa vauvaa, vaan hän saattaa yhtä lailla katsella virkeänä maisemia. Pikkuisestamme on kuoriutunut kaikin puolin iloinen, hyväntuulinen ja kerrassaan suloinen vauveli. Hän ilahduttaa meitä olemuksellaan joka päivä ja on myös isosiskojen suosiossa. Ekat naurutkin saatiin kuulla pari päivää sitten!

Tuntuu, että olen päässyt näin vähän jälkijunassa kiinni siihen vaaleanpunaisen hattaraiseen vauvakuplaan, joka ei tällä kertaa iskenyt niin voimallisesti heti synnytyksen jälkeen. Vauva on vain niin ihana ja täydellinen! Siinä missä isosiskot välillä koettelevat hermoja ja keskimmäisellä on alkanut tulla pientä uhmantynkää, tuntuu, että vauva herättää itkiessäänkin melkeinpä pelkästään helliä fiiliksiä. Olen taas jotenkin yllättynyt siitä, miten helppoa hyväunisen ja perustyytyväisen vauvan hoitaminen onkaan. Jokaisessa lapsen ikävaiheessa on ehdottomasti omat hyvät ja raskaammat piirteensä. Isosiskoihin verrattuna on virkistävää, kun vauvaa ei tarvitse kasvattaa, kieltää tai opettaa. Läheisyys ja perustarpeiden tyydyttäminen riittävät. Ja pienintä saa sylitellä niin paljon kuin vain jaksaa, hänellä ei ole kiire kipittää omiin leikkeihinsä.

Kolmen lapsen yhtäaikainen paimentaminenkaan ei tunnu enää mitenkään ylivoimaiselta. Toki ainoana aikuisena väkisinkin tulee tilanteita, joissa lapset joutuvat odottamaan omaa vuoroaan. Esimerkiksi talvivaatteiden pukeminen tai lasten viritteleminen auton kyytiin ovat aina aikamoinen operaatio. Välillä vauva itkee jo hysteerisenä, kun yritän saada isosiskon turvavyötä kiinni ja harjata auton ikkunat lumesta, mutta huomaan, etten itse enää stressaannu sellaisesta niin paljoa. Koen, että voimavarat ja oma jaksaminen todellakin kasvavat sitä mukaa, kun lasten määrä lisääntyy. Kahden lapsen äitinä saatoin hermostua tilanteista, jotka nyt kolmen kanssa operoidessa tuntuvat ihan läpsyttelyltä. Lapset todellakin kasvattavat myös vanhempaansa. Edelleen olen sitä mieltä, että raskainta oli ekan vauvan kanssa, kun kaikki oli uutta ja oma kasvu äidiksi aivan alkutekijöissään.

Toki olemme myös jälleen päässeet käytännön tasolla äärimmäisen helpolla. En todellakaan tiedä, mitkä ihmekortit meille ovat sattuneet, mutta totta tosiaan – tämä kolmaskin vauvamme on äärimmäisen hyväuninen tapaus. Hän on nukkunut jo tovin yönsä yhdellä herätyksellä ja nukkumaanmenoaika on aikaistunut kahdeksan korville. Kokonaisia öitäkin on plakkarissa jo kolme. Päiväunet neidille maistuvat parhaiten kantorepussa, mutta välillä hän jää nukkumaan myös sängyn päälle imetyksen jälkeen. On ollut tavallaan ihanakin pitää vauvaa paljon iholla repun suojissa. Kantaminen kun mahdollistaa omien käsien vapaan käytön. Tällä viikolla olin tosin ensimmäistä kertaa hetken erossa vauvasta, kun kävin hieronnassa availemassa jumiutuneita hartioitani.

Varmasti vauva-arki tuntuisi aika erilaiselta ja vähemmän hohdokkaalta, jos heräisin joka yö tunnin välein tai pieni huutaisi tuntitolkulla vatsavaivojaan. Isompien päiväkotipäivät, joiden aikana ehdin tehdä rauhassa kaikki rästiin jääneet kotityöt ja puuhata runsaasti omiakin juttujani vauvan nukkuessa, helpottavat nekin. Joka tapauksessa arki pikkuvauvan ja hänen kahden touhukkaan isosiskonsa kanssa tuntuu juuri nyt oikein mukavalta, ihanalta ja välillä jopa aika leppoisalta. Aion nauttia täysin siemauksin tulevasta vuodesta äitiyslomalla.

Viikonloppuna vietettiin vauvamme siunausjuhlia. Juhlat sujuivat oikein mukavasti ja oli kiva päästä juhlistamaan ihan virallisesti pienintä perheenjäsentämme. Kekkerit pidettiin kotonamme ja seurakuntamme pastori tuli siunaamaan vauvan. Siunaajan saamisessa olikin vähän hässäkkää, kun ensiksi pyytämämme oli sairaslomalla ja tuuraajaksi sovittukin sairastui vielä juuri juhlapäivänä. Onneksi saimme silti tutun ja mukavan työntekijän paikalle! Yhteislauluna oli Jumalan kämmenellä, pastori puhui hieman ja sitten siunasimme yhdessä vauvan. Varsinaisen siunauksen lisäksi ohjelmana oli vakio-ohjelmanumeromme eli vauvasta tehdyn visan täyttäminen. Vieraat saivat ehdottaa tulokkaalle muun muassa lempinimeä sekä sopivaa harrastusta.

Tarjoilut hoituivat hybridimallilla: tilasimme suolaiset syötävät tutulta vakiotekijältämme ja leivoin itse makeat. Suolaista olikin vierasmäärään nähden tosi reilusti. Kana- ja pastasalaattien (molemmista myös kasvisversiot parille vegevieraalle) sekä kala- ja kasvisvoileipäkakkujen lisäksi tuttavamme oli tehnyt vielä ekstraksi voisarvia sekä saaristolaisleipää. Lisäksi lapsivieraita varten oli lihapullia, nakkeja ja minitomaatteja. Makeiksi tarjoiluiksi tein valkosuklaa-juustokakun, mokkapalakakun sekä keksejä. Olen tehnyt keksejä ennenkin samalla ohjeella, ja silloin ne onnistuivat oikein hyvin, mutta jostain syystä taikinasta tuli tällä kertaa tosi kiinteää ja valmiista kekseistä sitä myöten enemmänkin kovia kökkäreitä kuin pehmoisia cookieita. Onneksi maku oli silti ihan kohtalainen ja muuta syötävää niin reilusti, etteivät yhdet keksit siinä paljoa haitanneet.

Juhlajärjestelyt sujuivat tarjoilujen puolittaisesta ulkoistamisesta johtuen kerrankin aika leppoisasti. Ehdin järjestellä juhlia rauhassa pitkin viikkoa isosiskojen ollessa päiväkodissa. Tein juustokakun ja keksit pakastimeen jo hyvissä ajoin. Viikonloppuna tarvitsi siis leipoa ainoastaan mokkapalakakku, joka oli sekin mukavan simppeli ja silti nätti ja herkullinen tarjottava. Siivouksesta yritin olla ottamatta liikaa stressiä – juhlien alettua ei kuitenkaan mene montaa minuuttia, kun eteinen on jo hiekassa ja pöydän alla ruoanmurusia.

Pahin kaaoshermostuminen tuntuu iskevän aina viimeisen puolen tunnin aikana, kun pitäisi saada vielä äkkiä kaikki viime hetken jutut kuntoon. Esimerkiksi ruokia kun ei viitsi laittaa tarjoilupöytään liian aikaisin lämpenemään. Nyt hoidinkin ihan kaiken mahdollisen jo aikaisemmin, ettei viime hetkeen jäisi niin paljon hommaa. Asettelin jo aamupäivästä mukit ja lautaset asemiin, nostelin keittiön tasoilta talouspaperirullat, leivänpaahtimet ja hedelmäkorit piiloon sekä puin lapset juhlatamineisiin, kun ruokailut oli hoidettu. Laitoin kukkamaljakon valmiiksi pöydälle ja raivasin olkkarin lattian tyhjäksi leikkimatoista ja sittereistä. Ihan perusjuttuja siis, mutta jostain syystä en ole aiemmin hoitanut niitä niin järjestelmällisesti pois alta, vaan puolet asioista on juolahtanut mieleen siinä viimeisen vartin kohdalla, kun pitäisi jo kiskoa itsellekin juhlamekkoa päälle ja saada vauvalle rusetti päähän.

Vauva juhli isosiskojen perinnettä jatkaen mieheni siskon neulomassa ihanassa mekossa. Se oli hänelle juuri sopiva, vaikka juhlien pito venyi jälleen lähemmäs 2,5 kuukauden ikää. En halunnut järjestää kekkereitä joululomalla, joten tämä tammikuun puoliväli oli oikein sopiva ajankohta. Me itse sekä kaikki vieraat olimme vieläpä terveinäkin. Ystäväperheeni, miehen veli tyttöystävänsä kanssa sekä miehen jo iäkäs mummu eivät päässeet tulemaan, mutta muutoin kaikki kutsutut saapuivat paikalle. Juhlaporukka käsitti noin viitisentoista aikuista, neljä lasta ja kaksi vauvaa. Vaikka paikalla oli ”vain” vauvan isovanhemmat, kolme tätiä perheineen, toinen isomummu sekä yksi ystävämme, oli siinä jo ihan riittävästi täytettä olohuoneeseemme. Isompien lastemme synttärikausi sijoittuu loppukesälle, joten useimmiten juhlissamme on pystynyt hyödyntämään ulkoterassia. Näin tammikuussa se ei tietenkään ollut käytettävissä, mutta ihan mukavasti mahduimme silti.

Vauva sai ihania lahjoja. Omat vanhempani antoivat kauniin helmikorun ja miehen vanhemmat söpön yksisarvissäästöpossun. Lisäksi vauva sai muun muassa unipussin, pikkupyyhkeitä, bodyn, kirjan ja sukkia. Aika moni antoi lahjakortin tai rahaa, onhan näin kolmannen vauvan kohdalla ja vieläpä heti joulun perään hieman hankala keksiä lahjaideoita. Hyviä ja käyttöön tulevia lahjoja joka tapauksessa kaikki!

Tämän viikon voikin ottaa rennosti, kun juhlat on juhlittu ja jääkaappi pullollaan tarjoilujen jämiä. Nyt meillä ei olekaan kekkereitä tiedossa ennen ensi kesää! Vauvan ensimmäiset juhlat ovat kyllä aina ikimuistoinen ja ihana tapahtuma. Olen hänestä niin iloinen ja kiitollinen, niin kuin tietysti myös kahdesta reippaasta isosiskostaankin <3