Kirjoittelinkin jo keväällä siitä, että tänä vuonna perheellämme on yhteistä kesälomaa ainoastaan viikon verran. Mies aloitti keväällä uudessa työpaikassa ja itsekin olen vasta siirtynyt harjoittelun kautta työntekijäksi, joten lomia ei ole ehtinyt kertyä kummallekaan. Koska me molemmat teemme osa-aikaista työviikkoa, lapsille saimme kuitenkin järjesteltyä varsin vähällä vaivalla kolmen viikon breikin päiväkodista. He olivat aina kahtena päivänä viikossa kotona joko miehen tai minun kanssani, ja mies piti lisäksi ennen yhteistä kesälomaviikkoamme pari ekstravapaapäivää. Neljän jäljelle jääneen hajatyöpäivän ajaksi lapset pääsivät nauttimaan kesätouhuista mummilassa sekä molemmilla tädeillä.

Yhteinen kesälomaviikkomme starttasi esikoisen 4-vuotissynttärijuhlilla. Juhlien järjestely olikin oiva tapa saada irrotettua aivot työkuvioista. Vieraat oli kutsuttu sunnuntai-iltapäiväksi, joten lauantaina ja sunnuntaiaamuna ehdin hyvin siivota ja laittaa tarjottavat valmiiksi. Kerkesimmepä lauantaina kirppiksillekin. Monissa aiemmissa juhlissamme tarjoiluja on ollut aivan liikaa ja niitä on saanut tyrkkiä kaikkien vieraiden matkaan ties missä muovikipposissa, joten olin päättänyt jo etukäteen, että menisin tällä kertaa helpommalla kaavalla ja leipoisin ainoastaan yhden makean ja yhden suolaisen tarjottavan.

Kakkuna oli jokajuhlainen klassikkomme valkosuklaa-juustokakku mansikoilla, jonka pystyi tekemään jo hyvissä ajoin pakastimeen. Suolaiseksi tarjottavaksi valitsin tällä kertaa tomaatti-fetapiirakan, jota en puolestaan ollut kokeillut koskaan aiemmin. Tosi hyvää kuitenkin oli ja varmasti teen toistekin! Muut tarjoilut tulivat sitten kaupan hyllyltä. Suolaisena täydennyksenä juhlapöydässä oli karjalanpiirakoita, hunajamelonia, viinirypäleitä, nakkeja sekä minilihapullia. Makealta sektorilta tarjolla oli keksejä sekä esikoisen lempiherkkua jäätelöä. Lisäksi pikkuvieraille oli vielä omia lasten sokerittomia keksejä sekä hedelmäpatukoita.

Esikoinen sai myös tosi ihania ja hyödyllisiä lahjoja. Paketeista löytyi mm. barbeja, kirja, Hoplop-lahjakortti, pyjama, kurahousut, puuhakirjoja ja askartelutarvikkeita. Kaikki tosi mieleisiä ja tulevat varmasti käyttöön. Juhlat sujuivat muutenkin kaikin puolin tosi kivasti ja lapsilla leikkejä ja tohinaa riitti.

Emme pitäneet vielä tänä vuonna erillisiä kaverisynttäreitä, koska vapaa-ajalla esikoisemme leikkii lähinnä serkkujen kanssa ja myös hänen kumminsa ja kummitädin tytär oli luontevaa kutsua sukulaisjuhliin. Päiväkotikavereissa hänellä on lähinnä yksi erityisen läheinen ystävä, mutta lapset eivät ole ainakaan vielä kyläilleet vapaa-ajalla. Kesälomakauden vuoksi koin, että päiväkotipoppoon kokoon haaliminen olisi muutenkin voinut olla hankalaa. Esikoinen ei itsekään ole vielä ollut kenenkään päiväkotilaisen synttärijuhlissa eikä siten osannut sellaisia kaivata. Katsotaan erillisiä kaverikekkereitä sitten vuoden päästä, jos ne alkavat silloin olla päiväkotipiireissä enemmän pinnalla.

Juhlatohinoista teimmekin sitten sulavan liu’un maaseudun rauhaan. Pakkasimme maanantaiaamuna kamppeet kasaan ja hurautimme perheen kesken mökille. Säät olivat suotuisat ja lapset viihtyivät kivasti pihapuuhissa. Huomaa kyllä, että lapset ovat jo pikkuisen isompia, kun he oikeasti leikkivät pitkiä aikoja keskenään ja siskoksista on toisilleen ihanasti seuraa. Ehdin ihan eri tavalla esimerkiksi virkata ja lukea kirjaa samalla, kun tytöt touhusivat keskenään, kuin aiempina mökkikesinä.

Kävimme melkein joka päivä mustikassa ja kumpikin lapsista jaksoi poimia marjoja pitkään ja hartaasti. Lisäksi tietysti uimme, saunoimme ja kävimmepä ensimmäistä kertaa lasten kanssa soutelemassakin. Ihan pienellä kierroksella kylläkin, mutta oli kiva mahdollistaa elämys esikoiselle, kun hän sen perään jo viime mökkeilyllä kyseli ja silloin soutelu jäi väliin todella tuulisten säiden vuoksi. Veneessä oleminen taisi kyllä hieman jännittää neljävuotiasta, kun taas taapero ei ollut milläänsäkään. Mökkireissun loppupuolella teimme vielä perinteisen visiitin mökin viereisen isomman pitäjän kirpputoreille. Sieltä löytyi runsaasti ostettavaa, ja kävimme samalla loman kunniaksi pitsalla ja jäätelöilläkin.

Perjantaina olimme taas kotona. Hankimme muutama viikko sitten kuopukselle istuimen minun pyöräni tarakalle, ja esikoisen opittua taitavaksi ja omatoimiseksi pyöräilijäksi on ollut kiva käydä pyörillä koko perheen voimin puistoilemassa. Aamupäivällä ruokakauppareissun jälkeen kävimmekin taas koko poppoo polkien lähipuistossa. Iltapäivällä miehen lapsuudenkaveri tuli meille kyläilemään ja pelaamaan.

Lauantaina oli taas kirppispäivä ja iltapäiväksi saimme jälleen kotiimme vieraita, kun miehen äiti, veli, sisko ja siskon lapset tulivat leikkimään. Sää oli koko päivän todella sateinen, mutta niin vain lapset puuhailivat kuravaatteissaan tovin vesileikkejä kotipihassa. Lauantaihin sisältyi myös aivan ihania uutisia, kun siskolleni syntyi vauva. Pääsin jo illalla pikaisesti piipahtamaan vauvaa katsomassa. Vastasyntyneet ovat kyllä niin mahdottoman valloittavia! En malta odottaa, että lapsetkin pääsevät tutustumaan uuteen serkkuunsa. Saman ikäiset serkukset ovat iso rikkaus ja on ihanaa, kun perhe kasvaa.

Sunnuntaina kävin pitkästä aikaa aamulenkillä. Juokseminen sujui tällä kertaa yllättävän hyvin, vaikka tosi hitaita ja lyhyitähän nämä lenkkeilyni tässä kohtaa raskautta ja heikohkolla pohjakunnolla ovat. Aamupäivällä vein esikoisen naapurikaupunkiin, jonne hän pääsi viettämään omaa kesäretkipäivää mummin ja papan kanssa. Heillä oli suunnitelmissa muun muassa lasten kesäteatteriesitys. Vanhempieni koira tuli meille siksi aikaa hoitoon, joten kävimme viemässä kuopuksen kanssa koiran metsään hänen päiväuniensa jälkeen. Oli kivaa vaihtelua viettää kerrankin aikaa kolmisin niin, että paikalla olikin meidän vanhempien lisäksi ainoastaan taapero. Iltapäivällä veimme toisen auton miehen vanhempien luokse ja leikimme tovin heidän pihassaan hiekkalaatikolla kuopuksen kanssa. Siitä hurautimmekin sitten esikoista hakemaan, ja loppuilta kului rennosti kotosalla.

Vaihteleva viikko piti huolen siitä, että töistä pääsi irtautumaan mukavasti jo näinkin lyhyessä lomapätkässä. Sopivassa suhteessa sekä luonnon rauhaa että ohjelmaa ja ihmisten tapaamista oli oikein toimiva resepti lomaviikkoon! Nyt sitä sitten toivon mukaan jaksaa taas painaa työarkea hyvillä mielin syyskuun lopulle saakka, jolloin minulla koittaa äitiysloma.

Yhden määritelmän mukaan ahtaaksi asumiseksi luokitellaan se, jos taloudessa on keittiötä mukaan laskematta vähemmän huoneita kuin asukkaita. Meidän nelihenkinen perheemme asustelee 70-neliöisessä kolmiossa, eli hujahdamme kategoriaan jo nykyisellä perhekoollamme. Silti en ole vielä kertaakaan kokenut, että tilaa olisi liian vähän. Alkutalvesta perheemme kasvaa vielä viidennellä jäsenellä, eikä meillä ole siinäkään kohtaa aikeissa  vaihtaa kotia isompaan.

Viiden hengen perhe kolmiossa tuntuu nykyään olevan aika normeja uhmaava valinta, vaikka kaupungistumisen ja etenkin Helsingin seudun pilviin kivunneiden hintojen myötä tiivis asuminen onkin ehkä nykyisin aiempaa yleisempää. Tiedättehän – juurrutaan tietylle kalliille kaupunkialueelle eikä haluta muuttaa halvemman hinnan perässä pois. Meidän tilanteessamme ei kuitenkaan ole kyse siitä. Asustelemme rauhallisella, väljällä alueella isomman kaupungin kupeessa, emme kalliissa city-kämpässä. Meille ei olisi mikään ongelma vaihtaa asuinaluetta. Emme siis ole jäämässä kotiimme siksi, että olisimme priorisoineet sijaintia tilan kustannuksella. Enemmänkin kyse on kohdallamme yksinkertaisesti siitä, että olemme saaneet lapset nuorina opiskelijoina, kun työelämään ei ole vielä ehditty asettua ja säästöpottia omakotitaloon kerryttää. Talousnäkökulma ei ole ikinä ollut meille riittävä syy jarrutella lapsitoiveissa.

Vaikka sinänsä koen nykyisen kotimme ihan riittävän kokoiseksi, toki suhteellisen naftin kokoinen asunto on vaatinut jotain pientä säätöä. Aikuisten makuuhuoneessa sänky ei ole perinteiseen tyyliin esteettisesti seinää vasten, vaan pääty osoittaa keskelle huonetta. Näin makkariin mahtuu myös miehen työpiste ja tulevaisuudessa kolmannen lapsen pinnasänky. Isommat lapset nukkuvat luonnollisesti kerrossängyssä. Tulevaisuudessa, kun vauvakin muuttaa luultavasti lastenhuoneen kolmanneksi asukkaaksi, voi lattiatilaa säästää lisäämällä säilytysratkaisuja hukkatilaan kuten vetolaatikkoihin sängyn alle. Ja on meillä oikeasti myös tosi paljon varaa ihan vain karsia leluista. Kolme lasta tarkoittaa tietysti laajempaa ikähaitaria ja sitä myöten tarpeita vähän eri tyyppisille esineille, mutta ainakaan vielä lelusäilytys ei ole ollut mikään ongelma. Kamasta voisi helposti karsia kolmasosan pois ilman, että lasten leikit siitä juuri häiriintyisivät. Asuntomme pohjaratkaisu on toimiva, säilytystilaa on sekä ulko- että sisävarastossa ja kaappejakin riittää. Esimerkiksi kolmannen lapsen vaatesäilytys ei siis minua huoleta.

Ikuisesti emme mekään silti ole suunnitelleet asuvamme viiden hengen poppoolla kahden makuuhuoneen kämpässä. Toiveenamme olisi, että parin vuoden sisään voisimme ostaa sellaisen perinteisen ”loppuelämän omakotitalo” -tyyppisen omistusasunnon. Senkään osalta emme kylläkään haaveile, että makuuhuoneita olisi jokaiselle oma. Ainakin tällä hetkellä ajatuksenamme on, että lapsia saisi tulla enemmänkin kuin kolme, ja viiden makuuhuoneen taloja nyt on jo todella haastavaa löytää, ainakaan meidän hintahaarukassamme. Ideaalitilanteessa makuuhuoneita olisi neljä – meidän vanhempien makuuhuone, pari tilavaa makkaria, joihin mahtuisi molempiin mukavasti ainakin kaksi lasta, sekä joku pieni tila, johon saisi tarvittaessa joko työhuoneen tai omaa rauhaa lapsista vanhimmalle. Mutta en näe neliötäkään mitenkään huonona valintana, jos kaikki makuuhuoneet ovat tilavia.

Tuntuu, että nykyaikana on ihan itsestään selvä oletus, että taaperoiän ohittaneilla lapsilla on omat huoneet. Suunnilleen jätetään mieluummin enemmät lapset hankkimatta kuin laitetaan niitä samaan huoneeseen nukkumaan. Toki perhekoot ovat varmasti muistakin tekijöistä johtuen niin pieniä, että sille yhdelle tai kahdelle on suhteellisen helppoa mahdollistaa oma tila. Hyvin harvan kahdeksanlapsisen perheen talossa lienee yhdeksän makuuhuonetta. Silti ajatus siitä, että kolme lasta jakaisi yhteisen huoneen, tuntuu olevan ainakin omissa ympyröissäni aika ennenkuulumaton. Jos nyt leikki-ikäiset voivatkin vielä jakaa yhteisen huoneen ja touhut, viimeistään kouluiässä jokaisella täytyisi olla oma soppensa.

Itse en ihan allekirjoita ajatusta oman huoneen välttämättömyydestä. Tietysti mielipiteeni voi lasten kasvaessa muuttua, ja omakohtaista kokemusta isompien lasten yhteishuoneista minulla ei toistaiseksi ole. Esimerkiksi omassa lapsuudenkodissani sekä minulla että siskollani oli pienestä pitäen omat huoneet. Introverttiluonteena ymmärrän ajatuksen oman tilan tarpeesta, mutta mielestäni yhteisissä huoneissa on kuitenkin myös paljon plussapuolia, joita tunnutaan nostavan harvoin esiin. Olen aika varma, että sisaruussuhteita, toisten huomioimista ja asioiden jakamista tulee väkisinkin opittua tehokkaammin jaetussa huoneessa.

On toki tärkeää, että esimerkiksi kouluikäiset lapset pystyvät syventymään kotona rauhassa omiin puuhiinsa ilman jatkuvia taaperoikäisten pikkusisarusten keskeytyksiä. Omia huoneita se ei kuitenkaan mielestäni vaadi. Ajattelen, että esimerkiksi omat kahden vuoden ikäerolla syntyneet tyttäremme voisivat vallan mainiosti asustaa vaikka 10- ja 8-vuotiaina samassa huoneessa ilman, että kumpikaan merkittävästi kärsisi toisen läsnäolosta. Teineille yksityisyys on tietenkin tärkeää, mutta johtuuko se eniten siitä, että heille omaan nurkkaan oven taakse vetäytyminen on niin mahdollinen ja totuttu kuvio? Olisivatko perheen välit läheisempiä, jos jokainen ei istuisikaan yksin omassa huoneessaan edes yläkouluvaiheessa?

Näin päiväkoti-ikäisten vanhempana tällaiset pohdinnat ovat tietysti pelkkää spekulaatiota, kun käytännössä teinivaiheeseen on vielä niin pitkä matka. Mutta voisin kuvitella, että jos lapset ovat tottuneet yhteiseloon jaetuissa huoneissa, ne eivät automaattisesti aiheuttaisi kriisiä vanhempanakaan. Joka tapauksessa en näe järkeväksi muuttaa jo pikkulasten kanssa jättimäiseen, kaikille omat huoneet mahdollistavaan taloon vain siksi, että he ehkä sitten teineinä kaipaavat omaa rauhaa eivätkä viihdy yhteisissä huoneissa. Asumisessa, kuten kaikessa muussakin, tottumuksella on kuitenkin keskeinen roolinsa. Jos yli viisi lasta olisi nykyaikana edelleen yleinen perhekoko, tuskin omista huoneista puhuttaisiin niin itsestäänselvyytenä kuin tällä hetkellä.