Töiden aloituksen jälkeen olen havahtunut siihen, että en oikeastaan nykyisin juuri käy itsekseni omilla menoillani. Aiemmin meillä oli miehen kanssa rutiinina, että keskiviikkoisin hänellä oli oma harrastusilta ja vastaavasti minä kävin suunnilleen kerran viikossa kirjastossa tai jossain muualla viettämässä omaa aikaa. Tänä vuonna en ole kuitenkaan käynyt yksin kirjastossa kuin kolmesti. Toki olen satunnaisesti nähnyt jotakuta kaveria ilman lapsia tai muuta vastaavaa, mutta muutoin olemme touhunneet tosi paljon koko perheenä. Miehen harrastuskin on ollut nyt kesän tauolla.

Isoin syy omien menojen karsiutumiseen on varmasti ollut juurikin työ. Työpäivien jälkeen on muutenkin vain pari tuntia aikaa ennen lasten iltatoimia, joten hieman väsähtäneenä sitä usein mieluummin hoitaa kotitöitä tai katsoo lasten kanssa jakson Muumeja kuin järjestää sen ihmeempää ohjelmaa. Vastaavasti niinä arki-iltoina, kun aikaa on paremmin, lähdemme yleensä koko perheen voimin esimerkiksi ulkoilemaan tai kirppiksille. Viikonloput täyttyvät niin ikään lasten kanssa toteutettavista menoista, kuten isovanhempien ja serkkujen luona vierailemisista. Niihinkään ei siis ole tullut juuri haalittua omia menoja.

Omia vapaahetkiä tulee aina iltaisin lasten mentyä nukkumaan sekä vapaapäivinä taaperon päiväunien aikaan, kun esikoinen katselee ohjelmiaan. Siispä omat ”harrastukseni” ja oma vapaa-ajan viettoni on tosi pitkälti kotona touhuiltavaa, rentouttavaa pikku puuhaa. Usein iltaisin kuuntelen jotain podcastia tai katson YouTube-videoita samalla virkaten. Sain juuri valmiiksi kesän ison virkkuuprojektini eli kukkaruuduista tehdyn peiton siskoni vauvalle. Seuraavaksi olen ajatellut aloittaa pipoa omalle tulevalle vauvallemme – marraskuinen tarvitsee villaisen version jo ihan vastasyntyneen koossa, toisin kuin kaksi loppukesän kieppeillä syntynyttä aiempaa lastamme.

Tuntuu hassulta, että tavallaan ajattelen olevani melko paljon omaa aikaa ja tilaa kaipaava henkilö, mutta nyt ruuhkavuosiarjessa en koekaan tarvetta järjestää omia harrastuksia. Ehkä kyse onkin siis enemmän siitä, että kaipaan riittävästi vaihtelua päiviin ja tylsistyn pelkkään kotona lasten kanssa hengailuun? Kun töissä olen joka tapauksessa poissa kotoa ja lasten luota, en kaipaa vähäiseen vapaa-aikaan enää samalla tapaa taukoa perheestä kuin kotiäitinä ollessani. Pari kertaa olen kyllä pitänyt lapsia lyhyemmän hoitopäivän päiväkodissa, vaikka itselläni olisi ollut vapaapäivä. Se on mahdollistanut esimerkiksi rakenneultraan menemisen, perusteellisemman siivousoperaation toteuttamisen, hieronnassa käynnin ja ystävän tapaamisen kahdestaan.

Lisäksi olemme miehen kanssa molemmat niin kotihiiriä, että emme parisuhteen puolestakaan juuri kaipaa treffejä tai kodin ulkopuolisia parisuhdeaktiviteetteja. Ennen lapsiakin kävimme tosi harvoin varsinaisilla treffeillä. Ja lasten syntymän jälkeen emme ole olleet kertaakaan millään kahdenkeskisellä hotellilomalla tai vastaavalla, vaikka varmasti pyydettäessä sellainen olisi voinut lastenhoidon puolesta järjestyä. Iltaisin yhdessä katsottu leffa tai kahden pelaajan tietokonepeli kelpaa meille yhtä lailla kuin joku kodin ulkopuolinen aktiviteettikin. Toki sinänsä parisuhdetta voisi hoitaa enemmänkin, että ainakin itse pyöritän kotonakin ihan liikaa työajatuksia päässäni enkä välttämättä ole täysillä läsnä. Mutta varsinainen treffailu ei ole koskaan ollut keskeistä suhteemme kannalta.

Keväällä kyllä mietin lähes jokavuotiseen tapaani, että ehkä kesällä voisimme viettää hieman pidemmin kahdenkeskistä aikaa. Vauva ei ole vielä syntynyt ja isommat lapset pärjäisivät jo hienosti vaikka viikonlopun mummilassa. Sellaista ei ole kuitenkaan taaskaan tullut järjestettyä. Varmasti, jos olisimme olleet kaikki kesälomalla useamman viikon, olisin kysynyt lapsia enemmän läheisille hoitoon. Nyt, kun koko perheen lomaa oli vaivainen viikko ja päivät kuluvat töissä, kesä on ollut täysinäistä lasten kanssa touhutessakin. Lapset ovat olleet hoidossa lähinnä vain oman päiväkotilomansa aikana siten, että me vanhemmat olimme töissä. Tavallaan lapsia ei ehkä edes niin ”malta” antaa hoitoon viikonloppuisin, kun he kuitenkin viettävät niin ison osan arkipäivistä päiväkodissa.

Mitä te muut äidit tykkäätte tehdä vapaa-ajallanne? Kaipaatteko omia menoja vai riittävätkö kotipuuhat?

Kuten jo viime raskaudessa kerroin, kotisynnytys on aina ollut minulle iso haave ja tuntunut itselleni parhaalta valinnalta. Kahden ensimmäisen lapsen kohdalla menin kuitenkin sairaalaan, koska ensimmäisen kohdalla rohkeus ja toisen kohdalla talous eivät antaneet myöden kotisynnyttää. Tällä kolmannella kerralla minulle oli kuitenkin heti selvää, että panostaisin kotisynnytykseen. Siirryimme miehen kanssa molemmat keväällä palkkatöihin, minkä vuoksi rahatilanne vihdoin mahdollisti kotikätilön palkkaamisen. Melkeinpä saman tien raskaustestin näytettyä plussaa aloin viestitellä alueemme kätilöille ja kartoittaa vaihtoehtoja. Tiesin, että kotisynnytysten suosio on viime aikoina noussut ja lisännyt kätilöiden kysyntää, joten asian kanssa oli hyvä olla ajoissa.

Olin ensisijaisesti ajatellut itselleni yhtä lähellä asuvaa, ihanaa kätilöä, jota olen seurannut jo pidempään somessa. Viestiä laitettuani selvisi kuitenkin, että hän olisi koko lokakuun ulkomailla lomailemassa. Koska oma laskettu aikani osuu marraskuun ensimmäisille päiville, hänen palkkaamisensa ei ollut oikein mahdollista. Pohdin kyllä alkuun, pyytäisinkö synnytykseen kahta kätilöä, jotta voisin synnyttää vain toisen heistä kanssa, mikäli synnytys starttaisi lokakuun puolella. Kahden kätilön hinta olisi kuitenkin noussut liian korkeaksi ja ajatus siitä, etten voisi etukäteen olla varma, ketä synnytyksessäni on paikalla, ei houkutellut. Siispä päädyin etsimään jonkun muun kätilökseni.

Parille viestiteltyäni päädyin tekemään alustavan diilin erään naapurialueen kätilön kanssa. Hän ei ollut minulle entuudestaan kovin tuttu, mutta tuttavat olivat kuulleet hänestä paljon hyvää palautetta. Hänellä on pitkä ja vankka kokemus, hän laskuttaa kattavasta paketistaan huolimatta vähemmän kuin osa kollegoista ja hänestä tuli heti vakaa ja asiantunteva vaikutelma. Ainakin itselleni on nimittäin tärkeää, että kätilön kanssa arvot kohtaavat edes jotenkuten. Aika monet kotisynnytysten parissa työskentelevät ovat kallellaan new agen suuntaan, joten koin tärkeäksi, ettei kätilö välittäisi voimakkaita fiiliksiä arvoista, jotka ovat ristiriidassa omieni kanssa. Kaikkein ihanteellisin olisi tietysti ollut kristitty kätilö, mutta heitä ei nyt tähän kohtaan ollut saatavilla.

Vaikka sovimme kotikätilöinnistä jo raskauden alkumetreillä, livenä tapasimme kätilön kanssa ensimmäisen kerran vasta nyt puolivälin jälkeen. Se tuntui luontevalta ajankohdalta, koska kuten neuvolankäyntienkin osalta, myös synnytykseen liittyen saa myöhemmillä viikoilla tapaamisista enemmän irti. Oli kiva huomata, että kätilö oli melkeinpä kaikesta samoilla linjoilla kanssani. Kävimme läpi käytännön asioita, kuten tarvittavat reseptit sekä ammeen sijoittelun ja täytön. Lisäksi juttelimme muun muassa streptokokin seulonnasta, perätilasta ja siitä, mitä istukalle tehdään.

Tapaamme kätilön kanssa vielä uudelleen raskausviikon 30 tuntumassa sekä kerran hieman ennen synnytystä. Siten ehdimme tulla matkan varrella tutuiksi molemmin puolin. Aion yrittää saada kotisynnytyksessä tarvittavat reseptit neuvolalääkäriltä, joten olen pyytänyt, että voisin mennä (oman raskauteni näillä näkymin ainoalle) lääkärikäynnille jo hieman aiemmin kuin tyypillisillä viikoilla 35-36. Mikäli reseptejä ei neuvolasta irtoa, haluan, että aikaa jää vielä yksityiseltä hakemiseen. Lisäksi tässä jossain kohtaa pitäisi alkaa pohtia altaan täyttöletkun liitintä, kosteussuojia sun muita oheistarvikkeita synnytykseen. Voi kyllä olla, että iso osa järjestelemisestä jää äitiyslomalle… Viikot vierivät niin hurjaa tahtia työkiireiden pyörteissä, että kolmannen kolmanneksen lähestyminen tuntuu ihan epätodelliselta ajatukselta.

Lapset osalta olemme sopineet, että viemme heidät itse syntymän ajaksi mummilaan hoitoon. Monet kotisynnyttäjät toivovat, että lapsetkin pääsevät olemaan läsnä syntymän hetkellä, mutta itse en usko, että pystyisin riittävästi rentoutumaan ja vetäytymään omaan kuplaani lasten hyöriessä ympärillä. He ovat vielä sen verran pieniä, että kaipaavat jatkuvaa huomiointia eivätkä ymmärtäisi, miksi en pysty keskittymään heihin. En myöskään halua, että miehen kaikki huomio menee lastenhoitoon. Hänellä varmasti riittää muutenkin puuhaa käytännön askareissa ja tukihenkilönä toimimisessa. Kotisynnytyksessä on kuitenkin kiva, että on ihan meistä itsestämme kiinni, koska lapset pääsevät tapaamaan pikkusiskonsa ensimmäistä kertaa. Saamme kutsua läheisiä käymään oman mielemme mukaan ja muutenkin päättää itse, mitä puuhailemme ensimmäisten päivien ajan.

Kaiken kaikkiaan olen kyllä miettinyt synnytystä tällä kolmannella kerralla oikeastaan häkellyttävän vähän. Viime raskaudessa minulla oli käynnissä kunnon synnytysvillitys, kun kuuntelin päivittäin synnytyspodcasteja, etsin jatkuvasti tietoa ja uppouduin täysillä synnytysten maailmaan. Ehkä siitä onkin jäänyt vielä tietynlainen ”synnytysähky”. En ole tällä kierroksella jaksanut pohtia aihetta juurikaan, ja koska kaikki olennainen tietämys on jo hallussa, ei sille ehkä ole ollut niin paljoa tarvettakaan. Tiedän jo, miten synnytys toimii, mikä on minulle tyypillistä synnyttäjänä ja mitä toiveita minulla tapahtumaa koskien on. Luotan siihen, että kaikki menee oikein. Ne mieltä myllertävimmät tutkimusten selaamiset, koti- ja sairaalasynnytysten riskien vertailut sun muut on tullut käytyä läpi niin monesti, että minulla on varma ja selkeä olo valinnastani. Samalla tiedostan, että jos jotain poikkeavaa ilmenee, siirrymme sairaalaan, ja olen sinut myös sen vaihtoehdon kanssa.

Toki kotona synnyttäminen on varmasti joka tapauksessa kokemuksena hyvin erilainen kuin aiemmat sairaalasynnytykseni. Siivoukset ja ammeen tyhjentämiset pitää hoitaa itse eikä ruokaa tupsahda automaatiolla naaman eteen. Toisaalta sairaalaan lähtemisen hetkeä ei tarvitse arpoa, synnytyksen jälkeen saa pötkötellä omassa sängyssä eikä stressaavaa sairaalahenkilökunnan kanssa neuvottelua ja heidän suhtautumisensa jännittämistä tarvitse pohtia. Synnytys saa tapahtua arkisesti tutussa ympäristössä, keskellä meidän perheen elämää. Se tuntuu tosi hyvältä ja luonnolliselta ajatukselta. Vaikka en siis ole juuri nyt samanlaisen synnytysinnostuksen vallassa kuin pari vuotta sitten, uskon, että meidän kolmannen lapsen syntymästä tulee unohtumaton ja ainutkertainen. Miten ikinä Jumala sen sitten johdattaakin.