Olen tänä kesänä kaasona siskoni häissä, ja järjestelyt heinäkuuta varten ovat hyvässä vauhdissa. Pöytäkarttojen, morsiusneitojen mekkojen sekä kampausten äärellä pyöriminen on saanut muistelemaan myös omia kuuden vuoden takaisia häitämme. Meidän juhlamme olivat siinä mielessä hyvin erilaiset, että isojen kekkereiden sijaan menimme naimisiin vain parinkymmenen vieraan läsnä ollessa. Vaikka häämme olivat pienet, itse avioliitto ei kuitenkaan totisesti ollut meille mikään pikkujuttu. Minulle oli alusta saakka tosi tärkeää löytää ihminen, johon sitoutua loppuelämän perspektiivillä, ja sellaisen onneksi löysin.

Muistan vielä, kuinka merkkasin 18-vuotiaana lukiolaisena kalenteriini joka kuukaudelle seurustelumme ”vuosi”päivän. Silloin tuntui, että olimme olleet jo pitkään yhdessä, vaikka suhteen kesto laskettiin vuosien sijaan kuukausissa. Nyt vuosia on yhtäkkiä kulunut seitsemän ja parisuhdettamme voi vähitellen alkaa oikeasti pitää pitkänä. Toki vuosikymmenten liittoihin verrattuna meidän sokerihääpäivämme ei ole vielä mitään, mutta siihen nähden, että olen vasta 25-vuotias, suhteemme on kuitenkin ollut ihan kohtuullisen mittainen. Ja ennen kaikkea olemme olleet parisuhteessa alusta saakka todella vakavissamme. Suurin osa parikymppisistä ei ehkä halua miettiä mitään vierekkäisiä kiikkutuoleja, vaan yhdessä hengailu toistaiseksi riittää vallan mainiosti. Minulle oli kuitenkin jo lukioikäisenä suhteen aloittaessamme selvää, että seurustelun tähtäimenä on nimenomaan löytää aviopuoliso, johon sitoutua täysillä ja jonka kanssa rakentaa yhteistä elämää.

Mikä sitten on mielestäni olennaista sen kannalta, että parisuhde todella kestäisi kaikki vuodet ja niin ylä- kuin alamäetkin? Oma vahva mielipiteeni on, että kaikkein tärkein asia ovat samanlaiset arvot. Jotta vaikeammistakin vaiheista pääsisi eteenpäin yhdessä, on tosi tärkeää, että kumpikin on täysillä sitoutunut ja haluaa panostaa nimenomaan siihen omaan kumppaniin. Kaikkihan eivät lähtökohtaisesti tavoittele loppuelämän parisuhdetta. Jos jommallakummalla on sellainen ajatus, että eroaminen on ihan ok vaihtoehto ja suhde kestää sen aikaa kuin kestää, itse näkisin, että se laskee huomattavasti todennäköisyyttä pysyä yhdessä loppuun saakka. Mikäli tavoitteena on koko elämän mittainen sitoutuminen, molempien pitäisi olla valmiita panostamaan ja näkemään vaivaa yhtä lailla. Yksin ongelmia on hyvin vaikea korjata, jos toisella ei ole kiinnostusta tai motivaatiota panostaa kumppanuuteen.

Nykyään korostetaan aika paljon sitä, kuinka täytyy vain löytää se oikea ihminen, ja sitten parisuhde toimii. Jos suhteessa on haasteita, ratkaisuehdotus on ero ja paremmin itselle sopivan puolison etsiminen. Itse ajattelen kuitenkin toisin. Toki on totta, että jotkut ihmiset varmasti sopivat paremmin yhteen kuin toiset. Loppujen lopuksi jos molemmilla on samanlainen arvomaailma ja tahto sitoutua, hyvin monenlaisista lähtökohdista on kuitenkin mahdollista rakentaa toimiva parisuhde. Se voi kylläkin vaatia työtä, omien tunteiden ja haavojen käsittelyä sekä sitä, että kumpikin miettii ennen kaikkea yhteistä parasta omansa sijaan.

Itse en usko, että kumppania vaihtamalla pääsee lopulta kovinkaan monesta haasteesta eroon. Monet parisuhdeongelmat johtuvat nimittäin pohjimmiltaan siitä, että molemmilla on omia käsittelemättömiä haavoja. Jos ne sivuuttaa ja lähtee aina vain etsimään uutta puolisoa, juoksee ongelmaa karkuun. Uuden ihmisen kanssa törmäyskohdat voivat ehkä muuttua, mutta ei niistä kenenkään kanssa kokonaan eroon pääse, jollei ole valmis työstämään myös itseään ja näkemään vaivaa. Henkilökohtaisesti uskon, että yhteen kumppaniin sitoutuminen, hänen kanssaan elämän eläminen ja yhdessä kasvaminen antaa huomattavasti enemmän kuin loputon ”jonkin paremman” haikailu. Kun ajattelee, että tässä on nyt elämänkumppanini ja suhteemme on tasan niin hyvä kuin millaisen siitä itse rakennamme, voi saavuttaa jotain todella syvää ja merkityksellistä. Vaikka pitkän parisuhteen ylläpitäminen ei ole aina helppo rasti, uskon sen palkitsevan lopulta enemmän.

Vaikken usko siihen, että vaihtamalla paranee, tietenkin parisuhdetta muodostaessa ja ennen naimisiinmenoa on ehdottoman tärkeä tutustua toiseen riittävän syvällisesti. Sitoutumisen arvostaminen ei tarkoita, että sitoutua kannattaisi kehen tahansa. Loppuelämän päätöstä ei kannata tehdä kevyin perustein. On tosi olennaista selvittää, millaisilla aikeilla ja arvoilla toinen on oikeasti suhteeseen lähdössä. Mikä toiselle on tärkeää? Onko arvomaailma linjassa oman kanssa? Entä tulevaisuudensuunnitelmat?

Asia, jota arvostan ehkä kaikkein eniten omassa puolisossani, on juuri hänen vahva arvomaailmansa ja sitoutumisensa. En ole ikinä joutunut miettimään hetkeäkään sitä, onko hän suhteessa tosissaan tai olisiko ero hänen mielestään mahdollinen vaihtoehto. Mieheni on usein mielipiteissään jyrkkä, ja jos hän kokee jonkin moraalisesti arveluttavaksi, hän ei siihen ryhdy, vaikka mikä tulisi. Hän ei pyri menemään sieltä, missä aita on matalin, vaan toimimaan aina siten kuin kokee oikeaksi. Tiedän, että häneen voin aina luottaa. Olen hyvin turvallisuushakuinen, joten minulle olisi tosi hankala seurustella ihmisen kanssa, jonka sitoutumisen varaan en voisi täysillä laskea.

Meidän kohdallamme molemmille tärkeitä asioita ovat usko ja kristilliset arvot, sitoutuminen, perhe ja koti. En olisi voinut aloittaa seurustelua ihmisen kanssa, joka ei olisi ollut uskossa tai ei vaikkapa olisi halunnut lainkaan lapsia. Sen sijaan esimerkiksi taustamme ja tapamme käsitellä konflikteja eroavat toisistaan suuresti. Varsinkin suhteen alussa ristiriitatilanteet olivat haastavia, koska itse olisin halunnut puhua asiat halki, kun taas mies vetäytyi pahalla mielellä ollessaan täysin kuoreensa ja mykäksi. Parisuhde oli kuitenkin puolisolle suuri motivaattori käsitellä niitä asioita, joiden vuoksi tunteiden ilmaiseminen oli hänelle vaikeaa. Nykyisin kommunikaatiomme toimii jo paljon paremmin. Yhteisten vuosien myötä olen itsekin oppinut paremmin tulkitsemaan miehen mielialoja ja arvaamaan, mikä milloinkin vaivaa, vaikka hänelle olisi toisinaan haastavaa sanoittaa ajatuksiaan.

Koen, että juuri tästä syystä vahva sitoutuminen on keskeistä suhteen hoitamisen ja siihen panostamisen kannalta. Koska ero ei ole vaihtoehto kummallekaan, suhteeseen on oikeasti motivaatiota satsata. Kun molemmilla on se ajatus, että tämä on se ihminen, kenen kanssa olen koko elämäni eikä ketään muuta tule, halu luoda yhdessä molempia palveleva ja täysipainoinen parisuhde on vahva. Mikäli jokin hiertää, se on pakko selvittää ja laittaa toimimaan. Kumpikin on vastuussa toisesta ja siitä, että on toiselle hyvä kumppani. Sitoutuminen yhteiseen elämään mahdollistaa kasvun.

Viikonloppuni kului hauskoissa merkeissä, kun vietimme siskoni polttareita. Hän on menossa naimisiin ensi kesänä ja olen yksi kolmesta kaasosta. Olen ollut kaasona pari kertaa aiemminkin, ja polttareiden järjestäminen on mielestäni aina yhtä kivaa ja jännittävää puuha. Järjestelyt sujuivat jälleen tosi mukavasti, vaikken tuntenut juurikaan etukäteen muita kaasoja tai polttareihin osallistujia. Kaikilla tuntui olevan aika yhtenäinen visio siitä, millaista viikonloppua lähtisimme järjestämään. Onnistuimme myös löytämään ajankohdan, joka sopi kaikille kymmenelle osallistujalle.

Morsian ei ollut arvannut polttareiden ajankohtaa lainkaan, joten hän yllättyi oikein kunnolla, kun ilmestyimme lauantaiaamuna hänen ovensa taakse. Juhlakalu oli ollut juuri aikeissa lähteä salille, joten annoimme hänelle tunnin verran valmistautumis- ja pakkausaikaa ennen, kun jakaannuimme autoihin ja lähdimme ajamaan polttarilokaatiota kohti. Pakkauslistalle olimme koostaneet paitsi tarpeelliset muistettavat jutut, kuten kännykän laturin, petivaatteet ja uimapuvun, myös hämääviä erikoisuuksia tyyliä kumihanskat, haarukka ja kalastusviehe.

Esikoinen jäi viikonlopuksi kotiin, mutta vauva kulki mukanani viikonlopun ajan. Harkitsin kyllä alkuun, voisiko hänetkin jättää iskän kanssa kotiin, mutta koska pikkuinen ei ole yrityksistä huolimatta suhtautunut suopeasti tuttipulloon tai muihin juomisvälineisiin, ei ilman häntä lähteminen oikein tullut kyseeseen. Ja olisi reilu vuorokausi tuntunutkin vielä tässä kohtaa aika pitkältä erossaoloajalta, kun toistaiseksi olen ollut kahdeksankuisestamme erossa vasta muutamia tunteja. Vauva nukahti menomatkalla sopivasti autoon ja sai hyvät päiväunet vajaan puolentoista tunnin ajomatkalla.

Ensimmäisenä aktiviteettina oli ilmajoogaa Jämsän Studio PoleFlow’ssa. En ole kovin urheilullinen ja ajattelin etukäteen, etten varmaankaan saisi tehtyä kankaiden kanssa juuri mitään. Yllätyksekseni onnistuin kuitenkin joissain omasta mielestäni vähän haastavammissakin asennoissa. Isoin kompastuskivi oli ehkä luottaa siihen, ettei ilmassa roikkuessa mätkähdä maahan, vaikka irrottaisikin kätensä tai olisi pää alaspäin. Ilmajooga oli tempoltaan rauhallista ja lopussa oli vielä mukava rentoutusosuus. Silti tunti oli yllättävän raskas ja kävi kyllä ihan liikunnasta. Vaikken osallistunut aivan koko aikaa vaan kävin välillä vaihtamassa vaippaa ja viihdyttämässä nurkassa omalla patjallaan hengaillutta vauvaa, seuraavana päivänä huomasi lihaksista, että jotain oli tullut tehtyä.

Ilmajoogan jälkeen hurautimme Himokselle, missä meillä oli mökki varattuna. Söimme tortilloja ja pidimme morsiamelle Tuttu juttu -visan kysymyksillä, joihin olimme aiemmin keränneet vastaukset myös sulhaselta. Pelasimme Aliasta hääaiheisilla sanoilla (morsiamen joukkue voitti) sekä kisasimme Kahootissa kalatietämyksestä, koska sulhanen on innokas kalastamaan.

Alkuillasta lämpeni morsiussauna, josta oli näppärä siirtyä ulkoporealtaaseen lillumaan. Itselläni poreilu jäi hyvin vähälle, koska vauva alkoi olla siinä kohtaa valmis yöunille ja nukuttelu kesti vieraassa paikassa selvästi tavallista pidempään. Ehdin kuitenkin takaisin mukaan siinä kohtaa, kun muut alkoivat laittautua Himos Areenan Abba-iltaa varten. Vauvan kanssa biletysosuus jäi toki itseltäni väliin, mutta ihan mielelläni vetäydyin siinä ennen puoltayötä nukkumaan muiden suunnatessa show’hun.

Pikkuneiti heräsi yöllä pariin otteeseen, mutta nukkui onneksi muuten ihan hyvin. Meillä on kotona tosi tehokkaat pimennysverhot, kun taas mökillä huone oli yölläkin valoisa, mutta sain onneksi matkasängyn aika hyvin pimennettyä laittamalla sen päälle peiton. Oma olo ei ollut aamulla seitsemältä ylös noustessa kovin virkeä, mutta kerrankos sitä nyt vähän huonommin nukkuu.

Aamulla söimme brunssia ja pakkailimme tavaroita kasaan. Muutama osallistuja lähti mökiltä jo omille tahoilleen, mutta muiden kanssa ajoimme takaisin Tampereelle polttareiden viimeiseen aktiviteettiin. Vauva oli nukkunut aiemmin hetken päiväunia kantorepussa, joten hän ei suostunut enää nukahtamaan autoon. Varsinkin loppumatkasta sain siis viihdyttää pikkuista jatkuvalla leluesittelyllä. Kohtalaisen kunnialla selvisimme kuitenkin perille. Polttareiden päätösaktiviteettina morsian pääsi laskeutumaan Pyynikin näkötornista. Ainakin tällaiselle korkeanpaikankammoiselle suoritus näytti varsin jännittävältä, ja kyllä extreme-meininkejä enemmän kokenut morsiankin sanoi, että laskeutuminen tuntui yllättävän hurjalta.

Polttariviikonloppu oli tosi mukavaa vaihtelua lapsiperhearkeen, ja osallistuminen sujui mielestäni vallan hyvin vauvankin kanssa. Useamman lapsen vanhemmuudessa on kyllä se etu, että kun on tottunut operoimaan kahden kanssa, pelkkä vauva tuntuu menevän melkeinpä siinä sivussa. Myös miehellä ja esikoisella oli sujunut kivasti kaksin kotona: he olivat käyneet pyöräretkillä, lastentapahtumassa rekkoja ja poneja katsomassa sekä nähneet mummia ja serkkuja. Kahdenkeskinen aika isin kanssa oli varmasti kiva juttu esikoisellekin. Nyt sitten vain odotellaan kesää ja itse hääjuhlaa!