6.35: Herään, kun esikoinen tulee ulos huoneestaan. Hänellä on käytössä yövalokello, johon syttyy valo aina tähän aikaan, joten useimpina aamuina päivämme alkaa tällöin puoli seitsemän kieppeillä (toisinaan esikoinen nukkuu hieman pidempään ja tulee vasta myöhemmin herättämään meidät). Puen itseni ja taaperon, teemme yhdessä aamupalaa ja kun vauva herää, imetän, vaipatan ja vaatetan myös hänet. Mies lähtee lenkittämään koiraa.

7.15: Äkkiä tukka ponnarille, lapset ulkovaatteisiin ja menoksi! En ole tottunut aikatauluihin aamulla, joten näin aikainen liikkeelle lähteminen suoraan aamutoimien päätteeksi tuntuu oudolta. Yleensä ehdimme hengailla aamuisin rauhassa yhdessä leikkien.

7.45: Kurvaamme päiväkodin pihaan ja käyn viemässä esikoisen hoitoon. Hän ei ole ikinä ennen mennyt näin aikaisin päiväkotiin, ja tuntematon toisen ryhmän aikuinen ovella saa lapsen suupielet kääntymään alaspäin. Ei kuitenkaan auta kuin sanoa heipat ja lähteä jatkamaan matkaa. Meillä on nimittäin kahdeksalta puolivuotiaiden ryhmäneuvola vauvan kanssa.

8.00: Ehdimme juuri ajallaan ja olemme vieläpä ensimmäisiä, vaikka ryhmäkerta järjestetään eri paikassa kuin missä neuvola yleensä on ja jätän auton kauas, kun en ole ihan varma, missä paikka sijaitsee. Terveydenhoitaja ottaa ensin jokaiselta vauvalta mitat. Meidän neitimme on kasvanut nyt selvästi naftimmin kuin tähän asti, vain 280g kuudessa viikossa. No, eipä auta kuin toivoa, että kiinteät alkavat vähitellen upota paremmin.

8.35: Kaikki neljä vauvaa on punnittu ja alamme jutella kahden työntekijän kanssa päivän teemoista. Vauvan kehityksen lisäksi keskustelussa sivutaan esimerkiksi voimavaroja, parisuhdetta ja omaa lapsuutta. On jotenkin tosi kiva ryhmä, kaikki osallistuvat hyvin keskusteluun ja on kiva vaihtaa ajatuksia muiden saman ikäisten lasten vanhempien kanssa. Vauvatkin viihtyvät mukavasti toisiaan ihmetellen. Ennen kotiin lähtöä vaihdan vauvan vaipan ja imetän hänet.

9.55: Lähdemme ajamaan kotia kohti. Vauva on niin väsynyt pitkästä valvomispätkästä, että nukahtaa turvakaukaloon jo siinä vaiheessa, kun vasta kävelen kohti autoa. Kotona jätän tavoistani poiketen pikkuisen kaukaloon nukkumaan, että hän ehtii saada vähän lepoa ennen päivän seuraavaa menoa. Neiti on niin kuitti, että saan ongelmitta riisuttua pipon, tumput ja villasukat hänen päältään. Tulen hetkeksi tietokoneelle lueskelemaan blogeja ja surffailemaan netissä.

10.45: Ai niin, jotain pitäisi syödäkin! Haukkaan äkkiä omenan ja leivänpalan, vetäisen tamineet takaisin vauvan päälle ja lähdemme ajamaan äiti-vauvapilatekseen.

11.15: Pilatestunti alkaa. Hiihtoloman jälkeen kurssi on vaihtunut, ja väkeä on näköjään tällä kevään toisella puolikkaalla selvästi enemmän kuin aiemmalla. Vauva jaksaa vieläkin katsella reippaana jumppasalin meininkejä viltiltään. Tunnin lopuksi tarjoan vauvalle taas maitoa ja ajamme kotiin.

12.20: Minulla on jo kova nälkä, kun aiempi välipala jäi niin vähänlaiseksi. Tekaisen itselleni lautasellisen puuroa ja syötän samalla vauvalle porkkana-perunasosetta, kun hänkään ei ole ehtinyt vielä maistella mitään kiinteitä koko päivänä. Tyhjennän myös tiskikoneen ja vien pyykit telineeltä kaappeihin.

12.50: Vauva haukottelee, joten päätän kokeilla, josko hän menisi jo uudelleen nukkumaan. Pikkuneiti ei nukahda imetyksen päätteeksi rinnalle, mutta nostan hänet pinnasänkyyn ja tovin jutteluiden jälkeen hän hiljeneekin unille. Mies lopettelee tänään jo yhden aikoihin töitään, joten pelaamme yhdessä vajaan tunnin Detroit: Become Human -tietokonepeliä. Aloitimme sen vasta muutama päivä sitten, mutta olen jo ihan koukussa pelin mielenkiintoiseen tarinaan.

14.05: Mies lähtee lenkittämään koiraa ja minä istahdan takaisin tietokoneen ääreen kirjoittamaan tätä postausta ja päivän aikataulua muistiin.

14.25:  Koska tiesin aamupäivän olevan vauhdikas, olen onneksi ennakoinut päivän ruoan teon kanssa ja kokannut jo eilen jääkaappiin satsin kasvissosekeittoa. Syömme sitä miehen kanssa valkosipulipatongin kera ja kerron hänelle aamun neuvolakäynnistä.

14.45: Käyn hakemassa esikoisen päiväkodista ja kun palaamme, vauva on herännyt päiväuniltaan. Taapero on tosi iloisella ja riehakkaalla tuulella. Syötän vauvalle kaupan päärynä-mustikka-puolukkasosetta ja sen päälle maitoa. Neljän maissa lämmitän esikoisellekin sosekeittoa.

16.15: Lähdemme vauvan kanssa ruokaostoksille Prismaan, koska kaapit kumisevat tyhjyyttään. Mies jää esikoisen kanssa kotiin. Ostamme kolme isoa kassillista ruokaa ja päälle vielä vaippoja molemmille lapsille.

17.15: Palaamme kotiin. Vauva on askaroinut matkalla niskakakat, joten laitan tahroihin sappisaippuaa ja puran ostokset kaappeihin esikoisen avustuksella sillä välin, kun mies pesee ja pukee vauvan.

17.40: Imetän vauvan, jotta hän pärjää mukavasti yömaitoihinsa asti. Hengailemme koko perheellä taaperon huoneessa. Teen päivittäisen jumppahaasteemme mukaisesti kaksi sarjaa punnerruksia sekä hooverin.

18.30: Teen taaperolle iltapalaa ja haukkaamme miehenkin kanssa pienen välipalan. Ostin kaupasta testiin sweetie-hedelmän, joten päätämme maistaa sitä. Hedelmä on makeudestaan huolimatta yllättävän hapan eikä pääse jatkoon kenenkään mielestä. Vauva nakertaa maissinaksua.

19.00: Iltapala on syöty ja potalla käyty, mutta kello on sen verran vähän, että päätän lukea esikoisen kanssa vielä hetken kirjoja ennen loppuja iltatoimia. Suunnilleen vartin yli seitsemän suuntaan vauvan kanssa makuuhuoneeseen iltaimetykselle. Mies hoitaa esikoisen nukuttelun.

19.45: Siirrän nukkuvan vauvan rinnalta pinnasänkyyn. Mies on jo lähtenyt lenkittämään koiraa, joten tulen tietokoneelle naputtelemaan loppuillan tekemiset tähän postaukseen ja siirrän myös päivän aikana räpsimäni kuvat koneelle talteen.

20.20: Teemme iltapalaksi tuttuun tyyliin paahtoleipää ja mysliä. Katselemme syödessä YouTubesta Vinkareen uuden video.

20.50: Luemme miehen kanssa Raamattua, harjaamme hampaat ja hoidamme muut iltatoimet.

21:40: Muutamana aiempana päivänä illat ovat venähtäneet, joten päätämme mennä tänään jo poikkeuksellisen aikaisin nukkumaan.

00.00: Vauva ääntelee pinnasängyssä, joten imetän hänet. Siinä menee noin vartti.

5.10: Vauva ääntelee jälleen, joten imetän hänet toistamiseen.

5.55: Esikoinen tulee sanomaan, että häneltä on tullut kakka. Vaipassa ei ole mitään, mutta vien hänet potalle. Sinne tulee vain pieni pissa. Tämä on ensimmäinen kerta, kun lapsi tulee vessa-asioiden merkeissä yöllä pois huoneestaan – meillä on käytössä univalokello, ja taapero tietää, että sängystä noustaan vasta kun siihen on syttynyt valo. Hän menee kiltisti takaisin sänkyynsä, mutta itse en saa enää unta.

Teini-ikäisenä, varsinkin lukioaikana, tärkein harrastukseni ja vapaa-ajan aktiviteettini oli seurakunnassa käyminen. Saatoin helposti käydä kirkossa neljänä päivänä viikossa. Oli nuortenillat, jumalanpalvelukset, peli-illat kaveriporukalla, varhaisnuorten iltojen järjestäjätiimissä olo, pienryhmä… Kaikki tärkeimmät sosiaaliset kontaktini olivat seurakunnasta, ja meillä oli tiivis ja aktiivinen nuorten porukka.

Naimisiinmenon ja opiskelujen myötä tahti vähän hiipui, kun moni tutun porukan jäsen muutti toiselle paikkakunnalle opiskelemaan. Parisuhteen alkuhuumassa kaksin vietetty aika houkutteli välillä enemmän kuin kirkolle lähteminen, varsinkin, kun kirkkokahveilta ei enää automaattisesti löytynyt joka viikko omia tuttuja kavereita. Isoin romahdus seurakunta-aktiivisuudessamme tapahtui kuitenkin perheellistymisen myötä. Toki pandemiallakin on ollut valtavasti vaikutusta asiaan, kun toiminta oli pitkään katkolla tai netissä. Kuitenkaan etenkään lapsen alkaessa lähestyä taaperoikää ajatus kirkkoon lähtemisestä ei muutenkaan ollut enää niin mutkaton. Alle puolivuotias pikkuvauva viihtyi kirkossa hyvin ihan vain sylissä istuen ja ihmisvilinää ihmetellen, mutta taaperon kanssa jommankumman aikuisen olisi pitänyt linnoittautua leikkihuoneeseen. Toki saarna kuuluu sinnekin kaiuttimista ja aina toinen vanhempi olisi voinut keskittyä paremmin penkissä istuen, mutta tuntui simppelimmältä ajatukselta sitten vain katsella jumalanpalvelus striiminä kotoa.

Vaikka luemme miehen kanssa kahdestaan Raamattua ja ne jumalanpalvelusstriimit pyörivät leikkien taustalla lähes joka sunnuntai, koen, että konkreettisen kirkossa käymisen puute on jonkin verran latistanut omaa hengellistä elämääni. Tietysti elämäntilanteet ovat erilaisia, ja tähän pikkulapsivaiheeseen aikuisten kristilliset tapahtumat eivät vain niin hyvin asetu. Silti tuntuu, että pitäisi yrittää aktivoitua asian suhteen. Nyt, kun rajoitukset ovat hellittäneet eikä esikoisen päiväuniaika ei ole enää niin kellontarkka, voisi ihan hyvin ruveta taas käymään kirkossa fyysisestikin. Tai toki olen käynyt lasten kanssa seurakunnan perhekerhossa ja muskarissa, mikä on ollut ihanaa, mutta eihän se pieni lasten hartaushetki tai yksi muskarissa laulettu Jumalan kämmenellä itselleni tarjoa järin syvällistä hengellistä ravintoa. Kerhot ovat mukavaa yhteistä tekemistä lasten kanssa, mutten koe, että ne minun osaltani lukeutuisivat varsinaiseksi kirkossa käymiseksi.

Muuttomme myötä kysymykseen on tullut sekin, olisiko järkevämpää tutustua uuden asuinalueemme seurakuntiin kuin ajella aina viereiseen kaupunkiin. Matka tähänastiseen kotiseurakuntaamme ei sinänsä ole mitenkään kovin pitkä, mutta lähempää ei olisi niin kiire ajaa jumalanpalveluksen jälkeen kotiin päiväunille. Emme kuitenkaan ole vielä saaneet aikaiseksi käydä edes tutustumassa uusiin lähiseurakuntiimme. Vaikka hengellinen sisältö olisi luultavasti hyvää, arvelen, että pikkukaupungin kirkoissa haasteena voisi olla oman ikäistemme nuorten aikuisten vähäisyys. Nimenomaan kristillinen yhteisö ja ajatusten vaihtaminen on nimittäin se, mikä nettijumalanpalveluksia katsellessa jää uupumaan.

Jonkin verran uskovien yhteyttä olemme onneksi saaneet pienryhmästä, jota olemme yrittäneet elvyttää taas pitkän tauon jälkeen. Ennen koronaa ja lapsia kokoonnuimme melkein joka viikko, mutta pandemian ja itse kunkin kiireiden myötä tapaamiset hiipuivat puoleksitoista vuodeksi täysin. Nyt olemme taas tavanneet kerran kuussa. On ollut kiva jutella kuulumisia ja lukea porukalla Raamattua, mutta toki kun mukana menossa on viisi alle kolmevuotiasta lasta, on keskittyminen aika kortilla. Vaikka kokoonnumme seurakunnan leikkihuoneessa, etenkin oma esikoisemme on sen verran ujo, ettei hän uskalla lähteä leikkimään toisten kanssa. Melkeinpä homma menee siis niin, että toinen vanhempi pitää vauvaa ja toinen yrittää viihdyttää esikoista.

Varmasti seurakunnassa käyminen helpottuu sitten, kun lapset kasvavat ja voivat alkaa käydä pyhäkoulussa. Esikoinenhan täyttää kolme jo ensi kesänä, joten hänen osaltaan pyhäkoulu alkaa olla ajankohtainen jo aika piankin – tosin hänen kanssaan menee varmasti pitkään, ennen kuin pyhäkouluun jäämistä ilman vanhempaa voi edes harkita. Haluaisin ehdottomasti, että kirkossa käymisestä muodostuisi lapsillemme kiva viikoittainen juttu ja he tutustuisivat muihin lapsiin seurakunnasta.

Ajattelen, että uskovien yhteisö on lapselle yhtä lailla tärkeä juttu kuin aikuisillekin, ehkä jopa tärkeämpi. Kävin itse lapsena pyhäkoulussa, mutta ala-asteiässä kirkossa käyminen jäi kokonaan pois. Kun ripari-iässä kiinnostuin uskonasioista uudelleen, oli alkuun tosi vaikea mennä yksin nuorteniltoihin ja muuhun toimintaan mukaan, kun en tuntenut entuudestaan ketään. Vaikka vanhempi ei voi loputtomiin vaikuttaa lastensa kiinnostukseen hengellisiä asioita kohtaan enkä missään tapauksessa halua painostaa heitä kirkossa käymiseen, koen, että ainakin minulle olisi ollut helpompaa, jos teini-iässä takaisin hyppäämisen sijaan olisin pysytellyt seurakuntatoiminnan ”kelkassa” alaluokilta saakka.