Kuopuksemme on nyt puolivuotias, joten muunkin ravinnon kuin äidinmaidon syöminen on tullut pikkuhiljaa ajankohtaiseksi. Aloitimme maistelut pari viikkoa sitten sinä päivänä, kun vauva täytti kuusi kuukautta. Olin ajatellut, että voisimme startata tällä kertaa jo vähän aikaisemminkin, mutta koska lupaa istuttamiselle ei tullut vielä viisikuisen neuvolassa, tuumin, että homma olisi kätevämpi aloittaa sitten, kun syöttämisen saisi hoitaa syöttötuolissa. Ekaksi sosemauksi valikoitui bataatti.

Olin suunnitellut, että aloittaisimme ensin soseilla ja katsoisimme sormiruokaa siihen oheen sitten hieman vanhempana. Ainakin esikoisen kanssa oli nimittäin mielestäni näppärämpää hoitaa ruokiin totuttelu soseilla. Soseita syödessä sotkun ja hävikin määrä ei ole aloittelijalla niin suuri kuin silloin, jos vauva aterioi omatoimisesti. Lopulta päädyimme kuitenkin kääntymään sormiruokien puoleen jo toisena maistelupäivänä. Kuopuksen kohdalla kiinteiden syöminen ei nimittäin lähtenyt käyntiin ihan niin näppärästi kuin olin ennakoinut.

Näin kahden viikon totuttelun jälkeenkään vauvan mahaan päätyvää ruokamäärää ei nimittäin voi oikein kutsua edes siksi lusikan kärjelliseksi. Jotenkin tuntuu, kuin vauvalla ei olisi kunnolla kykyä niellä soseita: hän vain pitää kieltä passiivisesti ulkona suustaan niin, että kaikki valuu kuolan mukana ulos. Hän ei varsinaisesti maistele tai imeskele sosetta, ja jos sitä erehtyy laittamaan suuhun vähänkään liikaa, on seurauksena oksennus.

Syöttäminen tapahtuu siis meillä niin, että minä yritän hipaista lusikasta minimaalisen sosesipauksen vauvan kielelle, josta hän sitten valuttaa sen ruokalappuun. Vaikka sulatan pakastimesta vain yhden jääpalallisen sosetta kerrallaan, en saa siirrettyä yhdellä ruokailulla edes sen vertaa sosetta vauvan suuhun, mahasta nyt puhumattakaan. Nykyisin vauva ei sentään yleensä ala itkeä ruokailuilla, mutta ei touhu tunnu hänelle olevan erityisen mieleistäkään. Olen yrittänyt pitää homman positiivisena ja tarjonnut soseita sinnikkäästi pari-kolme kertaa päivässä mahdollisimman virkeillä hetkillä, mutta edistystä ei ole ollut juuri havaittavissa.

Olen tehnyt vauvalle itse bataatti-, kukkakaali- ja peruna-porkkanasoseita ja tarjonnut lisäksi sileää kaurapuuroa sekä kaupan lohi-, omena-, mango- ja luumusoseita. Puolivuotiaalle eri makuja saa jo tarjota monipuolisesti, joten olemme ottaneet uusia testiin lähes päivittäin. Eroa menekissä ei kuitenkaan ole juuri ollut. Oli kyse sitten itsetehdystä, kaupasta ostetusta, kasviksesta tai hedelmästä, melkeinpä kaikki löytyy aterioinnin päätteeksi ruokalapusta.

Kun soseiden syönti ei ole ottanut tuulta alleen, olen yrittänyt tarjota vauvalle sormiruokia, josko ne innostaisivat enemmän. Olemme kokeilleet maissinaksuja, kana-palsternakkapötköjä, apinaevästä, keitettyä parsakaalia, kurkkua, päärynää sekä maistelututista tomaattia. Sormiruoka tuntuu kyllä kiinnostavan vauvaa, ja hän istuu mielellään meidän ruokailumme ajan syöttötuolissaan muussaamassa ja ihmettelemässä annostaan. Suuhun ruokaa ei kuitenkaan päädy käytännössä lainkaan. Vaikka vauva on imeskellyt jo iät ja ajat antaumuksella leluja ja nyrkkejään, sormiruokia hän korkeintaan nuolaisee kerran-pari. Ainoa, mitä on päätynyt ehkä hieman mahaankin saakka, on maissinaksu. Ei siis tunnu tässä kohtaa oikein hedelmälliseltä vaihtaa täysin sormiruokailuunkaan.

Kiinteiden aloituksen tahmeus on tullut minulle aika yllätyksenä, koska esikoisen kanssa homma lähti sujumaan ihan sutjakkaasti. Jotenkin ehkä oletin, että nyt puolivuotiaana vauvalla olisi jo hyvät valmiudet maistelemiseen eikä mitään haasteita siksi tulisi vastaan. Tuntuu hämmentävältä, että soseet aiheuttavat kuopukselle niin helposti oksennusrefleksin, kun muutoin hän ei ole ikinä ollut kova pulauttelemaan ja leluja hän työntää suun syövereihin ilman mitään ongelmaa. Olen etsiskellyt vanhoja videoita taaperon ensimmäisistä maisteluista ja yrittänyt vertailla, miltä maistelu hänen kanssaan näytti. Ja ero ei selvästikään ole pelkästään muistissani, koska jo ekalta maistelukerralta kuvatussa videossa esikoinen imeskelee lusikkaa, maiskuttelee huulia syödessään ja myös nielaisee jonkin verran sosetta. Pientä kakomista toki välillä on, mutta oksentelua en muista tapahtuneen ikinä.

Jokainen vauva on tietenkin yksilö ja olemme maistelleet kuopuksen kanssa vasta verrattain vähän aikaa. Yritän siis olla stressaamatta asiasta, koska en voi siihen kuitenkaan vaikuttaa muutoin kuin tarjoilemalla kiinteitä säännöllisesti ja monipuolisesti ja yrittämällä pitää ruokailuhetket miellyttävinä yhteisinä tuokioina. Ainakin tähän saakka vauvan paino on noussut hyvin pelkän maidon voimin, joten toivottavasti seuraavassa neuvolassa kehitys on jatkunut ennallaan. Toki yli puolivuotias kaipaisi ravitsemuksellisesti vähitellen muutakin ravintoa kuin äidinmaitoa painonnoususta riippumatta, mutta ainakaan kasvun puolesta meillä ei siis pitäisi olla mitään hengenhätää.

Vauvaryhmissä monet kertovat puolivuotiaidensa vetelevän jo kokonaisia tai vähintäänkin puolikkaita pilttipurkillisia sosetta. Olisikin kiva kuulla, missä vaiheessa teidän muiden pieniruokaiset vauvat ovat innostuneet kiinteistä. Kauanko totutteluvaiheessa kesti ja minkä ikäisenä aloititte? Koska ruokaa alkoi upota vatsaan enemmän kuin lusikan kärjellisiä?

Korona alkaa olla jo vähän vanha juttu – tuntuu, että tämän vuoden 2022 aikana tosi moni on sairastanut taudin läpi ja rajoitusten purun sekä Ukrainan kriisin myötä korona-aiheet eivät enää keiku lehtienkään etusivuilla aiempaan tapaan. Myös meidän perheemme nappasi hiihtoloman kunniaksi koronan. Vaikka tuntuu, ettei tämä ole enää mikään ihmeellinen juttu tai kuuma puheenaihe, ajattelin silti kirjoittaa kokemuksemme muistiin. Koronan sairastamisemme meni loppujen lopuksi aika eri tavalla kuin olisin etukäteen kuvitellut.

Hiihtoloman alkupuolella kurkkuni tuntui yhtenä iltana vähän käheältä. Pohdin, voisiko se johtua siitä, että molempien lasten ollessa kotona ääntä oli täytynyt käyttää normaalia enemmän; olin muun muassa lukenut aikaisemmin päivällä esikoiselle tunnin kirjoja yhteen soittoon. En kuitenkaan ajatellut asiasta mitään ihmeempiä, olemmehan olleet nyt muutenkin kipeänä parin viikon välein. Kunhan tuumailin, että jos tulisimme kipeäksi, niin aikataulullisesti tämä talvilomaviikko olisi ihan hyvä sauma sille. Eihän meillä ollut mitään kovin ihmeellisiä suunnitelmia ja päiväkotikin oli kiinni.

Seuraavana aamuna esikoisen nenä vuosi. Hänen oli ollut tarkoitus mennä mummilaan hoitoon, mutta viestittelimme aamulla ja mummillakin oli kuulemma vähän kipeä olo. Peruutimme siis kyläilyt ja jäimme viettämään kotipäivää. Iltapäivällä mummi laittoi viestiä, että hänen olonsa oli huonontunut selvästi ja koronatesti oli näyttänyt positiivista. Olimme nähneet edellisen kerran muutamaa päivää aiemmin, joten tein varuiksi kotitestin. Se oli kuitenkin negatiivinen, joten en jäänyt ajattelemaan asiaa sen enempää vaan lähetin vain tsempit mummille. Varsinkin taapero on muutenkin ollut koko alkuvuoden kipeänä, joten oletin, että kyseessä on taas joku perus flunssa.

Taaperolla oli muutaman päivän yskää ja nuhaa, ja itse olin yhtenä päivänä sen verran väsyneempi, että jouduin vetäytymään välillä lepäämään. Viikonloppuna oma ja taaperon olo alkoi kuitenkin olla jo aika normaali. Sen sijaan miehellä oli vuorostaan kipeä olo. Hänelle ei yleensä ikinä nouse kuume, joten kun hänen olonsa sen kuin heikkeni ja kuumemittarin lukema kohosi, hänkin päätti tehdä vielä kotitestin. Oho, positiivinen. Kaivoin itsekin saman tien kaapista uuden testin esiin. Vaikka flunssaoireeni olivat jo lähes loppuneet, minunkin testiini pärähti kaksi selkeää viivaa. Okei, tämä taisi sittenkin olla se korona kaiken aikaa. Olo oli vähän outo ja epäuskoinen. Pelkällä kurkun käheydellä, pienellä nuhalla ja yhden päivän voimakkaammin väsähtäneellä olollako minun koronani oli kuitattu? Olen ollut niin usein kipeänä, että jotenkin olisin olettanut, että saisin koronastakin vähintään kunnon kuumeen.

Ainakin se tuli siis huomattua, että koronaoireet ja taudin vakavuus tosiaan vaihtelevat voimakkaasti ihmisten välillä ilman mitään selkeää etukäteisindikaatiota siitä, kenelle oireet iskevät vakavammin ja kenelle eivät. Olisin luullut, että meidän perheessämme minä olisin ollut se heikoin lenkki, mutta vielä mitä. Puolison kuume huiteli yli 39 asteessa, lihaksia ja etenkin selkää särki todella voimakkaasti ja hän oli kaikin puolin täysin poissa pelistä. Onneksi oireilumme lomittui ja itse olin miehen sairastuttua jo käytännössä terve. En tiedä, miten olisimme selvinneet, jos kumpikin meistä vanhemmista olisi ollut samassa jamassa.

Olen tyytyväinen, etten tehnyt enempää testejä aiemmin ja että sairastimme lasten kanssa lievät oireemme tietämättä koronasta. Jos olisin saanut heti aluksi positiivisen testituloksen, olisin varmaan stressannut koko loppuviikon, pahenevatko oireet ja mitäs nyt. Kun luulin kyseessä olevan taas jälleen kerran yhden perus räkätaudin, pystyin hengailemaan kotona rennoin tunnelmin. Taudin kulku perheessämme osui niin ikään aika onnekkaasti. Toki on ikävää, että puoliso sai niin rajut oireet, mutta koska itse olin niiden alkaessa ihan toimintakykyinen, jaksoin ongelmitta pyörittää lastenhoidon, koiran, kotityöt sun muun härdellin yksin miehen ollessa täysin vuoteen omana.

Toki arki kahden lapsen ja koiran kanssa oli huomattavasti konstikkaampaa, kun mitään ei voinut missään kohtaa päivää uskoa edes pariksi minuutiksi puolison vastuulle. Vaikka olen tosi kiitollinen, että pääsimme miestä lukuun ottamatta näin vähällä, stressi kyllä nosti päätään useampaan otteeseen. Vaikka esikoinen oli olosuhteisiin nähden varsin reipas ja tönötti ihan kiltisti katsomassa Nalle Puhia, kun virittelin hikisenä kiljuvaa vauvaa mukaan koiralenkille, oma kestokykyni millekään turhanpäiväisille väninöille hipoi usein nollaa ja tiuskin lapsille paljon enemmän kuin yleensä. Onneksi esikoisen paluu päiväkotiin sekä stressikäyrää alentamaan tekemäni rentoutusharjoitukset auttoivat.

Näin jälkikäteen ajateltuna selvisimme vallan mainiosti eikä korona sinänsä ollut meidän perheessämme mikään suuri tragedia, mutta siinä sairastamisen ollessa päällä aina tuntuu, että en jaksa, tämä ei lopu koskaan. Eikä se ehkä tällä meidän sairastelusaagallamme ole mikään ihmekään. Esikoinen on edelleenkin ollut koko vuonna vasta kaksi viikkoa päiväkodissa ilman yhtäkään sairaspoissaoloa, joten flunssiin alkaa olla aika leipääntynyt. Joka tapauksessa päällimmäinen tunne koko ruljanssista on a) kiitollisuus siitä, että pääsimme niin vähällä ja saimme lasten arjen ongelmitta pyöritettyä koronassakin sekä b) ihmetys, että tässäkö tämä kaksi vuotta ihmetelty ja odoteltu korona nyt oli. Ihan kiva kyllä, että ainakin ensikohtaaminen on nyt lusittu ja aivokapasiteettinsa voi vähitellen siirtää muihin juttuihin.